keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Yhteenveto vuodesta 2014

Taas on vuosi vierähtänyt ohitse ja on aika koota ajatuksia vuoden aikana lukemistani kirjoista. Parhaiten tätä toista aktiivista blogivuotta varmaan kuvastaisi ajanpuute. Suunnittelin pitkin vuotta, mitä mielenkiintoiselta vaikuttavia kirjoja voisin lukea ja laadin alati piteneviä kirjalistoja. Opiskelut ja työt veivät paljon aikaa lukemiselta, enkä ehtinyt toteuttaa suurinta osaa lukusuunnitelmistani. Onneksi rajallisesta ajasta huolimatta vuoteen mahtui laaja valikoima kirjoja, jotka herättivät ajatuksia laidasta laitaan.

Viime vuonna osallistuin ensimmäistä kertaa lukuhaasteisiin. Tänä vuonna jatkoin samaa tahtia. Kirjablogeissa oli käynnissä useampia lukuhaasteita, joihin olisin voinut osallistua useampaankin. Valitsin kuitenkin kolme sellaista haastetta, joista ajattelin, että niihin löytyy eniten mielenkiintoisia kirjoja luettavaksi.

Anna minun lukea enemmän -blogin Annami järjesti Vive la France! -haasteen, jossa tavoiteltiin Ranskan lipulle raitoja. Tarkoituksena oli lukea sellaisia kirjoja, joiden kirjoittajia voi pitää ranskalaisina. Lähdin tavoittelemaan tricoloria ja onnistuin tavoitteessani.

Luin haastetta varten:
* David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
* Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa
* Voltaire: Candide
* Colette: Chéri
* Colette: Chérin loppu
* Antoine de Saint-Exupéry: Der Kleine Prinz


Kirjasähkökäyrän Mai emännöi Lukuiloa Perhoslaaksossa -nimistä haastetta. Aikaa lukemiselle ja kirjoista bloggaamiselle oli koko vuosi. Haasteessa luettiin kirjoja, joiden nimissä esiintyy perhonen tai jokin muu puutarhaan kuuluva hyönteinen, kuten mehiläinen, kärpänen tai sudenkorento. Haasteosallistumiseni olivat nimiltään lopulta perhospainotteisia, mutta Main antama lukuvinkki Sue Monk Kiddin Mehiläisten salaisuudet on painettu mieleen ja tarkoituksenani olisi lukea se ensi vuoden aikana. Viidelle luetulla kirjalla lukeudun neitoperhosten joukkoon.

Haasteosallistumiseni:
* Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen
* Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa
* Leena Lander: Tummien perhosten koti
* Mila Teräs: Perhosen varjo
* Lars Trolle: Amiraali ja neitoperho – Suomen ja Pohjolan perhosia


Tuulevin blogista löytyi mielenkiintoinen Italialainen ateria eli pasto italiano -haaste, jossa ”syötiin” italialaista ateriaa. Mukaan kelpasivat Italian valtion olemassaolon aikana julkaistut teokset, joiden tuli olla alun perin italiankielisiä. Viidellä luetulla kirjalla ”söin” aperitivon, antipaston, primon, secondon ja contornon. Vatsa tuli varmasti täyteen. :)

Luetut kirjat
Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset
Italo Calvino: Halkaistu varakreivi
Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
Italo Calvino: Paroni puussa
Marcello Fois: Sumu


En voinut vastustaa vielä yhtä loppuvuodesta ilmestynyttä haastetta. Lokakuussa Le Masque Rouge -blogin Emilie järjesti Halloweenin kunniaksi minihaasteen , jossa luettiin aiheeseen sopivaa kirjallisuutta. Osallistuin kolmella vampyyreista kertovalla kirjalla, Veren sitomilla, Lumotulla ja Suloisimmalla suudelmalla.

Kiitos vielä lukuhaasteiden järjestäjille kivoista haasteista! :)

Kirjavuosi 2014:
Luettuja kirjoja 71
Kesken jäi ainoastaan Tessa Grattonin Veritaika, josta en edes viitsinyt mainita blogissa, koska olin niin tuskastunut kirjan lukemiseen.
Yhtä parasta kirjaa on vaikea nimetä, mutta suosikkien joukossa ovat ainakin Bolšoin perhonen, Helena Wariksen trilogia (Uniin piirretty polku, Sudenlapset & Talviverinen) ja Johanne Hildebrandtin teokset Freija ja Idun.
Huonoimman kirjan valinta oli melkein yhtä vaikeaa, joten päädyin kolmen huonoimman valintaan. Fifty Shades of Gray, Kuinka Prinsessa Ruusunen hurmataan ja Suloisin suudelma eivät olleet mieleen. Jatkossa tiedän karttaa niiden tyyliset kirjat.

Hyvää uutta vuotta!

maanantai 29. joulukuuta 2014

Amiraali ja neitoperho - Suomen ja Pohjolan perhosia

Lars Trollen tanskankielinen alkuteos Sommerfugle ilmestyi 1999
Kuvittanut Birgitte Rubæk, suomentanut Iiris Kalliola
WSOY, 1999, kovakantinen, 231 sivua


Perhosten elämä ja kehitys on luonnon suuria ihmeitä: huomaamattomasta toukasta uljaaksi perhoseksi. Niiden esiintyminen kertoo myös paljon luonnon tilasta - lukuisten perhosten lentely on paitsi ilo silmälle myös merkki monimuotoisesta ja terveestä ympäristöstä.
(takakansi)

Viimeistä viedään, nimittäin perhosaiheisessa lukuhaasteessa. Olen saanut kirjan lahjaksi joskus lapsena. Tarkoituksena oli kai innostaa minua tunnistamaan perhosia. Joskus aikaisemmin se onnistui paremmin, mutta nykyään tunnistaminen jää (noloa kyllä) neljään perhoseen, joista voin sanoa olevani melko varma, kun näen ne luonnossa. Yksi niistä on kirjalle nimensä antanut neitoperhonen, muut ritariperhonen, sitruunaperhonen ja nokkosperhonen. Aloitin lukemisen kesällä, mutta hassusti kävi niin, että sain kirjan luettua vasta, kun vuosi lähenee loppuaan.

Amiraali ja neitoperho esittelee 149 perhoslajia, joista useimpia on Suomessa. Näiden lisäksi kirjassa esitellään lajeja, jotka elävät Luoteis-Euroopassa. Kirja alkaa kirjoittajan esipuheella, jossa hän kertoo kiinnostuneensa perhosista jo pienenä poikana. Eikä perhosten viehätys ole kadonnut minnekään vuosien varrella, päinvastoin. Esipuhetta seuraa luku kirjan käyttäjälle. Osiossa valotetaan kuvitusten kokoa ja lajiesittelyjen yhteydessä olevia levinneisyyskarttoja. Jos kuvan yhteydessä ei ole erikseen mainintaan muutetuista mittasuhteista, esittävät piirroskuvat perhosia niiden oikeassa koossa. Kartoissa puolestaan kuvataan lajien levinneisyys Luoteis-Euroopan lisäksi myös Pohjois-Saksassa, Puolassa ja Baltian maissa. Karttoihin on kuvattu kaksi eri astetta levinneisyydestä: vakinainen laji sopivilla paikoilla ja vaeltava laji.

Johdannossa käsitellään perhosen tuntomerkkejä, kehitystä, elintapoja, käyttäytymistä ja paljon muuta. Perhospuutarha kuulosti mielenkiintoiselta. Kappaleessa kerrotaan, kuinka omasta puutarhastaan voi oikeanlaisilla kasveilla tehdä perhosia houkuttelevan paikan. Yllätyin siitä, että mustikka houkuttelee perhosia. Kirjassa mainitaan, että mm. kanervan, orvokin ja kultapiiskun lisäksi puutarhassa kannattaa vaalia mustikkaa. Olen aina kuvitellut perhosten saavan ravintonsa kukista, joten ihmettelen, mihin mustikka liittyy. Kirja ei harmittavasti paljasta enempää.

Tämän jälkeen siirrytään jo perhosryhmiin. Kirja aloittaa esittelyn päiväperhosryhmillä, joihin kuuluvat ritariperhoset, apollot, kaaliperhoset, täpläperhoset (näitä on kolmea eri alaryhmää), noppaperhoset, nopsasiivet, kultasiivet, sinisiivet ja paksupäät. Oho, näitä ryhmiä on yllättävän paljon. Päiväperhosten jälkeen mainitaan yöperhosista, jotka liikkuvat myös päiväsaikaan. Suuri tietämättömyyteni perhosiin liittyen tulee taas ilmi, mutta luulin, että yöperhoset elävät nimensä mukaan vain yöllä.

Perhosten esittelyissä selviää jokaisesta lajista tuntomerkit sekä elinympäristö ja elintavat. Näiden lisäksi levinneisyyskartalta näkee, kuinka laajalle alueelle mikäkin laji on levinnyt. Jokaisesta lajista on piirretty kuva, joka on useimmiten luonnollisessa koossa. Joistakin lajeista on lisäksi kuvat toukka- ja kotelovaiheissa. Erittäin hyödyllisinä koin ”Älä sekoita tähän” -kuvat, jotka esittävät tietyn lajin kanssa hyvin samannäköistä perhosta. Esimerkiksi ritariperhosen esittelyssä ”älä sekoita tähän” -kuvassa on purjeperhonen, joka on lähes samannäköinen kuin ritariperhonen. Lajit eroavat toisistaan väritykseltään ja siivet ovat hieman erimuotoiset.

Kirjan kieli on sopivan tavanomaista ja helppolukuista. Asioita ei kerrota liian tieteellisesti, mutta tyyli on kuitenkin selvästi tietokirjamainen. Luulen että lapselle tämä voi olla vähän tylsä ainakin yksinään luottavaksi. Kirja sopii tunnistuskirjaksi. Etsin kesällä yhtä perhosta tämän avulla, mutta en osannut yhdistää sitä mihinkään kirjassa esiteltyyn lajiin. Lopulliseksi määritelmäksi jäi ”se ruskea perhonen, joka oli ikkunalaudalla.”

tiistai 23. joulukuuta 2014

Mila Teräs: Perhosen varjo

Otava, 2012, kovakantinen, 252 sivua


Ääni kantautuu kaukaa. Tai sitten se nousee jostakin oman otsani luiden sisältä.
Se on kuin hiljaista musiikkia.
Sävelet saavat kummallisen kaipauksen liukumaan vartaloni läpi.
Sävelmässä on jotakin tuttua. Raotan luomiani, tuijotan kesäyön lempeää hämärää, ajattelen aikaa vuosia sitten ja äitiä, joka lauloi minut uneen.

(s. 35)

Huh, vihdoinkin kaikki kiireet ovat jääneet taaksepäin, ja on aikaa blogipostaukselle. Sain Perhosen varjon luettua jo joulukuun alussa, mutta sen jälkeen opiskelut veivät sen verran aikaa, etten ole ehtinyt kirjoittaa tästä kirjasta. Löysin Perhosen varjon sattumalta kirjastosta ja sen takakansi vei mukanaan. Osallistun kirjalla Perhoshaasteeseen.

Neljätoistavuotiaan Linnean elämä ei ole helpoimmasta päästä. Hänen vanhempansa ovat eronneet. Äiti on löytänyt uuden totaalisen kamalan miesystävän, jonka luokse äiti ja Linnea ovat muuttaneet. Tytöllä ei oikeastaan ole ystäviä. Kaikkein pahin ongelma on kuitenkin lihavuus. Linnea näkee itsensä järkyttävän isona, ainakin elefantin kokoisena ihrakasana, jonka elämällä ei ole tarkoitusta. Eihän lihava ole mitään, jos elämä alkaa vasta silloin, kun on kaunis ja laiha. Linnea on tuominnut ajatuksissaan tulevan kesän jo ennalta surkeaksi, mutta yllättäen hän saa kutsun isoäitinsä luokse.

Linnean äiti ei ole koskaan puhunut paljoa perheestään. Jotain salaperäistä äidinpuoleiseen sukuun on pakko liittyä, sillä aina välillä ikään kuin lipsahdusten avulla, tyttö on poiminut kummallisia vihjeitä muiden puheista. Äiti ei haluaisi nytkään päästää tytärtään viettämään kesää isoäidin luokse ja kehottaa tätä jopa palaamaan heti, jos jotain omituista tapahtuu. Linnea on aina tuntenut itsensä ulkopuoliseksi, aivan kuin hän kuuluisi toiseen maailmaan. Isoäidin luona Usvalassa hän saa vihdoinkin selville sukunsa salaisuuden ja oppii samalla, mistä erilaisuuden tunteet kumpuavat.

Perhosen varjo kuvailee todella aidon tuntuisesti anoreksiaa. Sitähän Linnea on, anorektikko. Hänellä ei ole ystäviä ja kun äiti on kiireinen uuden miesystävänsä kanssa, kukaan ei ole huomaamassa, mitä Linnealle tapahtuu. Tyttö antaa laihduttamisen hallita elämäänsä. Hän laskee tarkkaan syömiään kaloreita. Jos hän omasta mielestään harhautuu syömään liikaa, luvassa on rankaisu: hän ei joko syö mitään tai rasittaa itseään pitkillä juoksulenkeillä. Linnea haaveilee olevansa kaunis ja kevyt kuin keijukainen tai perhonen.

