maanantai 29. heinäkuuta 2013

Charlaine Harris: Veren voima

Alkuperäinen teos: Dead Until Dark (2001)
Sookie Stackhouse osa 1
Gummerus, 2010, kovakantinen, sivumäärä 336



Kun vampyyri astui baariin, olin odottanut häntä jo vuosia. – –
New Orleansiin ei ole Bon Tempsistä kovinkaan pitkä ajomatka, ja kaikki siellä käyneet sanoivat, että jos kadunkulmassa heittää kiven niin osuu vampyyriin. Vaikka parasta oli jättää heittämättä.
Mutta minä odotin ikiomaa vampyyriäni.

(s. 5)

Olen katsonut tv:stä True Bloodia aivan alusta alkaen. TV-sarja vei mukanaan, joten ajattelin joskus lukevani myös kirjat, joihin sarja perustuu. Lukemisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että ehkä olisi ollut parempi jäädä katsomaan vain sarjaa, eikä lukea kirjoja laisinkaan. Tai sitten olisi alusta alkaen ollut parempi, jos olisin lukenut kirjat ensin, enkä olisi katsonut tv-sarjaa ollenkaan. Veren voiman myötä tulin siihen tulokseen, että Sookien maailman kohdalla pitäisi melkein valita: joko tv-sarja tai kirjat.

Tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen Louisianassa kuvitteelliseen Bon Tempsin pikkukaupunkiin. Päähenkilö Sookie Stackhouse on nuori ja simpsakka tarjoilijatar, joka työskentelee paikallisessa Merlotte's -baarissa. Hän asuu yhdessä isoäitinsä kanssa ja hänellä on veli, Jason, joka tunnetaan paikallisena sydäntenmurskaajana. Sookien elämä vaikuttaa jopa tylsältä, mutta hänellä on salaisuus, jota hän ei halua levitellä muille: hän osaa lukea muiden ihmisten ajatuksia. Yhtenä iltana baariin tupsahtaa komea ja synkänoloinen Bill, jonka ajatuksia Sookie ei pysty lukemaan. Kukaan muu baarissa ei tunnu asiaa huomaavan, mutta Sookie tietää heti, mikä Bill on – nimittäin vampyyri.

Pari vuotta aikaisemmin vampyyrit olivat astuneet kaapeista ulos. Suurin osa heistä kannattaa valtavirtailua eli sopeutumista ihmisten joukkoon ja heidän kanssaan rauhanomaista elämistä. Ihmiset suhtautuvat kuitenkin varauksella epäkuolleisiin, eivätkä vampyyritkaan välttämättä ole aivan luottavaisia ihmisiä kohtaan. Sitten eräs Sookien työkavereista löydetään kuolleena kotoaan ja hänen ruumiissaan on puremajälkiä. Vampyyrit vakuuttavat syyttömyyttään, mutta pian heitä kohtaan tehdään jo kostoiskuja. Kuka sitten tappaa vampyyreja tapailevia nuoria naisia?

True Bloodia katsoneena odotin samanlaista näpsäköitä kommentteja viljelevää Sookieta, joka tekisi oman päätöksensä mukaan asiat. No, kyllähän hahmo kirjoissa on tuollainen, mutta jotenkin petyin silti kirjan Sookieen. Hän ei ole täydellinen, mikä on vain hyvä asia. Esimerkiksi siitä pidin, ettei Sookie leveile kyvyllään lukea toisten ajatuksia, päinvastoin hän pitää sitä jopa vammana. Hän vaikuttaa kuitenkin välillä todella sinisilmäiseltä ja viattomalta. Koska olen ehtinyt tottua tv-Sookieen, tuntui kirjan Sookie liian naiivilta. Välillä hän vaikutti hieman bimbo blondi -naistyypiltä, joka tuntui vetoavan aika moneen mieheen kirjan aikana.

