sunnuntai 31. elokuuta 2014

Charlaine Harris: Pahan veren valtakunta

Alkuperäinen teos: All Together Dead (2007)
Sookie Stackhouse osa 7
Gummerus, 2012, kovakantinen, 364 sivua
suomentanut Sari Kumpulainen



Nykyperspektiivistä katsottuna kuningatar oli pukeutunut vanhemmille naisille tarkoitettuihin vaatteisiin, mutta vain hullu olisi mennyt sanomaan sen hänelle. Sophie-Anne on maailman vaarallisin teini, ja maailman toiseksi vaarallisin murrosikäinen vartioi häntä herkeämättä. Andre seisoi aivan kuningattaren takana, niin kuin aina. Kun hän oli katsellut minua hetken tarkkaan ja ovi oli sulkeutunut takanani, hän jopa istahti Sophie-Annen viereen, mikä kai merkitsi, että kuuluin porukkaan.
(s. 139)

Edellisessä osassa vampyyrien huippukokousta pohjustettiin siihen malliin, että odotukseni nousivat tämän kirjan suhteen ehkä korkeammiksi kuin olisi pitänyt. Huippukokous tarjosi toimintaa, mutta kirjan alku oli jälleen verkkainen, eikä mitään tuntunut kunnolla tapahtuvan ennen kuin huippukokouksessa asiat lähtivät lipsumaan vaaralliseen suuntaan.

Louisianan kuningatar Sophie-Anne Leclerq on palkannut Sookien apulaisekseen vampyyrien huippukokoukseen Illinoisiin. Sookie matkustaa paikalle Louisianan vampyyridelegaation kanssa ja majoittuu hienoon vampyyrihotelliin nimeltä Gizan pyramidi. Ihmistiikeripoikaystävä Quinn on myös kokouksessa järjestelijän ominaisuudessa. Hulppeasta majoituksesta ja poikaystävän läsnäolosta huolimatta tehtävä ei ole Sookielle mieleinen. Vampyyrien huippukokouksessa meno äityy vaaralliseksi, kun eräässä oikeudenkäynnissä yleisön joukosta heitetään nuoli lavalle ja vampyyrit juonittelevat omien polittisten etujensa parantamiseksi. Sookielle riittää kiirettä selvittää, piileekö vaara vampyyrien, muiden yliluonnollisten olentojen vai ihmisten joukossa. Lisäksi Auringon seurakunnalla on oma paikallinen radikaali osastonsa, joka ei epäröi iskea kokousväkeä vastaan. Lopulta kokous saa räjähtävän lopun.

Veren perintö -kirjassa Sookie sai tietää erikoisista sukujuuristaan, joiden käsittelemistä odotin jo hieman tähän osaan. Naisen keijusukujuuret mainittiin pariin kertaan, mutta sen enempää niistä ei kuultu. Ja ehkä niin olikin hyvä. Kirjaan olisi mahdutettu liikaa asioita, jos huippukokouksen lisäksi Sookie olisi ruvennut tarkemmin pohtimaan, mistä hänen keijuosansa on peräisin. Huippukokous sai kuitenkin miettimään keijujen ominaisuuksia. Onko telepaattius ainoastaan keijujen kyky vai voiko myös aivan tavallisella ihmisellä olla Sookie-kirjojen maailmassa telepaatin kykyjä? Sookien telepaatin kyvyt voisi selittää hänen keijusukujuurillaan, mutta kirjassa esiintyy myös jo jostain aikaisemmasta osasta tuttu telepaatti-Barry. Onko Barrykin keiju tai osinkeiju? Sookielle ja Barrylle heidän kykynsä tarjoaa mielenkiintoisen kysymyksen, onko heillä velvollisuus auttaa pelastustoimissa, kuten kadonneiden etsimisessä. Haluavatko he sitoutua siihen?