Kirjassa on jatkuvasti esillä toinen maailma, jossa taianomaiset asiat ovat täysin mahdollisia. Toisesta todellisuudesta vihjaillaan alusta alkaen, jolloin näin fantasiannälkäisen lukijan kuin minä olen, mielenkiinto onnistuttiin vangitsemaan. Loppupuolella keijujen kansa näyttäytyy Linnealle, mutta kohtaaminen jää harmittavan lyhyeksi. Olin ehtinyt muodostaa käsityksen, että tapaaminen muuttaisi tytön elämää merkittävästi. No joo, kyllä hän saa tietää sukunsa salaisuuden, mutta muuten keijut eivät olleet niin merkittävässä osassa kuin mitä olin kuvitellut. Mielestäni enemmän Linneaan vaikuttivat uudet ihmiset, joihin hän tutustui: ensimmäinen kunnon ihastus Mikael ja Valeria, josta Linnea saa hyvän ystävän.

Kirjassa käytetty kieli on todella kaunista. Teksti soljuu eteenpäin ja sitä on helppoa lukea. Lukemisen aikana ihan hätkähdin, kun huomasin, miten kaunista kieltä tässä käytetään, vaikka yksi kantavista teemoista on hyvin vaikea ja raskas. Ei vain kieli, mutta myös miljöö, erityisesti isoäidin luona Usvalassa, on kaunis ja herkkä, toisaalta taas jopa julman raaka.

Perhosen varjo on tarkoitettu teini-ikäisille, mutta pystyin samaistumaan Linneaan ja hänen ajatuksensa koskettivat. Myönnän että joskus teini-iässä tuli ajateltua samalla tavalla. En tiedä, johtuiko tulkintani siitä, etteivät keijut tuntuneet (vielä) olevan kovin suuressa osassa vai mistä, mutta lukemisen jälkeen tuli tunne, että tämä kirja aloittaisi Linnean tarinan ja lisää olisi luvassa jossain vaiheessa.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Tove Jansson: Sent i november / Muumilaakson marraskuu

Sent i november
Alkuteos ilmestynyt 1970
Schildts 2008, kovakantinen, 170 sivua

Muumilaakson marraskuu
WSOY, 2010, pokkari, 161 sivua
suomentanut Kaarina Helakisa
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Ett uppbrot kommer som ett språng! Med ens är allting förändrat och den som ska resa är rädd om varenda minut, hän drar upp tältpinnarna och släcker glöden snabbt, innan han blir hindrad och utfrågad, han springer medan han kränger ryggsäcken pä sig och är äntligen på väg, plötsligt lugn som ett vandrande träd med varje blad i fullständig vila. Tältplatsen är en tom rektangel av vitnat gräs. Och senare på morgonen vaknar vännerna och säger: Han har gett sig av, det blir höst.
(s. 5)

Kaipasin Prinsessa Ruususesta kertovan kirjan lisäksi muuta luettavaa. Omasta kirjahyllystä löytyi sopivasti Muumilaakson marraskuu suomeksi ja ruotsiksi. Paluu muumien maailmaan tarjosi vaihtelua, jota tarvitsin Ruususkirjaa lukiessa. Kirja oli ihanan tuttu ja turvallinen, kun sitä vertasi kirjaan, joka ei ollut laisinkaan sopivaa luettavaa.

Muumitalo on jäänyt autioksi syksyiseen laaksoon. Muutama muumilaaksolainen saa päähänsä tulla tervehtimään muumiperhettä, mutta vastassa heitä odottaa tyhjä talo. Perhe on lähtenyt muualle. Hemuli, Vilijonkka, homssu Tuhto, Nuuskamuikkanen, Ruttuvaari ja Mymmeli asuttuvat taloksi ja yrittävät tulla toimeen keskenään odottaessaan muumien paluuta. Aluksi tulijoiden välillä kipunoi erilaisten persoonallisuuksien kohdatessa. Uupuneella Vilijonkalla on omat murheensa, jotka johtuvat mm. siivoamisesta, kun taas Mymmeli tanssii hiukset hulmuten, koska ei voi olla tanssimatta. Nuuskamuikkunen kadotti sävelmän matkallaan etelään ja palasi etsimään sitä Muumilaaksosta. Hemuli järjestelee jatkuvasti asioita, erityisesti muiden asioita. Tuhto oli tullut esittäytymään, sillä hänen olemassaolostaan ei kukaan tiennyt. Ruttuvaari haluaa kunnon kemut, mutta ei omaksi kunniakseen vaan esi-isän. Lopulta he löytävät yhteisen sävelen.

Kirjassa ei ole paljon tapahtumia, mutta sitäkin enemmän Jansson kuvailee hahmojen ajatuksia, tunnetiloja ja ympäristöä. Jokaisella hahmolla on omanlaisensa mietteet toisten kohtaamisesta. Jokaisen on myös kohdattava ja käsiteltävä heille hankalia asioita. Vilijonkan täytyy päästää irti peloistaan ja Hemulin on otettava toiset paremmin huomioon. Tunnelmaltaan Muumilaakson marraskuu on haikean syksyinen, on ankeaa ja sataa paljon. Kirja on filosofinen ja melankolinen. Syksyinen melankolia tulee vastaan joka sivulla, eikä sitä voi ohittaa. Syksystä maalaillaan kauniin haikeaa kuvaa, mutta sen aikana on myös tarkoitus valmistautua talven tuloon.

Luin kirjan kahdella kielellä, suomeksi ja ruotsiksi. Aloitin toisella kotimaisella ja sen jälkeen luin suomenkielisen version. Ymmärtäminen ja hahmojen nimet olivat erot, jotka jäivät mieleen lukemisen jälkeen. Sent i november oli mukava muumikirja, joka kertoi syksystä ja jokunen kohta jäi ymmärtämättä. Ruttuvaarin (Onkelskruttet) ja Tuhton (Toft) nimet hämmästyttivät, keistä tässä kerrotaan? Muumilaakson marraskuu kosketti, herätti monenlaisia ajatuksia ja nousi suosikikseni. Samalla ei voi kuin arvostaa taidokasta käännöstyötä.

Oikeastaan laakson hiljaisuus oli hyvin suloista ja rauhoittavaa, he tottuivat toisiinsa paremmin nyt kun he eivät tavanneet toisiaan kovin usein. Sininen lasipallo oli aivan tyhjä. Se oli valmiina täyttymään ties mistä. Ilma kylmeni päivä päivältä.
(s. 148)

lauantai 29. marraskuuta 2014

Kuinka kävi Italia-aiheisessa lukuhaasteessa?

Italia oli Helsingin kirjamessujen teemamaa, minkä kunniaksi Tuulevi järjesti Italialainen ateria eli pasto italiano -lukuhaasteeseen. Haasteen tarkoituksena oli lukea italialaisia kirjoja siltä ajalta kuin Italian valtio on ollut olemassa. Esimerkiksi Dantea ei siis voinut lukea tätä haastetta varten. Lisäksi kirjojen tuli olla alunperin italiankielisiä.

Kirjahyllyssäni on Umberto Econ Ruusun nimi, jonka ajattelin lukea tätä haastetta varten. Eipä tullut luettua, joten Econ kirja odottaa yhä vuoroaan. Samoin kävi Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyydelle. Ehkä sitten ensivuoden puolella?

Luin seuraavat kirjat:
Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset
Italo Calvino: Halkaistu varakreivi
Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
Italo Calvino: Paroni puussa
Marcello Fois: Sumu
Viidellä luetulla kirjalla "söin" aperitivon, antipaston, primon, secondon ja contornon.

Haasteen aikana opin jotain uutta itsestäni. En ole aiemmin välittänyt satiirista, mutta huomasin pitäväni Calvinon kirjoista. Lopulta haasteosallistumisestani tulikin melkeinpä tutustuminen ainoastaan yhden kirjailijan teoksiin. Foisin Sumu oli koskettavan metaforinen kirja elämän ja kuoleman välillä olevasta tilasta. Ainoastaan Mazzuccon Mestarin tunnustukset ei tehnyt vaikutusta. Koin vanhan taidemaalarin kuumehourailut lähinnä pitkästyttävinä.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Anne Rice: Kuinka Prinsessa Ruusunen hurmataan

Alkuperäinen teos: The Claiming of Sleeping Beauty (1983)
Basam Books, 2014, pokkari, 280 sivua
suomentanut Timo Utterström


Prinssi näki vanhan hoviväen juhlapöydän ääressä. He nukkuivat pölykerroksen alla. Hämähäkinseitit peittivät heidän punakkoja, velttoja kasvojaan.
      Prinssi haukkoi henkeään, kun näki palvelusväen torkkuvan seinien vierellä riekaleiksi mädänneissä vaatteissa.
      Vanha taru oli totta. Ja pelottomana, kuten aina, Prinssi meni etsimään prinsessa Ruususta, joka epäilemättä oli kaiken ytimessä.

(s. 9)

Risingshadow-sivusto ehdotti minulla tätä kirjaa "Muita kirjoja joista saatat pitää" -linkeissään. Uteliaisuudesta klikkasin esittelyn auki. Sivustolle kirjoitetusta arviosta sai jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen kirja on kyseessä, mutta näin jälkikäteen voin todeta, että esittely antaa liian ruusuisen kuvan kirjasta.

Kaikki tuntevat sadun prinsessa Ruususesta, joka nukkui sata vuotta. Kuinka prinsessa Ruusunen hurmataan kertoo sadun rajummalla tavalla. Minä tiesin sadusta entuudestaan vain Disneyn kiltin version, jossa prinssi antaa prinsessalle suukon ja tämä herää siihen. Kuulemma alkuperäinen versio menee niin, että prinssi herättää Ruususen hyväksikäyttämällä häntä. Tämä kirja alkaa samaisella kohtauksella. Prinssi haluaa viedä Ruususen valtakuntaansa, jossa hänestä on tarkoitus tulla prinssin palvelija. Prinssin sanasta tulee prinsessan laki, ja hänen täytyy toteuttaa mitä oudoimmatkin käskyt ja kestää siinä samalla suoranaista nöyryytystä, kuten kulkea alasti koko matka prinssin valtakuntaan.

"Eikä häpeämättömän sadomasokistinen kuvaus sorru liikaan väkivaltaisuuteen vaan pitäytyy ihastuttavassa viehkeydessä."
Näin väittää takakansi, mutta minun mielipiteeni on aivan toinen. En huomannut mitään ihastuttavaa viehkeyttä, sillä kirja on pelkkää BDSM:ia. Ei siis yhtään minua varten. Meinasin jättää lukemisen kesken moneen kertaan, mutta jatkoin aina siitä syystä, ettei minulla ole tapana jättää kirjoja kesken, vaikka ne olisivat kuinka huonoja tahansa. Ainoa hyvä asia kirjassa on helppolukuisuus. Kieli on yksinkertaista, joten jokaista sivua ei todellakaan tarvinnut lukea keskittyneesti, vaan pelkkä tekstin silmäileminen riitti. Jäin miettimään, olisinko pitänyt kirjasta ilman BDSM-aihetta. Olisin luultavasti pitänyt tätä tyhjänpäiväisenä ja tavallista huonompana harlekiinina. Nyt tämä oli lähinnä järkyttävää luettavaa.

Mitähän vielä? No, kansi oli ihan nätti, siitä plussaa. Anne Ricen tuotantoon aion tutustua, mutta ehdottomasti niihin vampyyrikirjoihin. Tulipahan yllätyksenä, että tämä kirja aloittaa Prinsessa Ruususesta kertovan trilogian. Miten aiheesta on voitu kirjoittaa jopa trilogia, eikö yksikin kirja olisi riittänyt?

perjantai 14. marraskuuta 2014

Kristiina Vuori: Siipirikko

Tammi, 2013, kovakantinen, 464 sivua


Selja rakasti lintuja. Hän ihaili niiden kiivasta kasvua poikasesta aikuiseksi ja kadehti niiden kykyä nousta siivilleen ja lentää kohti taivaansineä. Ne olivat riippumattomia, ylväitä ja ennen kaikkea vapaita.
(s. 26)

Pidin Kristiina Vuoren esikoisteoksesta, Näkijän tyttärestä, joten luonnollisesti halusin tutustua hänen muuhun tuotantoonsa. Vaikka hänen kirjansa ovatkin itsenäisiä tarinoita, eivätkä jatkoa toisilleen, päätin lukea ne järjestyksessä. Yritän viimeistään ensi vuoden puolella lukea kirjailijan uusimman teoksen Disa Hannuntyttären. Siipirikko tarttui mukaan kirjastosta.