Kirjailija saa täyden arvostukseni siitä hyvästä, ettei Bill ole mikään teini-ikäisten suosikiksi luotu hohtava marmoripatsas, vaan aidosti vampyyrinoloinen. Tuollaiseen vampyyrihahmoon voi jo suhtautua vakavasti, toisin kuin Twilight-vampyyreihin. Billin hahmo on mielenkiintoinen, hänestä ei voi esimerkiksi suoraan sanoa, että hän olisi hyvä, sillä Bill toimii toisinaan melkein pahiksen tavoin. Mielestäni kirjan Bill vaikuttaa epäinhimillisemmältä ja tunteettomammalta kuin tv-sarjan Bill. Tietenkin kirjassa on vain otettu paremmin huomioon se, että Bill todella on eri vuosituhannelta lähtöisin, joten hänen käytöksensäkin on jäykempää.

Olin yllättynyt, ettei Tara Thorntonia ollut mukana tässä ensimmäisessä osassa. True Bloodista sai sen käsityksen, että Tara ja Sookie ovat olleet parhaita ystäviä keskenään pikkulapsista asti. Lisäksi kun kuulin, että True Blood jäljittelee kirjasarjaa huomattavasti paremmin kuin monet muut kirjoihin perustuvat tv-sarjat, olin odottanut Taran räiskyvää luonnetta kirjan sivuille. Toisen osan, Verenjanoa Dallasissa, olen jo lainannut kirjastosta, ja pienen pakollisen lukemista edeltävän selailun perusteella Tara on mukana tarinassa, joten mielenkiinnolla odotan, että pääsen kunnolla vauhtiin toisen osan kanssa.

Veren voiman lukeminen oli paikoitellen jopa hieman pitkäveteistä, mikä johtuu siitä, että tiesin jo etukäteen, mitä on luvassa ja kuinka kaikki päättyisi. TV:n True Bloodista olen pitänyt, koska siinä on sähäkkää menoa. Valitettavasti kirja ei yltänyt aivan samalle tasolle. Kirjassa toisaalta asioihin keskitytään tarkemmin ja niitä selitetään perusteellisemmin. Silti jäi sellainen tunne, että pitäisi melkein valita joko tai: joko katson sarjaa tai sitten luen kirjoja. Mielelläni en jätä kirjasarjaa kesken, koska Sookie Stackhouse -sarja vaikuttaa muuten sellaiselta, että se voisi kolahtaa kirjamakuuni, joten jatkan ainakin toisen osan lukemista loppuun asti ja mietin jatkoa sen jälkeen.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

perjantai 26. heinäkuuta 2013

L. M. Montgomery: Anna opettajana

Alkuperäinen teos: Anne of Windy Poplars (1936)
WSOY, 2002, kovakantinen, sivumäärä 277



Lyhyesti sanottuna Poppelipuisto on ihastuttavan omaperäinen talo ja tuntuu hivenen Vihervaaralta.
"Tänne minä jään – sen on kohtalon sormi määrännyt", sanoin haltioissani.
Rouva Lynde oli sen näköinen, ettei oikein luottanut kohtalon sormeen.
"Täältä on pitkä kävelymatka koululle", hän sanoi epäluuloisesti.
"Ei se mitään. Kävely tekee hyvää. Mutta kylläpä maantien toisella puolella on ihana metsä – täynnä koivuja ja vaahteroita!"
Rouva Lynde vilkaisi metsää mutta sanoi vain: "Toivottavasti täällä ei ole piinallisen paljon hyttysiä."

(s. 14)

Anna-kirjat ovat minulle rakkaita. Viimeisintä osaa, Annan jäähyväiset, lukuun ottamatta olen lukenut sarjan jokaisen osan useampaan kertaan ja viihtynyt niiden parissa. Joukkoon mahtuu kuitenkin yksi poikkeus, joka on tämä Anna opettajana -kirja. Luin tällä lukukerralla kirjan ensimmäistä kertaa kokonaan loppuun asti.