Miesasioissa Pahan veren valtakunta tarjosi paljon pohdittavaa ja koin kirjan Sookien eräänlaisena itsetutkiskeluna, mitä hän haluaa omalta elämältään. Ihmistiikeri Quinnin kanssa asiat sujuvat ihan hyvin, mutta kuinka suhde voi onnistua, jos toinen osapuoli joutuu matkustelemaan jatkuvasti työnsä takia? Entinen poikaystävä Bill kaupittelee huippukokouksessa tietokantaansa vampyyreista ja yrittää päästä juttusille Sookien kanssa. Sookie ei ole antanut anteeksi miehen petollisuutta, joten se siitä ja Bill voi painua matkoihinsa. Entäpä Erik? Pakon edessä Sookie joutuu vaihtamaan vertaan Erikin kanssa, mikä on jo ainakin kolmas kerta, kun niin tapahtuu. Tahtomattaan Sookie sitoutuu entisestään viikinkivampyyriin, eivätkä asiat ole entisellään sen jälkeen.

Kirjassa oli lopulta toimintaa ja huippukokous tarjosi monenlaisia tilanteita. Alku oli jälleen jähmeä, mikä vaivasi edellistäkin osaa. Mielestäni vauhtiin päästiin vasta siinä vaiheessa, kun huippukokouksessa alkoi tapahtua. Mitenköhän on sitten seuraavan osan laita? Kummasti tässä osassa Sookien tutut menevät naimisiin, ikään kuin Bon Tempsin olisi vallannut häävillitys.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

lauantai 30. elokuuta 2014

P. C. Cast & Kristin Cast: Vainottu

Alkuperäinen teos: Hunted. A House of Night Novel (2009)
Yön talo osa 5, Otava, 2012, kovakantinen, 416 sivua
suomentanut Annika Eräpuro


Ei mitään. Ilmassa ei ollut mitään.
Otin Nalan syliini ja istahdin vuoteelle. Vapisevin käsin silitin kissaani kerran toisensa jälkeen. "Se oli vain pahaa unta... vain pahaa unta... vain pahaa unta", hoin sille, mutta tiesin valehtelevani.
Kalona oli todellinen, ja jotenkin hän kykeni tavoittamaan minut unieni kautta.

(s. 14)

Yön talon edellinen osa osoitti merkkejä siitä, että sarja voisi muuttua mielenkiintoisempaan suuntaan, joten en malttanut pitää sormiani erossa tästä osasta. Ainakin kirja vastasi taas jälleen kuukauden teinimeiningistä!

Yön talossa komentoa pitää Neferet, joka on hylännyt Nyks-jumalattaren ja valinnut sen sijaan muinaisen pahuuden, langenneen enkelin, Kalonan. Zoey ystävineen on paennut Tulsan tunneleihin, joissa he asustavat yhdessä punaisten tulokkaiden kanssa. Pimeistä tunneleista on onnistuttu tekemään niin viihtyisä paikka kuin vain on mahdollista ja yhteiselo punaisten tulokkaiden kanssa on sujunut hyvin, mutta ovatko he sittenkään niin ystävällisiä kuin vaikuttavat olevan? Zoeylla riittää taas vipinää poikaystäväehdokkaiden parissa. Hänellä olisi mahdollisuus korjata välit Erikin kanssa, mutta samoihin aikoihin tytön ex-ihmispoikaystävä Heath ilmestyy takaisin kuvioihin. Eikä Zoey voi unohtaa Starkia, joka kuoli hänen syliinsä ja tarvitsisi johdatusta hyvien puolelle.

Muinainen pahuus eli Kalona sai kirjan aikana Neferetin kanssa jonkin verran hämminkiä aikaan, mutta odotin heiltä enemmän. Edellisessä osassa puhuttiin Kalonasta siihen sävyyn, että hänen suunnaltaan luvassa on mitä tahansa. Ainakin vielä toistaiseksi tämä muinainen paha oli melko kesy pahis. Kirja oli taas keskittynyt hyvin paljon Zoeyn ympärille ja hahmon asemaa kaiken pelastajana korostettiin entisestään. Onneksi siitä huolimatta muutkin hahmot saivat tilaa. Olen jo melkeinpä kiintynyt Afroditeen, jonka ilkeän ulkokuoren kätköissä tuntuu olevan aivan mukava nuori nainen. Afroditen ja vampyyrisoturi Dariuksen välinen romanssi oli sopivaa vaihtelua päähenkilön ainaisiin poikakuvioihin.