Siipirikko kertoo orjatar Seljan tarinan 1300-luvun Suomessa. Hänet on nuorena tyttönä kaapattu orjaksi Karjalaan. Samaan aikaan samalta seudulta ryöstettiin rälssitalon tytär Cecilia, jota myös kutsuttiin Seljaksi. Kahdesta Seljasta vain toinen pääsee perille, hän on pientilallisen tytär, joka omii itselleen rälssitalon perijättären vaakunasormuksen. Seljalla on taito käsitellä lintuja, eikä edes hänen isäntänsä ja sieppaajansa Mielo voi sitä väheksyä. Niin hänestä kasvaakin haukkojen ja kotkien kouluttaja. Ajan myötä tilan perijälle tarvitaan morsian ja siinä vaiheessa katseet kääntyvät kohti Seljaa, joka ei ilahdu ajatuksesta laisinkaan. Orjatoverinsa Häkin kanssa Selja ryhtyy suunnittelemaan pakoa, mutta asiat saavat kuolettavan käänteen.

En voinut sille mitään, että lukiessa vertasin jatkuvasti Seljaa esikoisteoksen Eiraan. Selja tuntui muistuttavan jopa hätkähdyttävän paljon Eiraa. He ovat kumpikin voimakastahtoisia ja pitävät puoliaan. Selja ei sentään yrittänyt olla kaiken aikaa mahdollisimman hankala. Seljan hahmo jäi etäiseksi, mutta samalla se tarjosi paljon pohdittavaa. Hänet on kaapattu kotiseudultaan orjaksi ja hän haluaa hartaasti olla taas vapaa. Seljan tarinan kautta voi miettiä, mitä kaikkea on valmis tekemään saavuttaakseen hartaimmat toiveensa. Hahmona Selja herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tunsin myötätuntoa häntä kohtaan, sillä hänen elämänsä orjana ei ollut helppoa, ja häntä oli odottamassa tavallaan vielä kurjempi kohtalo. Siinä vaiheessa, kun Selja ryhtyi häikäilemättömiin tekoihin, olin koetuksella empatiani kanssa. Selja kuitenkin tunsi syyllisyyttä teoistaan, joten ei hän aivan paatuneeksi muuttunut.

Muista hahmoita ritari Aijo oli välillä oikea nahjus ja välillä taas vähemmän nahjus. Hän ei onnistunut lunastamaan odotuksia, joita väkisinkin kasaantui miespäähenkilön harteille. Toisaalta oli hänelläkin hyvätkin hetkensä. Mielenkiintoisempia hahmoja olivat Seljan orjatoveri Häkki, joka saattoi aluksi vaikuttaa tyhmältä, mutta paljastui sitten fiksuksi, ja vihollinen Pessi. Hänen hahmostaan en pitänyt, mutta siitä huolimatta hänen tarinaansa viitsi seurata ja samalla pohtia, kuinka pitkään hän jaksaa vihata Seljaa. Kotkanpoikanen Primus oli aluksi oleellisessa osassa, mutta mitä pidemmälle edettiin, sitä enemmän Primus unohtui jonnekin taustalle. Tämä oli harmillista, sillä olisin mielelläni lukenut vielä enemmän siitä, kuinka Selja hoitaa lintua ja miten hän sitä kouluttaa.

Kirjassa kuvailtiin uskottavasti elämää 1300-luvulla. Poliittiset tapahtumat vaikuttivat välillä melko sekalaisilta, mutta niin ne taisivat oikeastikin olla siihen aikaan, joten sekalaisuus ei siis ole huonon taustatyön syytä. Päinvastoin, lukiessa pystyi huomaamaan, että taustoja on selvitetty perin pohjin. Loppuun on koottu sanasto, joka oli hyödyllinen, mutta aika hyvin vieraat lainasanat selittyivät asian yhteydestä tekstissä. Kirjailijan jälkipuhe oli jälleen mielenkiintoista luettavaa.

torstai 13. marraskuuta 2014

Marcello Fois: Sumu

Alkuperäinen teos: Gap (1999)
Like, 2002, kovakantinen, 159 sivua
suomentanut Turun yliopiston opiskelijaryhmä Pauliina de Annan johdolla



Lumi. Se oli pelottanut häntä. Samalla tavalla vuotta myöhemmin, kun he olivat päättäneet lähteä. Robyn paikka tyhjänä Rossellan vieressä. Sillä vaikka he eivät olleet sanoneet sitä ääneen, oli kyse eräänlaisesta muistotilaisuudesta. Elämä vastaan kuolema. Vaikka kuolemalla on aina kotikenttäetu. Ja sen maaliero on aina parempi.
(s. 83)

Italo Calvinon teosten jälkeen on hyvä kokeilla muutakin italialaista kirjallisuutta. Kirjastosta löysin Marcello Foisin Sumun, joka lähti mukaani sivumäärän ansiosta. Näin lyhyen kirjan ehtii lukea opiskelukiireiden keskellä. Osallistun kirjalla Italia-lukuhaasteeseen.

Sumu kertoo kuudesta nuoresta, jotka edustavat kahta eri sukupolvea. Ennen kirjan lukemista ajattelin, ettei heillä ei ole mitään yhteistä keskenään ja he elävät aivan erilaisissa maailmoissa. Vähitellen tarinan edetessä sivuilla näyttäytyivät erilaiset ja toisaalta taas melko samanlaiset nuoret. Kumpaankin kolmen hengen ystäväporukkaan on esimerkiksi aiemmin kuulunut neljäs jäsen, joka on jo menehtynyt ja jäljelle jääneet muistelevat häntä. Nuoret kohtaavat sumun keskellä loppunsa ja lopulta toisensa. Kirja on täynnä vertauskuvia ja kaikista oleellisemmin ne liittyvät sumuun. Foisille sumu on välimuoto, paikka elämän ja kuoleman rajamailla. Vertaus sumusta jonkinlaisena välitilana teki tarinan kiinnostavaksi.

40-luvun nuoret, Salvatore, Tunín ja Ersilia elävät aikaa, jolloin natsi-Saksa oli miehittänyt Italian. Saksalaiset vetäytyvät vähitellen amerikkalaisten joukkojen tullessa. Kolmikko kuuluu partisaaneihin. He ovat valmistelemassa iskua, mutta joutuvat ansaan. Näiden kolmen nuoruus on täynnä pommituksia ja miehittäjän joukkoja, mutta myös tavallisia nuorten elämään kuuluvia asioita, kuten jännittämistä ensimmäisestä kerrasta. 90-luvun nuoret, Gino, Sonia ja Rossella juovat, käyvät diskoissa ja hulluttelevat kaahaamalla niin lujaa kuin pääsevät. Heille elämä on helppoa ja yhtä biletystä. Toisaalta huumehöyryjen lomasta voi rivien välistä lukea, etteivät he ole kovin tyytyväisiä elämäänsä, tai he ovat vähitellen turtumassa ainaiseen juhlimiseen. Neljännen ystävän lähteminen on antanut miettimisen aihetta kummallekin porukalle.

Teoksen lukeminen vaatii melkeinpä jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Luvut ovat lyhyitä ja yhden luvun sisällä kertojaääni ja näkökulma vaihtuvat yllättäen. Tämän takia hahmot jäivät etäisiksi ja tuntui siltä, etten saanut heistä hahmoina kunnolla käsitystä kuin mitä olisi todennäköisesti käynyt, jos kirjan luvut olisivat pidempiä ja niissä kuvailtaisiin hahmoja enemmän. Kaikesta huolimatta nuorten tarina, erityisesti Salvatoren, Tuninín ja Ersilian, oli mielenkiintoinen, samoin kuin sumu oli mielenkiintoinen elementti.

Toteanpa vielä, että esipuhe oli surullinen. Sen mukaan italian kieleen on syntynyt ilmaus stragi del sabato sera, joka tarkoittaa Sumussakin tapahtuvaa tilannetta, kun nuoret hurjastelevat lähdettyään diskoista kotiin ja seurauksena on usein kuolemaan johtava kolari. Kuvahaku puhui karua kieltä.

perjantai 7. marraskuuta 2014

E. L. James: Fifty Shades of Grey - Sidottu

Alkuperäinen teos: Fifty Shades of Grey (2011)
Otava, 2012, pokkari, 585 sivua
suomentanut Riie Heikkilä


"Anastasia, sinun pitäisi pysytellä erossa minusta. Minä en ole oikea mies sinua varten", hän kuiskaa. Mitä? Mistä nyt tuulee? Sen luulisi olevan minun päätettävissäni. Rypistän otsaani. Hänen sanansa huimaavat minua.
      "Hengitä, Anastasia, hengitä. Nostan sinut pystyyn ja päästän sinut lähtemään", hän sanoo hiljaa ja työntää minut hellävaraisesti kauemmas.

(s. 61-62)

Suunnilleen puoli vuotta sitten pohdin ystäväni kanssa Fifty Shades of Greyn ilmiötä ja sitä, miksi sarjan kirjoista on tullut niin iso menestys. Kumpikin meistä oli huomannut erään kiinnostavan seikan; hämmästyttävän monet tietävät, mistä tarinassa on kyse ja monet tietävät ällistyttävän tarkkaan, mitä kirjoissa tapahtuu. Tästä huolimatta kukaan ei ole lukenut kirjoja, vaan tiedot tapahtumista on luettu netistä kirja-arvosteluista. Mahtaako pitää paikkansa? Kertovatko arviot niin tarkasti, mitä jokaikisellä sivulla tapahtuu? Tästähän uteliaisuus heräsi, minkälainen on kirja, jonka monet ovat lukeneet, mutta eivät kehtaa tunnustaa lukeneensa sitä. Kiinnostuin myös kirjan alkuperästä. Aluksi tämä oli Twilightin maailmasta kirjoitettua fanifiktiota.

Parikymppinen yliopistossa opiskeleva Anastasia Steele päätyy haastattelemaan rikasta ja menestynyttä liikemiestä opiskelijalehteen. Alun perin Anastasian ystävän piti hoitaa haastattelu, mutta Ana tekee palveluksen ystävälleen ja menee hänen sijastaan tapaamaan miestä. Christian Grey on nuori ja komea, mutta myös ylimielinen. Anastasia sählää hiukan haastattelussa ja on kiitollinen siitä, että se on ainoa kerta, kun hän tapaa Christianin. Herra Greyssä on kuitenkin salaperäistä vetovoimaa, sillä Anastasia ei pysty unohtamaan häntä. Yllättäen he tapaavat uudestaan Anan työpaikalla rautakaupassa, jonne Christian on tullut asiakkaaksi. Käy ilmi, mies on kiinnostunut Anasta, joka on ikionnellinen miehen huomionosoituksista. Christian ehdottaa Analle erästä sopimusta, mutta Ana ei ole varma, kykeneekö hän Christianin haluamiin asioihin.

Anastasia on kömpelö, ujo ja täysin kokematon nuori nainen. Omasta mielestään hän kunnon harmaahiirulainen, jonka suuntaan yksikään mies ei vaivaudu vilkaisemaan. Kuinka asian laita on todellisuudessa? Ainakin kaksi nuorta miestä yrittää sinnikkäästi taivutella Anaa lähtemään treffeille kanssaan. Kuulostaako tutulta? Aivan, Ana on kuin kopio Twilight-sarjan Bellasta. Sekä Ana että Bella tietävät, että heidän olisi ehkä parempi unohtaa mies, jonka he ovat juuri tavanneet, mutta kumpikaan ei siihen pysty. Näistä kahdesta neidistä Bella taitaa sittenkin viedä voiton, sillä hänellä ei ole kolmeen osaan jakautunutta persoonaa. On tavallinen hiirulais-Ana, järjen ääni tai alitajunta, miksikä sitä haluaa nimittää ja vielä sisäinen jumalatar, joka varsinkin Christianin lähellä intoutuu milloin tanssimaan salsaa, milloin hehkumaan lootusasennossa ja ties mitä.

Kirjailija on onnistunut luomaan hahmon, jolla on Twilight-sarjan Edwardin olennaiset piirteet. Ah, niin mystistä vetovoimaa tihkuva komea Christian Grey, jonka pauloihin Ana lankeaa, on pahimmanlaatuinen kontrollifriikki. Christianin hahmo kiteyttää hyvin sen, mikä Edwardissa on vialla. Hän kohtelee Anaa omaisuutenaan. Hän haluaa pitää jatkuvasti ohjat tiukasti käsissään ja määrätä, kuinka Anan tulisi toimia. Christianin tarjoama sopimus tekee Anasta hänen käskytettävänsä, orjansa, palvelijansa. Onneksi Analla on edes sen verran järkeä päässään, että hän miettii, onko sopimuksen allekirjoittaminen viisasta. Kontrolloimisen ja dominoimisen tarve on huolestuttavaa, vaikka Christian yrittääkin välillä hillitä itseään. Miehen erikoiset mieltymykset makuuhuoneen puolella saivat kohottelemaan kulmakarvoja.

Anna mun kaikki kestää! Kirja on aikuisten versio Meyerin Twilight -kirjoista, mikä ei tullut yllätyksenä, kun ottaa lähtökohdan huomioon. Perustelin kirjan lukemista itselleni sillä, että haluan ottaa selvää, huomaako tätä lukiessa, minkä pohjalta tarina on kirjoitettu. Vastaus kävi selväksi jo aivan kirjan alussa, kyllä huomaa. Pääparin lisäksi ainakin Anan ihailijoilla on vastineet Meyerin kirjoissa. Eiköhän José ole Jacob Black ja työnantajan poika Bellan ihailija koulusta, mikä hänen nimensä olikaan. Twilightin maailma on niin vahvasti läsnä kirjassa, että lukemisen aikana väistämättä kuvittelin hahmot esikuviensa näköisiksi, vaikka voisivathan he näyttää erilaisilta kuin esikuvansa.