Anna on valittu Summersiden yhteiskoulun uudeksi rehtoriksi. Edessä odottavat jo ongelmat, vaikka Anna ei ole edes ehtinyt vielä aloittaa työssään. Summersiden pikkukaupunki on nimittäin täynnä vaikutusvaltaiseen Pringlen sukuun kuuluvia henkilöitä. Rehtoriksi haki myös eräs kaukainen Pringlen suvun jäsen, eikä klaani ilahtunut yhtään siitä, että Anna sai viran yhden heikäläisen sijasta. Koulussa Annalla riittää kestämistä, sillä oppilaat käyttäytyvät kurittomasti. Muita oppilaita yllyttää kukapa muukaan kuin Pringle-klaanin jäsen, ovela Jen Pringle. Näytelmäkerhon esityskin joutuu vaaraan, kun pääosaa esittävä Jen sairastuu yllättäen ja Anna epäilee, että todellisuudessa Pringlet yrittivät sabotoida näytelmää, koska se oli hänen tuottamansa. Annan neuvokkuuden ansiosta näytelmä pelastui ja menestyi. Loppujen lopuksi pienen väärinkäsityksen avittamana Anna kääntää tilanteen edukseen ja Pringlet huomaavat, ettei uudelle rehtorille ryppyillä.

Summersidessa on onneksi myös ystävällisiä ihmisiä ja Anna saa kolmivuotisen työtehtävänsä aikana paljon uusia ystäviä. Poppelipuiston vanhat leskirouvat Kate ja Chatty ovat herttaisia kumpainenkin. Heidän taloudenhoitajansa Rebecca Dew vaikuttaa ensin tuittupäiseltä, mutta myöhemmin suorastaan ihailee Annaa. Naapuritalo Ikivihanta on nimestään huolimatta aina tumma ja synkänoloinen. Siellä asuu pikku Elizabeth, jonka elämää hallisee isoäidin ja Naisen pitämä tiukka kuri. Annaa tarvitaan paikalle tuomaan iloa tytön elämään. Eikä Anna olisi oma itsensä, jollei hän yrittäisi auttaa Summersiden asukkaita parhaansa mukaan. Rehtorin apuun turvautuu useampikin nuori pari, joka pohtii yhteistä tulevaisuuttaan. Lisäksi Annan lastenkasvatustaito joutuu koetukselle, kun hän tarjoutuu vahtimaan enkelimäisiä kaksosia, jotka paljastuvatkin kaikkea muuta kuin enkelimäisiksi!

Anna opettajana koostuu kahdesta erilaisesta kerrontaratkaisusta. On tavallista kaikkitietävää kerrontaa, mutta välillä myös Annan Gilbertille kirjoittamia kirjeitä. Gilbert on tässä kirjassa oikeastaan koko ajan poissa. Hän esiintyy tarinassa läsnäolevana henkilönä ainoastaan kerran joulunaikaan Vihervaarassa. Muuten Gilbert on mukana kuvioissa vain kirjeiden vastaanottajana. Kirja on jaettu kolmeen ajanjaksoon, jotka ovat Annan ensimmäinen, toinen ja kolmas vuosi Summersidessa. Samantyyppistä selkeää juonta tässä ei ole, kuten aiemmissa osissa on ollut. Kirja kertoo Annan arjesta ja kommelluksista paikkakunnalla. Mukaan mahtuu paljon paikallisten ihmisten kohtaloita, joiden mukana juoni poukkoilee. Voi olla, että juuri tuosta syystä en aiemmin jaksanut keskittyä tähän kirjaan, mutta nyt (onneksi) löysin tästä sen saman viehätyksen, joka on myös muissa Anna-kirjoissa.

Kirja kertoo ajasta, jolloin Anna on 22-25 vuotta. Lukemisen aikana en kunnolla osannut sisäistää sitä, että Anna todella on koulun rehtori. Enemmänkin ajattelin häntä tavalliseksi opettajaksi. 22-vuotias rehtori kuulostaa melkein mahdottoman nuorelta. Anna jälleen kasvanut henkisesti, sen huomaa jo joidenkin kirjeiden sävystä. Kirja myös loppuu kutkuttavaan kohtaan, nimittäin Annan ja Gilbertin häihin ei ole enää kovin kauan aikaa. Vuodet neitinä ovat kohta lopullisesti ohitse. Toki kirjan sivuilla on edelleen se sama tuttu Anna, joka ammentaa runsaasta mielikuvituksestaan itselleen voimia ja suunnittelee kesällä haaveilevansa Metsänymfin lähteellä iltahämärässä tai ajelehtivansa kuunsädepurrella Tummalla päilyvällä aallokolla.