Niitä mahdollisia poikaystäviä Zoeylla nimittäin riittää. Tämän kirjan aikana tytön ympärillä kieppui neljä poikaa, jos Kalonan yritykset Zoeyn harhauttamisesta hukkateille lasketaan mukaan. Juoni alkaa mennä jo naurettavaksi tuolta osin. Jäin miettimään kirjassa käytettyä ärsyttävää teinikieltä. Googlen avulla löysin kommentin, jossa suomentajaa sanottiin huonoksi teinikielen takia. Niinhän sitä voi äkkiseltään todeta, ärsyttävää kieltä, onpa huono suomentaja. Mutta onko suomentaja sittenkään syyllinen siihen, että kirjat vilisevät teinikieltä? Eiköhän ennemminkin ole niin, että kustantamossa on annettu toimeksianto, jonka mukaan suomentaja on kääntänyt kirjan. Ilmeisesti toimeksianto liputtaa vahvasti teinikielen puolesta.

Yön talo-sarja
Merkitty (Marked, 2007)
Petetty (Betrayed 2007)
Valittu (Chosen 2008)
Piinattu (Untamed 2008)
Vainottu (Hunted 2009)
Lumottu (Tempted 2009)
Kahlittu (Burned 2010)
Vapautettu (Awakened 2011)
Määrätty (Destined 2011)
Salattu (Hidden 2012)
Paljastettu (Revealed 2013)
Pelastettu (Redeemed 2014)

tiistai 26. elokuuta 2014

Colette: Chéri

Alkuteos: Chéri (1920)
Gummerus, 2000, kovakantinen, 176 sivua
suomentanut Marja Haapio


Kun Léa muisteli ensimmäistä kesää Normandiassa, hän totesi oikeutetusti: "On minulla ollut hullumpiakin häijyjä kasvatteja kuin Chéri. On ollut myös rakastettavampia ja älykkäämpiä. Mutta yhtä kaikki, hänen kaltaistaan minulla ei ole ollut."
(s. 36)

Lainasin Chérin kirjastosta Vive la France! -lukuhaastetta varten. Kävin katsomassa Chéri -elokuvan muutama vuosi sitten, kun se oli tullut ohjelmistoon. Kuulin silloin, että elokuva pohjautuu kirjaan ja olen siitä lähtien halunnut lukea kirjan jossain vaiheessa.

Chéri kertoo nuorukaisen ja 49-vuotiaan naisen rakkaustarinan. Rouva Peloux'n poikaa Frediä kutsutaan lempinimellä Chéri. Rouva itse on entinen tanssityttö ja äitinsä iloluontoisen elämäntavan vaikutuksesta pojasta on kasvanut kevytmielinen ja holtiton nuori mies, jonka kasvatuksessa on keskitytty paapomiseen. Rouvan hyvä ystävätär, entinen kurtisaani, Léa de Lonval ottaa Chérin kasvatikseen hoitaakseen sairaalloisen nuorukaisen parempaan kuntoon. Komean Chérin ja hyvin säilyneen sekä yhä viehättävän Léan suhde muuttuu kasvattajan ja holhotin suhteesta intiimiksi. Parin onneen tulee säröjä, kun Chéri menee naimisiin nuoren Edméen kanssa.

Rasavillin nuorukaisen ja kokeneen vanhemman naisen suhde kuvataan valtapelinä, jossa kummallakin on omat vahvuutensa. Chérillä nuoruus ja ulkonäkö, Léalla ulkonäön lisäksi elämänkokemus. Ulkoisten avujen lisäksi kummaltakin hahmolta löytyy luonnetta. Vallaton Chéri tuittuilee ja tekee, mitä tahtoo, oli kyse sitten Léan valloittamisesta tai useamman päivän kestävästä juhlinnasta. Välillä jopa tuskastuin Chérin hahmoon, mutta toisaalta ehkei muunlainen hahmo sopisi pariksi Léalle. Itsenäinen nainen on aluksi vakaasti sitä mieltä, että nuori mies on vain yksi muiden joukossa, mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sen hankalampaa Léalle on päästää irti.