On turha odottaa kielellisesti laadukasta kirjallisuutta, sitä Anan ja Christianin seikkailut eivät tarjoa. Kirja ei kuitenkaan ollut aivan pohjanoteeraus. Anastasian ja Christianin toisilleen lähettämät sähköpostiviestit olivat paikoitellen ihan nokkelaa ja hauskaa sanailua. Lopussa Ana jopa yllätti minut osoittamalla, ettei hän olekaan täysin selkärangaton ja Christianin vietävissä.

Fifty Shades of Grey -trilogia:
Fifty Shades of Grey - Sidottu
Fifty Shades - Satutettu
Fifty Shades - Vapautettu

perjantai 31. lokakuuta 2014

Italo Calvino: Paroni puussa

Alkuperäinen teos: Il barone rampante (1957)
Tammi, 1994, kovakantinen, 248 sivua
suomentanut Pentti Saarikoski



Me kiipeilimme puissa (nuo ensimmäiset viattomat leikit loistavat nyt mielessäni johdatuksen ja enteen valoa: mutta kuka olisi ajatellut sitä silloin?), nousimme vuoripuroja hyppien kiveltä toiselle, tutkimme luolia meren rannalla, laskimme pitkin talon marmorisia porraskaiteita. Juuri tämä liukumisleikki aiheutti yhden tärkeimmistä syistä Cosimon välirikkoon vanhempien kanssa, sillä häntä rangaistiin, niin kuin hän väitti, epäoikeudenmukaisesti, ja siitä pitäen hän elätti kaunaa perhettä kohtaan (vai yhteiskuntaa? vai maailmaa ylipäätään?), ja se ilmaisi itsensä sitten tuossa hänen heinäkuun viidennentoista päivän päätöksessään.
(s. 9-10)

Jo kolmas Calvinoni, ja minähän en satiiria ymmärrä, mutta niin vain Calvinon kirjoitustyyli on vienyt mukanaan ja olen viihtynyt hänen teostensa parissa. Osallistun tälläkin kirjalla Italia -lukuhaasteeseen.

Kaksitoistavuotias Cosimo nousi puuhun ja vannoi, ettei enää koskaan laskeudu alas sieltä. Aluksi häntä pidettiin uppiniskaisena ja hänen vanhempansa ajattelivat, että Cosimo tulisi alas, kun kyllästyisi olemaan puussa. Niin ei käynyt, Cosimo jäi elämään puihin. Siitä tuli hänen ainoa periaatteensa, hän ei voinut koskettaa maanpintaa, vaan liikkui paikasta toiseen puita pitkin. Ajan kuluessa Cosimo varttui pojasta mieheksi ja peri isänsä arvonimen, jolloin hänestä tuli puissa elävä paroni. Erikoisesta päätöksestään huolimatta Cosimo eli vaiherikkaan elämän. Hänellä oli mäyräkoira Ottimo Massimo, jonka kanssa hän metsästi. Sen lisäksi hän tapasi pelätyn maantierosvon, merirosvoja ja jopa kokonaisen puissa elävän kansan, joiden parissa hän asui jonkin aikaa.

Cosimon tarina oli jännittävää luettavaa, sillä hänen elämästään ei puuttunut käänteitä, vaikka hän asuikin puussa. Sanomana on ainakin erilaisuus ja oman tien kulkeminen, ettei tee niin kuin odotetaan tekevän. Calvinon hauska tyyli pitää otteessaan, vaikka aluksi epäilin hänen tuotantoonsa tutustumista. Rupesin lukiessa pohtimaan kertojan ja tapahtumien luotettavuutta. Useammassakin kohdassa kertojana oleva Cosimon pikkuveli Biaggio di Rondó selittää, että innostuttuaan tarinoinnista Cosimo kertoi jonkin seikkailun niin moneen kertaan, ettei kukaan enää pysynyt selvillä, miten kaikki tapahtui alun perin. Biaggion on siis täytynyt tehdä johtopäätöksiä, mitä on todella tapahtunut. Mielestäni tämä seikka antoi lukemiselle sopivasti pohdiskeltavaa, kuinka paljon seikkailuissa oli liioittelua.

Kirjassa oli paljon vieraskielisiä lausahduksia, joita ei ollut suomennettu. Hahmojen suusta kuullaan esimerkiksi seuraavia kieliä: espanja, saksa ja ranska. Varsinkin ranskaksi oli repliikkejä, joiden sisältö jäi hämärän peittoon, ellei vastauksesta voinut tarpeeksi hyvin päätellä, mitä oli ensin sanottu. Huomasin vasta loppuun päästyäni, että suomentaja on kirjoittanut sinne huomautuksia, joihin hän on myös suomentanut kokonaisuudessaan ranskaksi käytyjä keskusteluja. En kuitenkaan kokenut häiritseväksi sitä, etten ymmärtänyt jotain kohtaa vieraan kielen takia.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Maggie Stiefvater: Ikuisuus

Alkuperäinen teos: Forever (2011)
WSOY, 2011, kovakantinen, 442 sivua
suomentanut Helene Bützow


Mutta minulla oli eräänlainen suunnitelma. Halusin pois tältä alueelta, ennen kuin joku näkisi mekkonsa ja puukenkänsä tien päällä. Etsisin jonkin firman tai maamerkin, jonka avulla pääsisin jyvälle suunnasta, toivottavasti ennen kuin puukengät hiertäisivät jalkani rakoille. Sitten hankkiutuisin jollakin keinolla takaisin Samin luo.
      Se ei ollut maailman paras suunnitelma, mutta parempaakaan ei ollut.

(s. 17)

Kummasti aika ehtiikin vierähtää ohitse, vaikka kesäkuussa olin sitä mieltä, että lainaan heti seuraavaksi Häivähdyksen jälkeen tämän Väristys-trilogian viimeisen osan, Ikuisuuden. Minulle kävi taas samalla tavalla hieman nolosti, että olin jo ehtinyt unohtaa toisen osan tapahtumia, minkä vuoksi lukeminen kangerteli aluksi. Mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä paremmin tempauduin mukaan tarinaan ja edellisten osien asiat palautuivat muistiin.

Häivähdyksen lopussa rakastunut pari joutui erille toisistaan. Nyt vuorostaan Grace kulkee sutena unohtaen ihmisyytensä suden hahmossaan. Hän löytää itsensä paikoista, joista hänellä ei ole aavistustakaan, kuinka hän on päätynyt niihin. Eikä hän hallitse vielä muodonmuutoksiaan, minkä vuoksi hän voi muuttua takaisin sudeksi koska tahansa. Sam jatkaa elämäänsä ihmisenä, mutta pelkää menettävänsä Gracen kokonaan. Tytön vanhemmat ja heidän lisäkseen muutkin ihmiset suhtautuvat varauksella Samiin, jota pidetään epäiltynä tytön katoamiseen.

Cole jatkaa tutkimuksiaan parannuskeinon löytämiseksi, vaikka hänen toimintansa ulkopuolisen silmillä katsottuna näyttää vastuuttomalta sekoilulta. Suhde Isabeliin ei ole edennyt, sillä parin välillä riittää kahnauksia. Suurin ongelma on Isabelin isä, joka vihaa susia. Kun lähistöltä löydetään suden tappama tyttö, herra Culpeper haluaa tapattaa kaikki sudet. Grace ei voisi olla huonompaan aikaan metsässä ja Samin täytyy saada hänet pois sieltä tarpeeksi ajoissa.

Gracen ja Samin rakkaustarina etenee edelleen samoilla linjoilla, kuten tähänkin asti, herkästi ja viipyillen. Heidän tarinaansa seuraa mielellään, mutta kirjailijalla ei tuntunut olevan enää mitään lisättävää parista. Kaikki oli jo entuudestaan tuttua. Pidin kertoja-asetelman muuttumisesta. Ensimmäisessä osassa Grace oli ihminen ja Sam välillä hukassa sutena, mutta viimeisessä osassa asetelma on kääntynyt toisinpäin. Näiden kahden rauhallinen tarina kaipaa eloa ja sitähän tuovat Cole ja Isabel. Heidän suhteensa, jos sitä voi edes vielä suhteeksi kutsua, on niin hankala ja monimutkainen, että siinä riittää seurattavaa, mihin suuntaan asiat kulkeutuvat. Neljän kertojan erilaiset näkökulmat tuovat tekstiin vaihtelua ja vaihtumiset kertojien välillä ovat sujuvia. Tosin harmillisesti Isabel tuntui jäävän muiden jalkoihin.

Tunnelmaltaan kirja jatkaa edellisen osan jäljissä. Sävy on syvällinen ja tumma ja niin onkin hyvä. Mielestäni se ei olisi sopinut sarjaan ollenkaan, jos toisen osan jälkeen meno olisi palautunut samanlaiseksi pelkäksi haikeaksi rakkaudeksi kuin ensimmäisessä osassa oli. Kuoleman mahdollisuus on jälleen läsnä, mutta vielä entistä tiiviimmin sen jälkeen, kun herra Culpeper on päättänyt susijahdistaan. Isabelin isä ei ole ainoa uhka susille, sillä Grace kohtaa uhan myös susien joukossa. Tapahtumien yllä on kaiken aikaa tietynlainen haikeus, koska kirjailijan ratkaisuista ei voi olla varma, kuinka kaikki lopulta päättyy. Kirjasarjan sudet ovat kiinnostavia ja kiitettävästi kirjassa päästiin enemmän susien matkaan.

Ikuisuus etenee verkkaista tahtia, kunnes vasta lopussa tapahtuu kunnolla. Hidas eteneminen kasvatti odotuksia loppua kohti ja mielestäni kirja onnistui melko hyvin täyttämään odotukset viimeisten lukujen toiminnalla. Aivan loppu eli ihan viimeinen luku sen sijaan yllätti. Kuvittelin, että tarina jatkuu vielä sen jälkeen, mutta seuraavalla sivulla vastassa olivatkin jo kirjailijan jälkisanat. Ensimmäinen tunne lukemisen jälkeen oli pettymys. Eihän tämä voi loppua tällä tavalla kesken! Minkä takia kirjailija on päätynyt avoimeen loppuratkaisuun? Makustelin loppua jonkin aikaa, kunnes ratkaisu ei enää häirinnyt. Monissa kirjoissa kirjailija antaa lukijalle ratkaisun, josta lukija ei välttämättä ole samaa mieltä. Ikuisuuden lukemisen jälkeen voin kuvitella Gracelle ja Samille juuri sellaisen lopun kuin haluan.

Väristys -trilogia
Väristys (Shiver 2009)
Häivähdys (Linger 2010)
Ikuisuus (Forever 2011)

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Lauantai kirjamessuilla

Eilinen päivä vierähti mukavasti kirjamessuilla. Olin paikalla nauttimassa tunnelmasta ja poimimassa lukuvinkkejä. Tänä vuonna olin etukäteen laatinut listan haastatteluista, joita haluaisin seurata ja muutenkin suunnitellut aikataulun niin, että myös ehtisin seuraamaan näitä haastatteluja kiertelemisen lisäksi. Valitettavasti ihminen ei voi jakautua useampaan osaan, sillä useampikin haastattelu oli päällekkäin samaan aikaan ja vieläpä aivan eri puolella messusalia. Ensin olin ajatellut, että voisin seurata esimerkiksi puolet jostakin tietystä haastattelusta ja puolet toisesta, mutta etäisyyksien takia luovuin ideasta.

Kadri
Päiväni alkoi puoli kahdeltatoista nuorten Louhi-lavan ohjelmalla. Kallion ilmaisutaidon lukiolaiset haastattelivat Anniina Ljokkoita, joka on suomentanut Silvia Rannamaan teoksen Kadri. Kyseinen kirja on Neuvostoaikaisen Viron legendaarisin tyttökirja, joka on vielä tänä päivänäkin pakollinen luettava peruskoulun 5. luokalla. Haastattelussa käsiteltiin kirjan teemoja, kääntämistä ja Neuvostoliiton aikaista Viroa. Kadri on kääntäjän mukaan kasvutarina ja tyypillinen rumasta ankanpoikasesta kauniiksi joutseneksi -satu, mutta ehkäpä suosio vielä nykyäänkin perustuu tuttuun sadunrakenteeseen. Haastattelun perusteella kiinnostuin kirjasta. Olen lukenut kotimaisista tyttökirjoista Tiina-sarjaa ja ulkomaisista Vihervaaran Annat, Runotytöt ja Pikku naisia, joten mielelläni tutustun myös virolaiseen tyttökirjaan.

Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa
En ollut aiemmin kuullut Oriana Fallacista, mutta messulehden kuvaus rohkeasta naisesta, joka toimi mm. partisaanien juoksutyttönä, sai mielenkiinnon heräämään. Ihana Ella Kanninen haastatteli Cristina De Stefanoa, joka on kirjoittanut kirjan Fallacin elämästä. Unohduin kiertelemään ja törmäsin vielä vanhaan koulukaveriin, joten valitettavasti haastattelu oli jo alkanut, kun saavuin paikalle. Enpä tiedä, mitä missasin alusta, mutta siinä vaiheessa Kanninen ja De Stefano puhuivat Fallacista ihmisenä ja hänen lähtökohdistaan. Haastattelu oli tosi mielenkiintoinen ja tämänkin kirjan laitoin muistiin lukulistalle. En juurikaan lue elämäkertoja, joten tässä olisi hyvä tilaisuus korjata asia.

Tove Jansson 100 vuotta: Kirjeitä Tove Janssonilta
De Stafanon haastattelun jälkeen Katri Valan lavalla alkoi Tove Jansson -aiheinen haastattelu. Baba Lybeck, Sophia Jansson ja Helen Svensson keskustelivat uudesta vastikään ilmestyneestä kirjasta Kirjeitä Tove Janssonilta. Ehdinkin jo Hullujen Päivien aikaan selailla kirjan ruotsinkielistä versiota kaupassa. En ole jostain syystä aikaisemmin ollenkaan ajatellut, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat oikeasti tunteneet Tove Janssonin persoonana, eikä vain taiteilijana. Sophia Janssonin kommentit olivat mielenkiintoisia, sillä hänhän on tuntenut Toven ja ollut tekemisissä hänen kanssaan. Haastattelu käytiin osittain kaksikielisenä, joten samalla pääsi taas harjoittelemaan ruotsin kuullunymmärrystä. :)

Tähtihetki: Paolo Giordano
Giordanon Alkulukujen yksinäisyys on lukulistallani ja tarkoitus olisi lukea se vielä tämän vuoden puolella Italia -lukuhaastetta varten. Menin uteliaisuudesta seuraamaan, millainen kirjailija mahtaa olla kyseessä. Heti alkuun sattui kömmähdys, haastattelija ilmoitti, että seuraavaksi lavalla keskustellaan poliitikkojen suosikkikirjoista. Usemmastakin suusta kuului tässä vaiheessa supattelua, "eikö se italialainen kirjailija tulekaan?", mutta haastattelija olikin katsonut väärää kohtaa ohjelmalistalta. Haastattelu keskittyi Giordanon uusimpaan teokseen Ihmisruumiiseen, joka kertoo Afganistaniin lähetetyistä sotilaista. Täytyypä todeta, että kirjailija vaikutti todella rennolta, vaikka kuulijoita oli kokoontunut iso joukko.

Vantaan antikvariaatilla oli viime vuoden tapaan taas houkutteleva tarjous, kaikki kirjat kaksi euroa kappale. Nappasin mukaani Alice Peilintakamaassa kirjan ja muutaman muun kohdalla emmin pitkään, mutta lopulta mukaan lähti vain Alice.

Päivä oli oikein miellyttävä. Tänä vuonna väkeä taisi olla vähemmän liikkeellä, sillä en ainakaan huomannut, että olisi ollut samanlaisia ruuhkia kuin viime vuonna. Tai sitten osasin sopivasti kiertää hiljaisempien käytävien kautta. Kotona harmitti, kun unohdin ihan kokonaan käväistä katsomassa bloggaajapistettä. No, ensi vuonna sitten.

torstai 23. lokakuuta 2014

D. L. King: Suloisin suudelma. Lumoavaa vampyyrierotiikkaa

Toimittanut D. L. King
Alkuperäinen teos: The Sweetest Kiss (2009)
Basam Books, 2011, pehmeäkantinen, 194 sivua
Kirjoittajat:
Remittance Girl, Thomas S. Roche, Lisette Ashton, Sommer Marsden, Kathleen Bradean, Amber Hipple, Teresa Noelle Roberts, G.B. Kensington, Ciara Finn, Maxim Jakubowski, Madeleine Oh, Evan Mora, Andrea Dale, Michelle Belanger, Lisabet Sarai, Nikki Magennis, Kristina Wright, A.D.R. Forte
suomentanut Milla Karvonen


Lilyä puistatti. Tätä rataa hän päätyisi taas niiden kamalien freudilaisten vastaanotolle, tai pahempaa. Lily pakotti itsensä ottamaan toisen lasillisen samppanjaa. Humaltuminen voitti sellaisten asioiden suremisen, joita ei voinut muuttaa.
      Voitti tuon nurkassa kyhjöttävän hunnin ajattelemisen, joka tuijotti häntä vaaleilla, nälkäisillä silmillään.
      Voitti sen myöntämisen itselle, että ennen kuin kuuli miehen aksentin, hän oli ollut valmis käyttämään tätä illan huvituksenaan.

(s. 75)

Takakansi:
Näissä lumoavissa kertomuksissa kuolemattomat, äärettömän kauniit, voimaa ja seksiä tihkuvat vampyyrit ottavat tarvitsemansa elinvoiman niiltä onnettomilta (tai onnekkailta), jotka heidän tielleen sattuvat. Suloisin suudelma vie lukijan hämärille kujille ja pimeisiin makuuhuoneisiin kokemaan pelon ja mielihyvän väristyksiä, joita vain vampyyrit voivat ihmisessä herättää. Vampyyrit tyydyttävät nautinnonhalunsa niin nykyaikaan kuin menneisyyteen sijoittuvissa verenkarvaisissa novelleissa.

Löysin kirjan alun perin Risingshadow -sivuston kautta ja lainasin sitten kirjastosta. Esittelytekstin perusteella ajattelin, että tämä voisi mielenkiintoista vampyyriaiheista luettavaa Sookie Stackhouse- ja Yön talo -kirjojen rinnalle, joita olen viime aikoina lukenut. En ole ihan varma, mitä odotin kirjalta, mutta sisältö osoittautui pettymykseksi. No, ainakin tämän lukemisesta sain yhden luetun kirjan lokakuun minihaastetta eli Halloween-haastetta varten.

Suloisin suudelma on novellikokoelma, joka koostuu 18:sta eri kirjoittajan novellista. Nimi paljastaakin jo oleellisesti novellien keskeisen sisällön... Luen todella vähän novelleja, joten ehkä omien lukutottumusten takia en osannut suhtautua kirjaan kunnolla. Muutaman kirjoituksen kohdalla tuskastuin alkukankeuteen ja siihen, ettei tarina missään vaiheessa lähtenyt kunnolla liikkeelle ennen kuin se olikin jo ohitse. Toisaalta tässä oli se hyvä puoli, että jos novelli oli tylsä, niin sen parissa ei joutunut kärvistelemään useamman sivun verran, vaan siitä pääsi nopeasti eroon.

En tiedä, mistä kirjaan valitut novellit on poimittu, mutta yllätyin siitä, kuinka suuri tasoero niiden välillä oli. Mukana on hyvin kirjoitettuja tekstejä, mutta osassa on käytetty niin kökköä kieltä, että se jopa häiritsi lukemista. En edes pidä itseäni minään kielioppipoliisina, joka närkästyy heti, kun vastaan tulee ensimmäinen kökkö ilmaisu, mutta näitä novelleja lukiessa en voinut olla kiinnittämättä huomiota asiaan. Epäilen, että jo alkuperäisessä teoksessa kielellisen tason vaihtelu on ollut huomattava. Osa novelleista on suomennettu hyvin ja osaan on jäänyt kangertelevampaa kieltä, joten todennäköisesti niissä ei niin hyvissä suomennoksissa lähtötekstikin on ollut kangertelevampaa tai vaikeaselkoista.

Loppua kohti edetessä novellit rupesivat muistuttamaan turhan paljon toisiaan ja lukuintoni hiipui olemattomiin. Jonkinlainen suosikkini oli Teresa Noelle Robertsin Verta ja pimeitä pulloja, josta olen ottanut lainauksen tähän postaukseen. Pidän historiaan sijoittuvista tarinoista ja tämä sattui olemaan yksi niistä novelleista, joissa ei ollut ärsyttäviä piirteitä. Sen sijaan esimerkiksi heti kirjan toinen teksti Thomas S. Rochen Odota pimeän tuloa, Montresor oli niin kummallinen, etten ymmärtänyt, kuka on mystinen Montresor, jonka nimeä hoettiin tekstissä vähän väliä. Sanotaanko näin nätisti, että tämä novellikokoelma ei tainnut olla ihan minua varten.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Jane Johnson: Neidonryöstö

Alkuperäinen teos: Crossed Bones (2008, brittiversio)
Kirja on ilmestynyt Yhdysvalloissa nimellä The Tenth Gift (2008). Suomennos pohjautuu tähän versioon.
Tammi, 2009, kovakantinen, 487 sivua
suomentanut Salme Moksunen


Ja yhtäkkiä riippumatto purkautui ja vastaus avautui: elämänpuu, jonka juuret olivat syvällä maassa ja oksat kurottuivat kohti taivasta ja yhdistivät kaksi maailmaa, maallisen ja taivaallisen, tyylikkään symbolisesti. Selvempää merkkiä Cat ei tarvinnut. Hän ymmärsi siitä, mikä häntä odotti.
      Huomenna kirkonmenojen jälkeen hän viettäisi vapaan iltapäivänsä kirjoen alttarivaatetta, josta tulisi hänen pelastuksensa, koska sen ansiosta hän pääsisi pitkälle matkalle ja se antaisi hänelle uuden ihanan elämän kaukana Kenegiestä, kaukana Robista ja kaukana Cornwallista, aivan kuten hän oli aina haaveillut.

(s. 108)

Olin kirjastossa etsimässä jotakin aivan toista kirjaa, ja siinä sivussa Neidonryöstö lähti mukaani. Kirjan nimi ja kansikuva tuovat mieleen harlekiinikirjallisuuden, minkä takia minulla oli epäilykseni juonen mielekkyyden suhteen. Tarina imaisi kuitenkin mukaansa, enkä olisi malttanut laskea kirjaa välillä käsistäni.

Kirja liikkuu kahdessa eri ajassa. Nykyajassa Julialla on jo usean vuoden ajan ollut suhde hyvän ystävänsä mieheen. Heidän lopettaessa suhteensa mies antaa hänelle lahjaksi antiikkikirjan, joka kertoo koruompelusta. Surressaan eroa Julia selailee kirjaa ja huomaa kirjontaohjeiden viereen kirjoitetut päiväkirjamerkinnät, jotka ovat peräisin 1620-luvulta. Kirjan silloin omistanut nainen, Catherine Anne Tregenna, on raapustanut sivuille kuulumisensa ja ajatuksensa elämästään. Julia kiintyy Catherinen tarinaan niin paljon, ettei tahdo luopua kirjontaoppaasta. Hän päättää seurata Catherinen jalanjälkiä ja matkustaa Marokkoon asti ottamaan selvää, kuinka kauan sitten eläneen naisen lopulta kävi. Samaan aikaan ex-miesystävä Michael havittelee kirjaa takaisin itsekkäiden tarkoitusten vuoksi.

1620-luvulla palvelijatar Catherinea tylsistyttää elämän samankaltaisuus päivästä toiseen. Rob-serkku haikailee hänen kanssaan naimisiin ja perhettä perustamaan, mutta Catherine tietää, että avioliitto serkun kanssa tarkoittaisi entistä varmemmin jäämistä samalle seudulle loppuiäksi. Hän haaveilee pääsevänsä pois jonnekin muualle. Tilaisuus tulee nopeasti vastaan, mutta ei ihan sillä tavoin kuin olisi voinut odottaa, sillä merirosvot hyökkäävät kirkkoon ja vievät mukanaan messussa olleet kyläläiset. Heidät kuljetetaan laivalla kaukaiseen Afrikkaan asti, jossa odottaa karu kohtalo, orjamarkkinoille joutuminen.

Useampaan aikatasoon sijoittuvissa kirjoissa on aina vaara, että toinen aika hukkuu toisen alle tai siirtyminen ajasta toiseen ei ole uskottava. Neidonryöstössä Catherinen tarina oli selvästi mielenkiintoisempi ja mukaansatempaavampi, kun taas Julian tarina lähti hyvin hitaasti liikkeelle ja tempaisi mukaansa vasta kirjan loppupuolella Marokon matkan ansiosta. Mielestäni naisten tarinat kuitenkin tukivat sopivasti toisiaan, vaikka Julia jäikin aluksi Catherinen varjoon. Pidin erityisesti kerronnallisesta ratkaisusta, jossa nykyajassa Julian kautta saatiin ennakkotietoa jostakin Catherineen liittyvästä seikasta ja Juliakin pohti asiaa, kuinka niin on päässyt tapahtumaan ja sitten lopulta Catherinen osassa ilmeni selitys tapahtuneelle.