Teos on ilmestynyt yli 90 vuotta sitten, mutta siitä huolimatta se sopii hyvin tähän päivään. Léan ja Chérin suhde, puumanainen ja nuori toyboy, oli kuin suoraan 2000-luvulta! Parin rakkaustarina oli sopivaa vaihtelua niihin lukuisiin tarinoihin, joissa miehellä on nuori rakastajatar. Muuten kirjan maailma oli jopa raadollinen. Léan ystäväpiiri koostuu naisista, jotka ovat viettäneet samankaltaista elämää kuin hän. Naisten välistä ystävyyttä ei voi kuitenkaan sanoa todelliseksi ystävyydeksi, sillä kuten nuorina, he yhä kilpailevat keskenään saavutuksistaan. Kukaan heistä ei myös epäröi lausua toisesta kirpeää kommenttia. Naisten aika menee siihen, että he pitävät nuorekkuutensa viimeisistä rippeistä kiinni ja arvostelevat toisiaan.

Minun piti alun perin lukea haastetta varten Victor Hugon Kurjat, mutta jotenkin Chéri vei mennessään niin, että taidankin jättää Kurjat suosiolla myöhemmäksi ja lukaista Chérin jatko-osan. Työkiireiden keskellä Chéri oli mukavan lyhyt kirja, jonka lukemiseen ei mennyt kauaa aikaa. Elokuvan takia kuvittelin hahmot automaattisesti sen näköisiksi kuin miltä muistan heidän näyttäneen elokuvassa.

Osat:
Chéri (1920)
Chérin loppu (La Fin de Chéri, 1926)

lauantai 23. elokuuta 2014

Voltaire: Candide

Alkuteos: Candide (1759)
Tammi, 1998, pehmeäkantinen, 135 sivua
suomentanut J. A. Hollo


Westfalenissa, paroni Thunder-ten-tronckhin linnassa eli nuorukainen, jolle luonto oli antanut mitä lauhkeimman mielenlaadun. Hänen sielunsa kuvastui hänen kasvoistansa. Hänellä oli varsin hyvä arvostelukyky ja mitä vilpittömin luonne; luulen että häntä sanottiin Candideksi tästä syystä.
(s. 5)

Pohdiskelin mitä kirjoja voisin seuraavaksi lukea lukuhaasteisiin, joihin olen osallistunut. Vive la France! -haasteen aikaraja lähestyy ensimmäisenä, joten päätin keskittyä siihen. Eräältä kirjalistalta tuli vastaan Voltairen Candide, joka vaikutti mielenkiintoiselta luettavalta. Italo Calvinon jälkeen en enää pidä satiiria vieraana lajina ja onhan kirja myös klassikko, joten miksipäs ei.

Candide -niminen nuorukainen häädetään paronin linnasta, kun hän suutelee tämän tytärtä Kunigundea. Entiseltä kotiseudultaan pakenemaan joutunut nuorukainen harhailee nälkiintyneenä kaupunkiin, jossa hänet värvätään bulgaarien kuninkaan rykmenttiin. Siellä hänelle käy taas huonosti ja kuolema on lähellä, mutta kuin ihmeen ansiosta itse kuningas armahtaa Candiden ja myöhemmin hän pelastuu bulgaarialaisten joukosta. Tämän jälkeen Candide ajautuu seikkailusta toiseen ympäri maailmaa.

Candide matkaa hengästyttävässä tahdissa pitkin maita ja mantuja ja kohtaa samalla uusia tuttavuuksia sekä vanhoja, joiden hän luuli jo peräti menehtyneen. Matkan aikana käy välillä huonosti, Candide ryöstetään useita kertoja, hänellä on vihamiehiä, monet ihmiset, niin tutut kuin tuntemattomat, saavat surmansa ja Candiden lisäksi myös liuta muita miehiä on kiinnostunut paronin tyttärestä Kunigundesta, mutta yhä vaan nuorukainen jahtaa elämänsä rakkautta. Maailma on julma nuorelle miehelle, mutta kaikesta huolimatta Candide säilyttää positiivisuutensa ja muistelee lämmöllä kotiopettaja Panglossia ja tämän opetuksia.

Teoksessa nostetaan ironisella otteella esiin yhteiskunnan epäkohtia, mikä näkyy hahmojen toiminnassa. Esimerkiksi papit eivät ole niin hurskaita kuin voisi olettaa ja väkivalta heikompia kohtaan on hyväksyttävää. Kirjassa ei todellakaan pysähdytä kuvailemaan epäolennaisia tai edes olennaisempia asioita. Voltaire etenee suoraviivaisesti tapahtumasta toiseen ja jättää kaikki turhuudet pois. Tämän vuoksi kirjassa on useampia koomisia tilanteita ja mietin, ovatko ne tarkoitettuja vai tahatonta tilannekomiikkaa, joka on seurausta näin suoraviivaisesta kerronnasta.