Kirja on sekoitus faktaa ja fiktiota, mikä pääsi yllättämään. En ole ennen tiennyt, että berberit ovat todella käyneet Englannissa asti rosvoretkillä tai että kyseisiltä retkiltä otettiin vankeja, jotka myytiin orjiksi. Kirjan merirosvopäällikkö, jota kutsuttiin eri yhteyksissä eri nimillä, on oikea historiallinen henkilö. Itse tarinakin pohjautuu todellisiin tapahtumiin, sillä kirjailijan kaukainen sukulainen kaapattiin 1600-luvulla Cornwallista Marokkoon. Neidonryöstö kävisi melkeinpä matkailumainoksesta. Marokossa Julia tutustui paikalliseen historiaan ja kulttuuriin Idriss -nimisen miehen opastamana ja juuri Idrissin kertomukset olivat mielenkiintoisia tiedonmuruja. Tekstistä huomaa sen, että kirjailija on tehnyt hyvin pohjatyönsä. Hän muuten asuu itsekin Marokossa, mikä on varmasti auttanut Marokko-osuuksien kirjoittamisessa.

Pidin kovasti lukemastani. Kirjassa oli useita houkuttelevia piirteitä. Historiaan sijoittunut romanssi, joka ei kuitenkaan mennyt liian imeläksi ja mysteeri, joka paljastuu vähitellen aikojen saatossa tallessa pysyneiden vihjeiden, kuten päiväkirjan tai kirjeiden avulla. Suosittelen!

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

P. C. Cast & Kristin Cast: Lumottu

Alkuperäinen teos: Tempted. A House of Night Novel (2009)
Yön talo osa 6, Otava, 2012, kovakantinen, 432 sivua
suomentanut Inka Parpola


Marian patsas, joka seisoi pyhätössä korkealla kielekkeellään kivikukkien ympäröimänä, tuntui vetävän hopeaista valoa puoleensa. Tuijotin patsasta. Marian ilme oli tyyni ja hänen jään peittämät poskensa kimmelsivät, ikään kuin hän olisi nyyhkyttänyt äänettömästi ilosta.
      Katseeni kohosi taivaalle. Kiitos. Lähetin hiljaisen rukouksen kohti kaunista sirppiä, joka symboloi jumalatartani Nyksiä.

(s. 9)

Yön talo on hyvää vauhtia muuttumassa parempaan suuntaan. Tässä osassa ei ollut edes hirveästi mitään ärsyttäviä puolia, joten kirja oli sopivan rentouttavaa luettavaa, jonka parissa ei kummemmin tarvinnut ajatella. Eilisessä postauksessa kirjoitin Halloween -haasteesta ja nyt mietin, voiko tämän sisällyttää siihen? Onhan tässä vampyyreja mukana, vaikka muuten kirja onkin kesy verrattuna siihen, minkälaisia kirjoja Halloween voisi inspiroida lukemaan.

Kalona ja Neferet karkoitettiin, joten Zoey ystävineen voi palata takaisin heidän kotiinsa Yön taloon. Tuttu koulu on kokenut kovia Neferetin hallitessa sitä yhdessä Kalonan kanssa ja oppilaat ovat jakautuneet aatteidensa mukaan kahtia. Osa on Zoeyn ja hänen ystäviensä puolella, kun taas toiset eivät nousseet vastustamaan Neferetiä ja Kalonaa. Zoey kaipaisi kipeästi lepoa viimeaikaisten koettelemusten jälkeen, mutta samalla hänen on valmistauduttava tärkeään tehtävään. Hänen on kohdattava Kalona ja pysäytettävä tämä, sillä hän on ainoa, joka voi pysäyttää muinaisen pahuuden. Afroditen näyt varoittavat uudesta vaarasta, joka saattaa iskeä lähempää kuin he osaavat aavistaa. Stevie Rae ei ole paljastanut aivan kaikkea punaisista tulokkaista ja potee omantunnon tuskia uuden salaisuutensa kanssa.

Olin erittäin positiivisesti yllättänyt siitä, että tässä osassa Zoey ei ole kirjan ainoa kertojahahmo, vaan tapahtumia tarkastellaan useamman hahmon näkökulmasta. Stevie Rae on ollut tähän asti minulle melko mitäänsanomaton henkilö, mutta tällä kertaa hänen hahmoonsa pääsi paremmin sisälle. Tarinaa kerrotaan nyt osittain hänen näkökulmastaan, mikä tietysti auttoi ymmärtämään hahmoa paremmin. Suorastaan innostuin uudesta hahmosta, Refaimista, joka toi paitsi kiinnostavan käänteen sarjaan, pääsi myös kertaheitolla kertojahahmoksi. Minun puolestani Zoeyn jatkuvat poikaystäväongelmat voisi jo unohtaa ja sen sijaan keskittyä Stevie Raehen ja Refaimiin. Mielenkiinnolla odotan, millaiseksi heidän välinsä kehittyvät seuraavissa osissa. Zoeyn hyväksi todettakoon, että hänen poikaongelmiinsa tuli kyllä järjestystä tässä osassa.

Lumottu oli melkeinpä kypsempää sisällöltään kuin mitä kirjat ovat tähän asti tarjonneet. Sarjan kirjat on suunnattu teini-ikäisille, joten tietysti kirjoissa on (todella ärsyttävää) teinikieltä ja muutenkin teinimeininkiä, mutta tästä oli onneksi jätetty pois sitä turhaa teinimeininkiä. Tapahtumia riitti ja toimintaa oli aivan loppuun asti, tosin siihen väliin mahtui myös rauhallisempia kohtia. Loppuratkaisu tuli hieman yllätyksenä, mikä on tietysti hyvä asia, ettei juoni ole liian ennalta-arvattava.

Yön talo-sarja
Merkitty (Marked, 2007)
Petetty (Betrayed 2007)
Valittu (Chosen 2008)
Piinattu (Untamed 2008)
Vainottu (Hunted 2009)
Lumottu (Tempted 2009)
Kahlittu (Burned 2010)
Vapautettu (Awakened 2011)
Määrätty (Destined 2011)
Salattu (Hidden 2012)
Paljastettu (Revealed 2013)
Pelastettu (Redeemed 2014)

lauantai 11. lokakuuta 2014

Charlaine Harris: Veren sitomat

Alkuperäinen teos: From Dead to Worse (2008)
Sookie Stackhouse osa 8
Gummerus, 2012, kovakantinen, 346 sivua
suomentanut Johanna Vainikainen-Uusitalo



Minulla oli muuta mielessä, henkilökohtaisia juttuja. En ole tottunut ajattelemaan juurikaan nenänpäätäni pidemmälle; se on ainoa selitykseni. Vampyyrien tilanteen lisäksi oli toinenkin yliluonnollinen juttu, jolle en uhrannut ajatuksiani mutta joka osoittautui minun tulevaisuuteni kannalta aivan yhtä kohtalokkaaksi.
(s. 11)

Le Masque Rouge -blogin Emilie keksi hauskan Halloween -lukuhaasteen, joka on käynnissä koko lokakuun ajan. Olin jo ehtinyt aloittaa Veren sitomat -kirjan lukemista, joten päätin osallistua haasteeseen sillä ajatuksella, että ainakin tästä kirjasta saisin yhden luetun kirjan haastetta varten. Eiköhän Bon Tempsin yliluonnollisten olentojen joukko kelpuuteta haasteeseen? :)

Vampyyrien huippukokouksen räjähtävän lopun jälkeen Sookie toivoo, että hänen elämänsä palaisi taas normaaliin arkeen. On sanomattakin selvää, ettei toive toteudu, sillä yliluonnollisten olentojen piireissä kuohuu jälleen. Vieraat vampyyrit haluavat heikentyneen Louisianan alueen itselleen ja Sookie vedetään mukaan sotkuun siitä syystä, että hänellä on veriside Ericin kanssa. Ihmissusiyhteisön naispuolisia jäseniä murhataan. Sookie joutuu mukaan laumojen välienselvittelyyn ja jopa murhayrityksen kohteeksi. Näiden murheiden lisäksi Sookiella on sulattelemista poikaystävä Quinnin katoamisessa. Omanlaistaan lisädraamaa tarjoavat Jason-veljen avioliitto-ongelmat ja sukulaiset, joiden olemassaolosta Sookiella ei ollut aavistustakaan.

Olen odottanut hetkeä, jolloin Sookie saisi tietää vielä enemmän keijuperinnöstään ja tässä osassa odotus viimein palkittiin. Esiin tulleet sukulaiset olivat onnistuneita hahmoja. Pidin myös osan rauhallisuudesta. Telepaattitarjoilijar kohtaa jälleen kiperiä tilanteita, mutta tapahtumat sijoittuvat Bon Tempsiin sen sijaan, että kirjassa seikkailtaisiin kaukana kotiseudusta. Ongelmat olivat pienemmässä mittakaavassa kuin jos vertaa esimerkiksi edellisen osan huippukokouksessa tapahtuneeseen räjähdykseen. En kuitenkaan sanoisi tätä väliosamaiseksi kirjaksi. Olen jo ehtinyt kiintyä Sookien kämppikseen Ameliaan, jonka läsnäolo tekee hyvää tarinalle. Hänen myötään lukijalle välittyy tietoa noitien maailmasta ja onhan Bob-kissan tapaus aika hulvaton.

Sookien mieskuviot mietityttivät jälleen ja niiden lisäksi erään toisen parisuhde. Samin ja Sookien lähentyminen vihjaisi siihen suuntaan, että heillä saattaisi tulevaisuudessa olla muutakin kuin tavallinen esimiehen ja alaisen välinen suhde. Mitähän tästäkin pitäisi ajatella? Kaikki miehet juoksevat jälleen Sookien perässä, mikä ärsyttää toisinaan lukiessa. Erään toisen parisuhteella tarkoitan Jasonia ja Crystalia, joiden ongelma tuntui keksityltä ja siltä, että oli pakko saada näille hahmoille jonkinlaista draamaa. Kumpikaan heistä ei ole suinkaan mitään suosikkejani, mutta liian monen asian mahduttaminen yksiin kansiin on puuduttavaa.

Sookien selviäminen tilanteesta kuin tilanteesta melko vähillä vahingoilla häiritsee jonkin verran. Sotkeuduttuaan yliluonnollisten olentojen maailmaan nainen on joutunut kestämään ties mitä ja selvinnyt aina ilman sen kummempia vammoja. Tiedän, kirjoissa kaikki on mahdollista, mutta tämä epäuskottavuus silti häiritsee välillä.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

perjantai 10. lokakuuta 2014

Leena Lander: Tummien perhosten koti

Tammi, 2008, pokkari, 322 sivua


Poika tajuaa nopeasti, että Saaren vangit ovat kasvaneet kiinni toisiinsa, että he ovat kuin iso armoton petoeläin.
      Se on eläin, jolla on jakautunut ruumis mutta vain yksi pää, ja sen pään katse on läpitunkeva. Se aistii erilaisuuden, se tuijottaa ja tuomitsee, vihaa ja hyökkää. Aikuisten sysättyä sen epäkelpona omaan erilliseen karsinaansa se janoaa hyvityksekseen uhreja. Koko ajan uusia uhreja, joita nöyryyttää ja halveksia niin kuin aikuiset ovat nöyryyttäneet ja halveksineet sitä.
(s. 79)

Olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn samannimisen elokuvan, mutta siitä on jo sen verran aikaa, ettei juoni ollut kunnolla muistissa. Etsin lukemista vielä jäljellä oleviin lukuhaasteisiin, jolloin vastaan tuli teoksen nimi ja päädyin lainaamaan kirjan. Osallistun Tummien perhosten kodilla Lukuiloa Perhoslaaksossa -haasteeseen.

Juhani Johansson tulee repaleisesta perheestä. Lapsuutta varjosti isän juominen ja äidin sairaus, joiden takia vanhemmat eivät kyenneet huolehtimaan lapsistaan. Juhani ja hänen pikkuveljensä Sauli huostaanotettiin, kun naapuri oli tehnyt ilmiannon. Kirjan alussa aikuinen Juhani on saamassa ylennyksen suuren rakennusyrityksen varatoimitusjohtajaksi. Se on iso saavutus lapsuutensa sijaiskodeissa kiertäneelle miehelle. Juhanin pomo on selvittänyt miehen taustoja, jolloin esiin nousi menneisyydessä tapahtunut kuolemantapaus. Pomon kysellessä tapahtuneesta kaikki muistot Saaresta palaavat jälleen mieleen.

Saaressa poikakodin johtaja Olavi Harjula yritti kasvattaa menetettyinä tapauksina pidetyistä pojista kunnollisia miehiä, jotka sopeutuisivat takaisin normaaliin yhteiskuntaan. Harjulan kasvatusmetodit perustuivat ruumiilliseen työhön, kovaan kuriin, selkäsaunaan ja sivistyksen tuntemiseen. Taustalle jäivät johtajan vaimo ja viisi tytärtä, jotka näyttäytyivät muusta maailmasta eristyksissä eläville pojille lähes taianomaisina olentoina. Saaressa Juhani haki paikkaansa poikien välisessä hierarkiassa, murehti vanhempiaan, jotka eivät isän sanoista huolimatta tulleet hakemaan lasteen takaisin kotiin ja sai lopulta sisältöä elämäänsä johtajan silkkiperhoshankkeesta.