Hahmot ovat aika yksiulotteisia ja monet heistä ovat kokeneet kovia. Osa jopa tuntuu kilpailevan kärsimystensä määrällä. Candidea itseään en jaksanut enää alun jälkeen. Hahmon naiivius ja sinisilmäisyys tekivät hänestä hölmön, jota vedätettiin mielin määrin. Sen sijaan hänen matkallaan kohtaamansa henkilöt menneisyyksineen ja kohtaloineen herättivät kiinnostusta. Kirja ei herättänyt sen kummempia tunteita, paitsi turhautumista Candidea kohtaan. Opetuksena voi pitää korkeaa työmoraalia. Onpahan tämä klassikko luettu.

perjantai 22. elokuuta 2014

Nora Roberts: Jotain lainattua

Alkuteos: Savor the Moment (2010)
Gummerus, 2011, kovakantinen, 332 sivua
suomentanut Heli Naski



Hänellä oli tekeillä kolme muutakin kakkua: kaksi lauantaiksi ja yksi sunnuntaiksi. Sellainen ei ollut mitään uutta. Kartanohäissä, Laurelin ja hänen ystäviensä hää- ja juhlapalveluyrityksessä, kesäkuu oli huippusesonkia.
      Muutamassa vuodessa he olivat kehittäneet ideastaan loistavaa liiketoimintaa. Joskus hiukan liiankin kukoistavaa, hän mietti. Juuri siksi hän valmisti sokerimassapitsiä kellon käydessä yhtä yöllä.
(s. 15)

Nora Robertsin Morsius-sarjan kolmas osa on nyt luettu ja voin paljastaa, että neljäs osa odottaa jo kotona lukemista. Jotain lainattua tarjoaa kevyen hömpän lisäksi paljon sokerikuorrutusta ja kakkujen kuvailua. Välillä lukiessa teki mieli jotakin makeaa, kun kirjassa kuvailtiin hienoja hääkakkuja, joilla oli vielä suloiselta kuulostavia nimiä.

Morsius-sarjan kolmannessa kirjassa pääosassa on hääkondiittori Laurel McBane, joka on intohimoinen leipuri. Keittiössä ahertava Laurel loihtii mestarillisia luomuksia kakuista ja muista juhlien herkkutarjoiluista. Kiireisen työnsä puolesta naisella ei ole aikaa treffeillä käymiseen, mutta oikea mies on kuulunut Laurelin elämään jo lapsuudesta asti. Ongelma on vain siinä, miten suhde voisi ikinä toimia. Sarjan muihin hahmoihin verrattuna Laurel tulee köyhistä ja juoruja aiheuttavista oloista. Vanhempien rahat hupenivat uhkarohkeisiin sijoituksiin, isällä riitti suhteita muiden naisten kanssa ja lopulta vanhemmat erosivat. Kipakka ja itsepäinen Laurel on aina joutunut tekemään töitä onnensa eteen.

Laurelin romanttisten haaveiden kohde on Parkerin isoveli Delaney "Del" Brown, joka on lapsena ollut mukana tyttöjen leikeissä ja suhtautuu heihin kaikkiin kuin pikkusiskoihinsa. Ensin Delin täytyisi tajuta, että Laurel voisi olla muutakin kuin vain yksi hänen melkein-kuin-siskoistaan. Rikkaana perijänä ja oman menestyvän lakimiesfirmansa ansiosta Delillä riittää rahaa, mikä on koitua pariskunnan kompastuskiveksi. Ihmisten juoruilu on Laurelille kova paikka, vaikka hän yrittää olla välittämättä siitä.

Tähän mennessä Laurel ja Del ovat olleet mielenkiintoisin pari, jonka tarinaan jaksoi keskittyä. Heidän romanssinsa muistuttaa hieman kliseisesti tuhkimotarinaa, jossa köyhä tyttö saa unelmiensa komean ja rikkaan prinssin, mutta jos tuon unohtaa, niin kirja oli viihdyttävää luettavaa. Parin onnen tiellä on varallisuusero ja siitä johtuva ihmisten juoruilu. Laurelia pidettiin vain pyrkyrinä, joka tavoitteli makeampaa elämää ja Delin ajateltiin käyttävän köyhää tyttöä hyväkseen. Ongelmista tehtiin liian isoja ja pariskunta olisi varmaan päässyt hyvään yhteisymmärrykseen, jos olisi vaivaantunut keskustelemaan asiasta aikaisemmin. Lukiessa tuli tunne, että varsinkin Laurel antoi liian paljon merkitystä muiden pahoille puheille, mutta hänen taustansa huomioon ottaen sen voi ymmärtää.

Samoilla linjoilla mennään kuin kahdessa aikaisemmassa osassa. Juoni ei ole mitenkään omaperäinen ja lopputuloksen tietää jo ennalta eli pari saa lopulta toisensa, vaikka matkaan mahtui (mukamas) paljon mutkia. Laurelin ja Delin varallisuusero toi kirjaan lisämausteen, koska oikeassakin elämässä tuloerot voivat aiheuttaa hiusten halkomista ja ainakin ihmisten puheita. Tuo kuvio tuntui siis uskottavalta, vaikkakin hieman liioitellulta. Ehkäpä Amerikassa kaikki on toisin ja siellä asia puhuttaa enemmän.

Morsius-sarja
Jotain uutta (Vision in White)
Jotain vanhaa (Bed of Roses)
Jotain lainattua (Savor the Moment)
Jotain sinistä (Happy Ever After)

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Johanne Hildebrandt: Idun

Alkuteos: Idun – Sagan om Valhalla (2003)
Valhallan tarinoita 2, Schildts, 2005, kovakantinen, 423 sivua
suomentanut Saara Villa



Hänen työstään oli ollut hyötyä. Aikaisemmin vanhat puut olivat olleet kuin vääntyneitä, kiusattuja henkiä. Niiden hedelmät olivat happamia ja kovia. Mutta Idun oli hoivannut niitä, puhunut niille ja hyväillyt niitä. Joka vuosi hän oli lievittänyt niiden tuskia, ja nyt uudet versot kantoivat makeita ja meheviä hedelmiä.
      – Sinä teet sen hyvin, omenatyttö, vaikka et olekaan papitar, Sot sanoi.
(s. 11)

Johanne Hildebrandtin Valhallan tarinoita -trilogia on kovasti mieleeni, se on yksi suosikkikirjasarjoistani. Aloitin Idunin lukemisen pian sen jälkeen, kun olin saanut Freijan luettua. Tässä sarjassa on jotain houkuttelevaa, minkä takia en malttaisi pitää taukoja lukemisesta, vaan voisin lukea kirjat kannesta kanteen samantien ja jatkaa sitten seuraavaan osaan. Trilogian jokaisessa osassa on omat vahvuutensa, mutta Idunin tarina koskettaa eniten surullisuutensa takia.

Idun haaveilee tyttäristä ja omasta maatilasta, jota hän voisi emännöidä. Tytön äiti Freija on Alfheimin saaren arvostettu ylipapitar, jonka puoleen ihmiset kääntyvät, kun he tarvitsevat papittaren apua. Arkisten askareittensa parissa Idun murehtii sitä, ettei oma äiti hyväksy häntä, eikä hän riitä äidilleen. Idun ei näe henkiä, eikä hänestä ole papittareksi jatkamaan Freijan perintöä. Kaiken lisäksi tytön mieltä kaihertaa vielä papittaren kykyjä omanneen pikkusisaren kuolema, sillä Idun uskoo, ettei hän vahtinut siskoaan kunnolla. Idunin haaveet tyttäristä voimistuvat, kun komea aasasoturi Brage osoittaa kiinnostusta ujoa ja arkaa tyttöä kohtaan. Idun saa kuitenkin huomata, että joskus houkuttelevat lupaukset ovat liian hyviä toteutuakseen.