Kirjasta välittyi Olavi Harjulan auttamishalu. Hän halusi tosissaan auttaa poikia, vaikka kasvatusmetodit olivatkin kyseenalaisia. Tämä taisi olla ainoa positiivinen asia kirjassa. Muuten tarina on masentavan synkkä, minkä takia lukeminen ei ollut kovin houkuttelevaa. Mielestäni kasvutarinat ovat mielenkiintoisia ja on kiehtovaa lukea siitä, kuinka lapsuuden kokemukset vaikuttavat aikuisuuteen. Jos kirja on muuten pelkkää synkkyyttä ja asiat menevät jatkuvasti huonosti, niin en yksinkertaisesti jaksa lukea sellaista. Saaressa vietetyn ajan voisi kai laskea positiivisemmaksi ajaksi Juhanin elämässä, mutta ei se silti tuo muutosta kirjan yleiseen masentavuuteen.

Kirjan loppu oli yllättävä. Annan siitä pisteet kirjailijalle. Muuten tutustumiseni Landerin tuotantoon taisi jäädä tähän.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Italo Calvino: Ritari, joka ei ollut olemassa

Alkuperäinen teos: Il cavaliere inesistente (1959)
Tammi, 2004, pehmeäkantinen, 127 sivua
suomentanut Pentti Saarikoski



Ritari ei tehnyt liikettäkään; hänen oikea rautahansikkaan peittämä kätensä puristui entistä tiukemmin satulan nuppiin, mutta vasen käsi, joka piteli kilpeä, näytti kuin vavahtavan.
      – Minä puhuttelen teitä, paladiini, mitä! – tiukkasi Kaarle Suuri. – Miten te uskallatte olla näyttämättä kasvojanne kuninkaallenne?
      Ääni kuului selvänä poskisuojusten takaa. – Koska minä en ole olemassa, sire.
(s. 8)

Yksi lukuhaaste on ohitse, mutta vielä on kaksi jäljellä. Luin kesäkuussa Italo Calvinon teoksen Halkaistu varakreivi osana Italia-lukuhaastetta. Kirja teki vaikutuksen humoristisen satiirisella otteellaan ja ajattelin, että voisin tutustua enemmänkin Calvinon teoksiin. Näin Italia-haasteen merkeissä päädyin tällä kertaa tähän kirjaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kaarle Suuren aikaan ja sotaan, jota käytiin frankkien valtakunnan laajentamisen vuoksi. Agiluf Guildivernes on maineikas ja hyvä esimerkki asialleen omistautuneesta ritarista. Hänelläkin on heikko kohtansa, oikeasti häntä ei ole olemassa! Valkoisen haarniskan sisällä on pelkkää tyhjää. Kaarle Suuri määrää Agilufille aseenkantajaksi Gurdulun, miehen, joka on olemassa, mutta joka ei itse tiedä sitä. Hän kuvittelee olevansa milloin mitäkin. Rembalt -niminen nuorukainen liittyy taisteluihin, koska haluaa kostaa isänsä kuoleman. Eräässä taistelussa hänet pelastaa naispuolinen ritari Bradamante, johon hän ihastuu. Bradamante on kuitenkin jo ehtinyt menettää sydämensä Agilufille. Torrismond liittyy mukaan tarinaan horjuttamaan Agilufin puhtoista mainetta. Tarinan kertojana on nunna Teodora.

Juoni ei ole laisinkaan monimutkainen, ensin esitellään kaikki henkilöt ja tutustutaan sotimiseen. Lukijalle selviää myös, mikä yhdistää keskeisiä hahmoja. Vasta kirjan loppupuolella alkaa tapahtua, kun Torrismond esittää väitteensä siitä, ettei Agilufilla olisikaan ritarin oikeutta. Agiluf haluaa puolustaa mainettaan ja lähtee etsimään erästä naista, jonka avulla hän voi todistaa oikeutensa ritarin arvoon. Samaan aikaan Torrismond etsii pyhän Graalin veljeskuntaa todistaakseen syntyperänsä.

Lopun seikkailu jää lyhyeksi, mutta on sitäkin kutkuttavampaa luettavaa. Vertaiskuvilla piikitellään keskiajan yhteiskunnan tärkeimpien vaikuttajien, kuninkaan ja kirkon kustannuksella. Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen, joten vertaiskuvat voisivat viitata myös sen aikaiseen yhteiskuntaan. Hahmot ovat kaikessa karikatyyrimaisuudessaan loistavia. Calvinon satiirinen ote lipsuu loppuratkaisussa jopa saippuaoopperan puolelle, mutta se ei menoa haittaa.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Antoine de Saint-Exupéry: Der Kleine Prinz

Alkuteos: Le Petit Prince (1946)
Karl Rauch Verlag, 1956, kovakantinen, 91 sivua
saksaksi kääntänyt Grete ja Josef Leitgeb

suomenkielisen teoksen tiedot:
WSOY, 2001, suomentanut Irma Packalén


"Hier mein Geheimnis. Es ist ganz einfach: man sieht nur mit dem Herzen gut. Das Wesentliche ist für die Augen unsichtbar."
(s. 72)

Pikku Prinssi on ilmeisesti kirja, johon useimmat tutustuvat jo lapsena. Kuulin siitä ensimmäisen kerran koulussa äidinkielen tunneilla, jolloin mielsin sen klassikkoasemaan nousseeksi satukirjaksi. Kuvaus kirjasta ei koskettanut, eikä jäänyt mieleen. Tämän jälkeen nimi on pompannut esiin jostain aina silloin tällöin. Viime kesänä päätin, että voisin lukea jonkin kirjan saksaksi kertauksen vuoksi. Etsin sopivan lyhyttä kirjaa ja Pikku Prinssi tuli vastaan äitini kirjahyllystä. Koska epäilin itseäni, lainasin kirjan kirjastosta kaiken varalta suomeksi.

Pikku prinssin koti on hyvin pieni asteroidi B 612. Asteroidilla on kolme tulivuorta, kaksi toimivaa ja yksi sammunut. Prinssi pitää niistä kaikista huolta, jopa sammuneesta, koska "ikinä ei voi tietää". Samoin hän hoitaa tunnollisesti vaativaa ja ihmeellistä ruusua, sekä kitkee baobab-puiden taimia. Prinssin suosikkeja ovat auringonlaskut, joita hän voi katsella yhä uudestaan vain siirtämällä tuoliaan hieman. Prinssi tuntee olonsa kuitenkin yksinäiseksi ja lähtee etsimään ystäviä muilta tähdiltä. Tällä matkalla hän kohtaa mm. kuninkaan, joka hallitsee yksinvaltiaana kaikkea ja liikemiehen, joka sanoo omistavansa kaikki tähdet. Matka päättyy Maahan, jossa prinssi tapaa ensin käärmeen ja aavikkoketun.

Tarinan kertojana on mies, joka joutui laskeutumaan Saharan aavikolle, koska hänen lentokoneeseensa tuli vika. Mies on korjaamassa lentokonetta, kun hänen vierelleen ilmestyy pieni poika, joka pyytää häntä piirtämään lampaan. Mies ja prinssi juttelevat, mutta prinssi haluaa aina saada vastauksen esittämäänsä kysymykseen, eikä tunnu kuulevan hänelle esitettyjä kysymyksiä. Hän kertoo miehelle retkestään ensin muille tähdille ja lopulta maankamaralle. Lopulta mieheltä loppuu vesi ja he lähtevät yhdessä etsimään lisää vettä, mutta samalla pikku prinssi kaipaa jo kotiasteroidiaan.

Aikuisten maailmaa kritisoiva kirja herätti monenlaisia ajatuksia. Pikku prinssin hahmo osoitti seikan, johon aina ei kiinnitetä huomiota, lapset ovat hämmästyttävän tarkkanäköisiä. Pikku prinssin tapaamat henkilöt puolestaan olivat oivallisia esimerkkejä erilaisista ihmistyypeistä, joita voi kohdata. Sympatiani kohdistuivat tunnolliseen lampunsytyttäjään, vaikka kaikista hahmoista suosikkini olikin viisas kettu. Kirja sisältää paljon vertauskuvia ja onkin hyvä, etten ole lukenut tätä lapsena. En olisi ymmärtänyt kirjaa silloin ja luultavasti olisin pitänyt kirjaa niin omituisena, etten olisi viitsinyt lukea sitä aikuisena.

Ennakointini suomenkielisen kirjan lainaamisesta oli fiksusti tehty. Luin kirjan ensin saksaksi, jolloin sain selville tarinan juonen, mutta vertauskuvat ja tarinan sanoma avautuivat paremmin vasta suomeksi luettuna. Suosittelen kirjaa klassikoiden ystäville ja heille, jotka ovat epäilleet tämän lukemista. Kannattaa antaa mahdollisuus!

Pikku prinssin myötä sain tricolorin täyteen eli pääsin tavoitteeseeni Vive la France! -lukuhaasteessa.

"Wenn du bei Nacht den Himmel anschaust, wird es dir sein, als lachten alle Sterne, weil ich auf einem von ihnen wohne, weil ich auf einem von ihnen lache. Du allein wirst Sterne haben, die lachen können!"
(s. 86)

perjantai 19. syyskuuta 2014

Carolly Erickson: Minä, Marie Antoinette

Alkuteos: The Hidden Diary of Marie Antoinette (2012)
Atena, 2012, kovakantinen, 406 sivua
suomentanut Taina Wallin


Luen päiväkirjaani, muuta minulla ei ole nuoruudestani jäljellä. Luen sitä mielelläni yhä uudelleen, elän uudelleen elämäni hyviä aikoja, jolloin en vielä tiennyt, miten julma maailma voi olla. Ennen kuin minusta tuli kuningatar Marie Antoinette: kun olin vielä arkkiherttuatar Antonia ja asuin Wienissä rakkaan äitini, keisarinna Maria Theresian hovissa. Kun koko elämä oli edessäni...
(s. 9)

Minä, Marie Antoinette -kirjan väriin ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Olin kirjastossa ja rupesin katsomaan, että mikäs kirja tuossa hyllyssä on, kun sillä on noin pinkki kansi. Takakannen perusteella valitsin kirjan luettavaksi. Luen mielelläni historiallisista henkilöistä kertovia kirjoja, enkä pistä pahakseni sitä, jos kirja edustaa kaunokirjallisuutta.

Kuningatar Marie Antoinetten elämäntarina kerrotaan hänen kirjoittamansa päiväkirjan muodossa. Kirjan alussa Marie Antoinette on nuori neito, joka naitetaan Ranskan kruununprinssi Ludvig XVI:lle. Ensimmäisissä merkinnöissä kuvaillaan matkaa Wienistä Versaillesiin ja uuteen kotiin sopeutumista. Myöhemmin kuningatar kirjoittaa hohdokkaasta hovielämästä ja paineista, joita hän koki, kun tulevan kruununperijän syntymässä kesti. Kirja päättyy surulliseen loppuun, jota ennen kuningatar on kirjoittanut viimeisen merkinnän. Mestaamisen jälkeen uskollinen palvelija salakuljettaa päiväkirjan pois vankilasta ja lisää siihen huomautuksen kuningattaren viimeisestä aamusta.

Päiväkirjan välillä turhankin lyhyissä merkinnöissä kuvataan hovielämän monenlaisia puolia. On yltäkylläisiä tanssiaisia, nykyajan ihmisen näkökulmasta omituisia seremonioita (miksi haluaisin seurata, kun kuningatar synnyttää?) ja juonitteluja. Fantasiagenren puolella nautin hovijuonitteluista, mutta tällä kertaa ne eivät kiinnostaneet. En pystynyt samaistumaan Antoinetten hahmoon. Hän vaikutti suurimmaksi osaksi liian naiivilta, enkä saanut kunnolla otetta hänen hahmostaan. Mielestäni hahmo oli parhaimmillaan alussa ja lopussa. Nuori neito, joka oli avioitumassa tuntemattoman ja jopa vastenmielisen miehen kanssa, herätti sympatiaa. Samoin vallankumous ja siitä seuranneet koettelemukset pitivät mielenkiintoa yllä loppuun asti.

Olen nähnyt Sofia Coppolan ohjaaman elokuvan, joka kertoo Marie Antoinettesta. Niin elokuvasta kuin myös tästä kirjasta jäi mielikuvaksi hattaran tai vaahtokarkin omainen kepeä satu. Kirja ei missään nimessä väitä olevansa faktapohjainen elämäkerta. Lukijalle tarkoitetussa loppupuheessa kirjailija korostaa, että teos on historiallista viihdettä. Miksi sitten en vakuuttunut, vaikka tämän pitäisi olla juuri sellainen kirja, josta voisin pitää? Oman kokemuspohjani takia. En tunne riittävästi Marie Antoinetten historiaa, jotta kykenisin erottamaan faktan ja fiktion toisistaan. Loppusanojen mukaan hän ei koskaan käynyt Ruotsissa, joten en lämmennyt eräälle kuningattaren ulkomaanmatkalle ja parille muulle kohdalle, jotka luultavimmin olivat mielikuvituksen tuotetta.