Aasat ja vaanit elävät kohtalon hetkiä, kun mustatauti surmaa väkeä kummastakin kansasta. Yksi ensimmäisistä uhreista on alvapappi Frei, Freijan veli, joka asettui elämään aasojen keskuuteen. Mustantaudin lisäksi aasojen harteilla lepää huoli heidän päälliköstään Odinista, joka matkasi rauhanneuvotteluihin guuttien kuninkaan Gormin luokse, mutta ei ole palannut takaisin. Tor on epätoivoinen, ainoa, joka voisi poistaa taudin on Freija, mutta Freija kieltäytyy auttamasta. Lopulta kiristyksen jälkeen Freija suostuu lähtemään sotaretkelle kohdatakseen pahan Hyndla-papittaren, jonka loitsuista mustatauti on peräisin. Retki yhdistää sisarukset, sillä sen aikana Freija ja Vanaheimin uusi kuningatar Gefjyn tekevät viimeinkin sovinnon.

Idun jatkaa pitkälti samalla linjalla kuin trilogian ensimmäinen osa. Mahdit leikittelevät ihmisillä miten haluavat ja hahmojen on koitettava pärjätä taianomaisessa maailmassa parhaansa mukaan. Jumalattarien oikkujen keskellä ihmisen osa on pieni ja mitätön, vaikka papittaret lepyttelevät korkeampia voimia. Mustantaudin edessä kaikki ovat kuitenkin yhdenvertaisia, sairaus vie niin rahvaan kuin rikkaan mukanaan. Freijassa suuren huomion saivat papittarien elämäntapa ja heidän tapansa toimia. Idunissa nimenomaan Idunin näkemättömyyden takia valotetaan enemmän tavallisten ihmisten jokapäiväistä elämää. Idunia ei toisaalta aivan tavalliseksi voi sanoa, sillä sukujuuriensa vuoksi hän on korkea-arvoinen henkilö, vaikkei itse edes huomaa ajatella asiaa.

Mielestäni kirjan mielenkiintoisimpia teemoja olivat äidin ja tyttären välinen suhde sekä uuden ajan koittaminen. Freija ja Idun ovat luonteiltaan erilaisia, eikä heidän keskinäinen suhteensa ole paras mahdollinen. Lopussa onneksi löytyy yhteisymmärrys ja anteeksianto, vaikka välissä on tuhlaantunut paljon aikaa, jolloin olisi voinut osoittaa välittävänsä. Vanaheim on kokenut kovia kansan menehtyessä tautiin, mutta tulevaisuudessa heijastelee jo myyttinen Valhalla ja uusi alku.

Valhallan tarinoita:
Freija (Freja – Sagan om Valhalla)
Idun (Idun – Sagan om Valhalla)
Saaga (Saga från Valhalla)

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Cassandra Clare: Lasikaupunki

Alkuperäinen teos: City of Glass (2009)
Varjojen kaupungit osa 3
Otava, 2011, kovakantinen, 480 sivua
suomentanut Terhi Leskinen


Hän puristi silmäluomensa kiinni ja alkoi piirtää niiden takana häämöttävään pimeyteen ajatukset kaarevissa valojuovissa. Hän ajatteli viivoja, jotka kertoivat hänelle oviaukoista, kieppumisesta ilman halki, matkustamisesta ja kaukaisista paikoista. Viivat yhdistyivät riimuksi, joka oli viehkeä kuin lentävä lintu. Hän ei tiennyt, oliko riimu ollut olemassa jo valmiiksi vai oliko hän keksinyt sen, mutta se oli olemassa nyt niin kuin olisi ollut aina.
      Portaali.

(s. 37)

Meinasin lainata Lasikaupungin heti edellisen osan lukemisen jälkeen, mutta päätin lukea ensin pois alta muita lainaamiani kirjoja. Luin kirjan jo pari viikkoa sitten, mutta vasta nyt sain aikaiseksi kirjoittaa postauksen siitä. Odotukseni olivat korkealla, enkä joutunut pettymään. Lukemisen jälkeen olo oli kuitenkin hieman ristiriitainen. Lasikaupunki päätti onnistuneesti yhden tarinan. Sarjaan on ilmestynyt uudempia osia, jotka ainakin tällä hetkellä vaikuttavat turhalta sarjan pitkittämiseltä ja ovat mahdollisia erään hahmon katoamisen ansiosta. Jatkaako siis sarjan parissa vai lopetanko tähän? Todennäköisesti uteliaisuuteni voittaa jossain vaiheessa, mutta ainakin toistaiseksi aion pitää taukoa sarjasta.

Herättääkseen äitinsä kooman kaltaisesta tilasta Claryn on lähdettävä Lasikaupunkiin, Idrisin pääkaupunkiin, joka on varjometsästäjien alkukoti. Siellä häntä voi auttaa ainoastaan eräs velho, joka tietää keinon, kuinka Jocelyn herää jälleen. Jace ei ole lainkaan innostunut ajatuksesta, että Clary matkustaisi Idrisiin. Vaarana kun on, että Klaavi kiinnostuu Claryn voimista liikaa. Lopulta Clary onnistuu pääsemään Idrisiin, mutta perillä tilanne osoittautuu mutkikkaammaksi kuin hän oli odottanut. Jace ja muut ovat sitä mieltä, ettei hänen pitäisi olla kaupungissa, eikä velhon löytäminen onnistu hetkessä. Samaan aikaan Valentine kokoaa demoniarmeijaansa. Edessä on sota, joka voitaisiin välttää vain liittoutumalla vihollisten eli alamaailman väen kanssa.

Tällä kertaa kirjan hahmot eivät aiheuttaneet ärsytystä. Opin sietämään jopa Simonia, joka sopii paremmin muiden joukkoon vampyyriksi muuttumisen jälkeen. Päähenkilön nörttiystävä, joka seikkailee yliluonnollisissa tapahtumissa mukana, ei kuulosta kovin uskottavalta, mutta yliluonnolliseksi olennoksi muuttunut ystävä tuntuu sopivammalta. Claryn itsepäisyys meni välillä liioittelun puolelle, kun hahmo teki juuri omien päähänpistojensa mukaan, eikä kuunnellut muita. Kuitenkin tyttö kasvaa henkisesti tämän kirjan aikana, mikä on tietysti hyvä hahmon kehityksen ja uskottavuuden kannalta. Jacea kävi sääliksi siinä vaiheessa, kun hänen menneisyydestään paljastui hirveitä asioita. Siitä huolimatta hieman arvelin, ettei Jace voi olla sellainen hirviö kuin hän itse uskoi olevansa.

Muiden hahmojen lisäksi kirjan pahishahmot ovat onnistuneita. Claryn ja Jacen isästä Valentinesta paljastuu lisää asioita, jotka eivät ole suinkaan mairittelevia. Kirja onnistui välittämään käsityksen kokeilunhaluisesta miehestä, jonka tieteellisiä kokeiluja voi reilusti luonnehtia jo hulluudeksi. Mieleenpainuvin hetki oli kuitenkin mielestäni se, jossa Valentine osoitti välittävänsä pojastaan. Hahmo ei ole automaattisesti mustavalkoisen paha, vaan hänessä on myös myötätuntoa, edes hiukan. Tämän lisäksi uusi tuttavuus Sebastian oli osuva hahmo tarinaan. Hän toi mukanaan sopivasti jännitteitä, vaikka joissakin kohdissa ärsyynnyin siitä, etteivät Clary ja kumppanit hoksanneet aikaisemmin, ettei poika ole sitä, miltä näyttää.

Kirjasarjan piti alun perin olla trilogia, mutta sarja on saanut jatkoa Lasikaupungin jälkeen. Mielestäni Lasikaupunki päätti kolmen kirjan tarinan ansiokkaasti. Kirjassa oli riittävästi toimintaa, eikä taistelua varjometsästäjien kohtalosta ratkaistu liian kliseisellä tavalla. Epilogin jälkeen ajattelin, että tämä olisi voinut pysyä trilogiana. Tarvittavat asiat selkenivät, Jacen ja Claryn voimien alkuperä ja totuus Valentinen tekemistä kokeista paljastui. Samalla kirja antoi vihjeita onnellisesta tulevaisuudesta, mutta jätti sopivasti aukkoja, jotta lukija voisi itse kuvitella, kuinka hahmojen elämä jatkuu kaiken jälkeen.

Varjojen kaupungit -sarja
Luukaupunki (City of Bones)
Tuhkakaupunki (City of Ashes)
Lasikaupunki (City of Glass)
Langenneiden enkelten kaupunki (City of Fallen Angels)
Kadotettujen sielujen kaupunki (City of Lost Souls)
City of Heavenly Fire