Kirja sopii historiallisen viihteen ystävälle, joka ei hätkähdä sitä, että fakta ja fiktio on sekoitettu keskenään perin pohjin. Innostuin googlettamaan kirjailijan muita teoksia ja voisinkin tutustua jossain vaiheessa hänen faktateoksiinsa. Minä, Marie Antoinetten kaltainen, mutta Skotlannin Maria Stuartista kertova kirja houkuttelee myös.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Nora Roberts: Jotain sinistä

Alkuteos: Happy Ever After (2010)
Gummerus, 2011, kovakantinen, 331 sivua
suomentanut Heli Naski



Puoli viideltä Parker istui taas työpöytänsä ääressä työstämässä taulukoita, kaaviokuvia ja aikatauluja. Koska päivän tapaamiset oli hoidettu, hän oli ripustanut takkinsa tuolin selkänojalle ja riisunut kenkänsä pöydän alle.
     Hän laski tarvitsevansa paperitöihin vielä tunnin verran ja onnitteli itseään autuaalisen kevyestä päivästä. Loppuviikosta uhkasi tulla mielipuolisen kiireinen, mutta tänään, mikäli hänellä olisi hiukan onnea, hän voisi vaihtaa kuuden maissa mukaviin vaatteisiin, suoda itselleen lasin viiniä ja jopa syödä rauhassa illallista.
(s. 26)

Jotain sinistä -kirjan myötä sain luettua Nora Robertsin Morsiussarjan. Kirjat ovat olleet kaikkine kliseineen mukavan kevyttä luettavaa rentoutumista varten. Roberts hallitsee genrensä, mutta tämän jälkeen pidän jonkin aikaa taukoa hänen kirjoistaan, jotta ehdin välillä lukea muidenkin teoksia.

Sarjan päätösosa kertoo Parker Brownista, ystävysten yhteisen yrityksen säntillisestä hääsuunnittelijasta. Varakkaasta perhetaustastaan huolimatta nainen ei ole jäänyt lepäämään paikoilleen, vaan on rohkeasti ryhtynyt työntekoon. Vanhempiensa ennenaikaisen kuoleman jälkeen Parker päätti muuttaa tyttöjen lapsuuden aikaiset hääleikit yritykseksi, joka tarjoaa naimisiin meneville pareille ainutlaatuiset puitteet suurta päivää varten, nimittäin hienon kartanon puutarhoineen. Tuloksena oli Kartanohäät. Siitä lähtien Parker on ahkeroinut yrityksen paperiasioiden parissa ja huolehtinut häiden suunnittelusta. Asiakkaat ovat olleet haltioissaan unelmiensa häistä, mutta Parkerin omassa elämässä ei ole aikaa romantiikalle.

Järjestelmällisellä Parkerilla on asiat hallussa niin töiden kuin yksityiselämän puolella, kunnes Malcolm Kavanaugh astuu hänen elämäänsä. Nykyään autokorjaamoa pyörittävä entinen elokuvien stuntmies viihtyy moottoripyörän selässä, eikä ole laisinkaan sitä miestyyppiä, joka Parkerin omasta mielestä sopii hänelle. Kerta toisensa jälkeen Malcolm onnistuu hämmentämään Parkerin ajatuksia ja Parker huomaa vähitellen lämpenevänsä miehelle.

En osaa päättää, kumpi oli mielenkiintoisempi pääpari, edellisen osan Laurel ja Del vai tämän osan kaksikko. Parkerin ja Malcolmin lähtökohdat olivat samat kuin Laurelin ja Delin, mutta toisinpäin ja heidän välillään ei ollut niin suurta eroa. Parker edustaa rikasta sukua, joka nauttii arvostusta paikkakunnalla, jossa moni tuntee toisensa. Malcolm on häneen verrattuna köyhä, vaikka ehtikin tienata stuntmiehen työssään sopivasti rahaa autokorjaamon perustamista varten. Yleensä asetelma on aina niin, että mieshahmo on se rikkaampi osapuoli, joten Parkerin ja Malcolmin suhde oli virkistävä poikkeus. Välillä ihan huvitti, kun niin sanotusti paha poika yritti pehmittää järjestelmällistä ja asioita tiukasti hallinnassaan pitävää naista.

Juoni on yhtä jännittävä ja ennalta-arvaamaton kuin sarjan aikaisemmissa osissa. Ennen lukemista voi siis olla varma, että pääpari todella päätyy lopulta yhteen. Kirjan lopussa juhlitaan ensimmäisessä osassa toisensa löytäneen parin häitä ja sen jälkeen on luvassa jälkinäytös. Oli mukava lukea Mackenzien häistä, mutta olen vähän sitä mieltä, että tässä kohdassa olisi toiminut kaikki tai ei mitään. Eli joko kaikkien häistä olisi saatu katsaus tai kenenkään ystävänelikkoon kuuluvan häitä ei olisi juhlittu sarjan aikana.

Morsius-sarja
Jotain uutta (Vision in White)
Jotain vanhaa (Bed of Roses)
Jotain lainattua (Savor the Moment)
Jotain sinistä (Happy Ever After)

torstai 11. syyskuuta 2014

Melissa Marr: Sala kavala

Alkuperäinen teos: Ink Exchange (2008)
WSOY, 2009, kovakantinen, 306 sivua
suomentanut Kaisa Kattelus


"Uneksi minusta, Leslie", Irial kuiskasi ja levitti siipensä heidän molempien ympärille, kietoi heidät niihin. Ehkä tytöstä tulisi niin väkevä, että hän kestäisi veripiirron jonkun valitun keijun kanssa. Jos ei, Irial voisi aina antaa hänet jollekulle heiveröisemmälle keijulle. Olisi sääli haaskata suloista, särkynyttä lelua.
(s. 11)

Sala kavala on omanlaisensa jatko-osa Wicked Lovely -sarjan ensimmäiselle osalle Ilki ihanalle. Päähenkilö on vaihtunut ja aiemman osan tärkeät hahmot ovat tällä kertaa taka-alalla. Kuitenkin tapahtumat tavallaan ovat suoraa jatkoa edellisen osan lopulle.

Lukiota käyvä Leslie on ensimmäisestä tutun Aislinnin hyvä ystävä, mutta viime aikoina tyttöjen välit ovat olleet etäiset. Leslie ei tiedä keijuista tai siitä, miten Aislinn on muuttunut. Leslielle on tarpeeksi murheita omasta takaa, jotta hän olisi kiinnittänyt huomiota ystävässä tapahtuneeseen muutokseen. Tyttö tulee rikkonaisesta perheestä, jossa isä on poissaoleva ja veli kuluttaa aikansa pilveä polttamalla ja kaveeraamalla diilereiden kanssa. Veljen epämääräiset tutut ovat jo satuttaneet Leslietä. Tatuoinnista haaveileva Leslie kiinnittää huomionsa kauniiseen kuvaan, jonka hän haluaa saada selkäänsä, eikä hänellä ole aavistustakaan siitä, että tatuointi sitoo hänet pimeyden keijuhovin kuninkaaseen, Irialiin. Tatuoinnin myötä Leslie joutuu väistämättä osaksi keijujen maailmaa.

Leslie ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Aislinn. Leslien harteita painavat muistot eräästä erittäin ikävästä asiasta, eikä hänen elämänsä ollut helppoa. Irialiin sitoutumisen jälkeen tyttö joutui jopa vaaraan, kun hänen kauttaan kanavoitiin ihmisten tunteita. En vaan pystynyt samaistumaan liian traagisia asioita kohtaavaan hahmoon. Sen sijaan pidin Niallista, joka sai tässä osassa enemmän tilaa ja Irialista, joka tosin oli pienoinen pettymys. Vaikka hän teki ikäviä tekoja, niin luulisi, että pimeyden hovin kuninkaana hän olisi ollut vielä entistä kammottavampi. Jopa kesän kuningas Keenan oli juonittelevampi kuin Irial. Pimeyden kuninkaan hahmosta olisi saanut paljon enemmän irti ja kirjailija olisi voinut kunnolla revitellä tavallaan pahan hovin hallitsijalla. Nyt hahmo jäi vähän puolitiehen muka pahikseksi, joka ei olekaan niin paha kuin olisi voinut olla.

Hoveista eniten oli esillä luonnollisesti pimeyden hovi, josta paljastui kutkuttavia tietoja. Elämä tässä hovissa ei ole yhtä auvoista kuin ensimmäisessä kirjassa esitellyssä kesän hovissa. Hovi on riitaisa ja jatkuvasti jokin taho yritti lietsoa väkivaltaa ja kapinaa ympärilleen, eikä Irialin hallitsijan asema vaikuttanut yhtä vakaalta kuin Keenanin asema kesän hovissa. Keijuhovien välinen valtapeli on vasta kunnolla alkamassa ja pimeyden hovissa väläyteltiin mahdollisuuksia sodasta. Mielenkiinnolla odotan mihin politikointi johtaa tulevissa osissa.

Kirja ei ollut yhtä hyvä kuin ensimmäinen osa, mutta kyllähän tämän luki. Teksti oli välillä sekavaa, melkein kuin tajunnanvirtaa, joka oli vuodatettu paperille. Olisin kaivannut tekstiin selkeyttä. Leslien, Irialin ja Niallin kolmiodraama oli turha. Ensin luotiin asetelmia siihen suuntaan, että Leslie valitsee jommankumman. Lopulta kumpikin miehistä antoi periksi (ja teki moraalisesti oikein näin toimiessaan). Mutta miksi vihjailla romanssin poikasesta, jos romanssia ei tulekaan?

Wicked Lovely -sarja
1. Wicked Lovely, 2007 (Ilki ihana)
2. Ink Exchange, 2008 (Sala kavala)
3. Fragile Eternity, 2009
4. Radiant Shadows, 2010
5. Darkest Mercy, 2011

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Colette: Chérin loppu

Alkuteos: La Fin de Chéri (1926)
Gummerus, 2001, kovakantinen, 158 sivua
suomentanut Marja Haapio


Hän käänsi päänsä kohti helmenhohtoista kuunkehää, joka täytti koko taivaankannen ja huudahti hiljaa: "Kaikki on lopussa! Olen kolmekymmentävuotias!"
(s. 123)

Tutustuin Coletten Chéristä kertoviin kirjoihin Ranska-lukuhaasteen ansiosta. Aluksi minun oli tarkoitus lukea vain ensimmäinen osa, mutta sitä lukiessani kiinnostuin jatko-osan tarinasta niin paljon, että päätin lukea myös sen.

Kirja sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja ensimmäisen osan tapahtumista on kulunut noin viisi vuotta. Maailma on muuttunut sodan aikana, eikä Pariisi ole enää entisensä. Rahasta ja mielihyvästä kiinnostuneet ihmiset juhlivat aamuun asti. Ulkoisesti Chérin maailma ei ole muuttunut lainkaan, hän on yhä naimisissa Edméen kanssa ja hänen äitinsä on edelleen samanlainen juoruilija kuin ennenkin. Sisäisesti Chéri on hajalla, hän etsii sodalle menettämäänsä nuoruuttaan ja kaipaa Léaa, josta ei ole kuullut useampaan vuoteen. Ihmiset Chérin ympärillä jatkavat elämässään eteenpäin, mutta Chéri takertuu menneisyyden muistoihin.

Edeltävä osa oli nuorukaisen ja vanhemman naisen valtapeliä, mutta nyt valtapeli on siirtynyt Chérin avioliittoon. Luonteeltaan vaisuksi kuvailtu Edmée on oppinut käsittelemään miestään ja juonii rouva Peloux'n kanssa rikastuakseen. Chéri saa huomata, ettei hänelle riitä osaa omassa taloudessaan. Vaimo käy työssä ja on salasuhteessa lääkärin kanssa, Chéri sen sijaan vetäytyy omiin oloihinsa ja yksinäisyyteen, josta ei ole ulospääsyä. Aikaisemmin pahennusta herättänyt mies paheksuu nyt itse muiden käytöstä. Lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi jää kaikista äärimmäisin ja lopullisin ratkaisu.

Jos edellinen osa on ajankohtainen vielä tänäkin päivänä, niin samoin on myös tämän osan kanssa. Menettämäänsä nuoruutta kaihoava Chéri tuskailee omaa vanhentunutta peilikuvaansa ja rakastamaansa naista. Kun Chéri ja Léa lopulta tapaavat vuosien jälkeen, on entinen Léa vain muisto. Hänen tilalleen on tullut vanhentunut ja lihonut eukko, joka härnää entistä suojattiaan. Tapaamisen jälkeen Chéri pohtii, missä vaiheessa Léa on antanut periksi ja antanut ajan tehdä tehtävänsä. Ikääntyneen naisen keho on kaukana entisistä mitoistaan. Chéri ei pysty päästämään irti Léasta, mutta sitä Léaa, jonka hän haluaa, ei enää ole.

Tiesin loppuratkaisun etukäteen, mutta ennalta-arvaamatonta loppua tärkeämpää oli itse tarina ja kuinka se kerrotaan. Ensimmäinen osa oli positiivisempi ja tapahtumarikkaampi, mutta toisella on omat puolensa. Tarina on inhimillinen kaikessa turhamaisuudessaan. Surullisuutta siihen tuo Chérin etsintä, hän ei löydä itselleen paikkaa uudesta maailmasta ja joutuu lopulta huomaamaan, ettei paluuta entiseen ole.

Osat:
Chéri (1920)
Chérin loppu (La Fin de Chéri, 1926)