Anna opettajana sijoittuu ajallisesti Annan unelmavuodet -kirjan jälkeiseen aikaan. Kirja ilmestyi alunperin 1930-luvulla eli sitä ennen kirjailija oli jo kirjoittanut osat Anna omassa kodissaan, Sateenkaarinotko ja Kotikunnaan Rilla. Mielenkiintoinen ratkaisu lisätä jälkikäteen osa aikaväliin, josta muuten ei luultavasti olisi tullut kerrotuksi, millaista elämää Anna vietti silloin. Mielestäni se, että kirja on kirjoitettu paljon myöhemmin kuin muut osat, näkyy tekstissä, vaikka tietysti Montgomeryn tuttu tyyli on tallella.

Olipa hyvä, että päätin antaa vielä Annalle mahdollisuuden tämän osan suhteen. Annan viehätys vei helposti mukanaan, eikä lukemista malttanut aina keskeyttää. Monta kertaa kävi niin, että luin useamman sivun kuin olin etukäteen ajatellut lukevani. Tuttujen avonlealaisten sijasta tarinaan mahtuu monta uutta mielenkiintoista tuttavuutta. Summersiden asukkaiden joukosta löytyy monenmoista ihmiskohtaloa. Lisäksi luvassa on Montgomeryn tuttua huumoria ja hauskoja keskustelunpätkiä. Suosittelen kaikille vanhoille Annan ystäville ja myös niille, jotka vasta aloittelevat ystävyyttään Annan kanssa.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

maanantai 22. heinäkuuta 2013

F. H. Burnett: Pikku prinsessa

Alkuperäinen teos: Sara Crewe (1905)
WSOY, 1956, kovakantinen, sivumäärä 191



– Sinä kai olet mielestäsi nyt taas pieni prinsessa?
Saara katsoi alas ja punastui hieman, sillä hän ajatteli, että vieraiden, hyväntahtoistenkaan vieraiden, ei olisi helppoa ymmärtää hänen kuvittelujansa.
– Koetin aina pysyä prinsessana, hän vastasi hiljaa.
– silloinkin, kun minun oli kylmä ja nälkä.

(s. 179)

Kirjan takakansi luonnehtii tämän olevan yksi maailmankirjallisuuden viehättävimpiä tyttökirjoja. Ilmeisesti tämä kuuluu niiden kirjojen joukkoon, jotka olisi pitänyt lukea jo lapsuudessa. Luin kirjan tämän kuun alussa ensimmäisen kerran. Lukiessa tuli väkisinkin mieleen, että jos olisin lukenut kirjan jo pienenä ja minulla olisi siten jonkinlainen tunneside siihen, niin olisi tämä tehnyt kenties suuremman vaikutuksen kuin mitä nyt sai aikaan.

Intiassa syntynyt Saara on aina elänyt rikkauksien ja hohdon keskellä. Hänen isänsä lähettää tytön Lontooseen täysihoitolakouluun, jossa Saaran on tarkoitus saada hyvä koulutus ja palata sen jälkeen vanhempana takaisin Intiaan. Saaran nuori isä suorastaan jumaloi pientä tytärtään ja haluaa tarjota tälle vain parasta. Saara saa koulussa etuoikeuksia, joita tavallisesti täysihoitolassa ei saa. Rahasta ei ole puutetta, joten hänelle hankitaan hienoja tavaroita, kallis nukke, oma poni ja vaunut sekä kamarineiti. Tyttöä kohdellaan koulun kirkkaimpana helmenä niin kauan, kuin hänen isänsä on maksukykyinen. Sitten Intiasta kantautuu tieto isän kuolemasta ja vararikosta, johon hän oli sitä ennen joutunut, eikä Saara saa enää pitää entistä asemaansa.

Saara on 7-vuotias saapuessaan lontoolaiseen tyttöjen kouluun. Hyvin nuoresta iästään huolimatta hän on oppinut ja opiskelee mielellään uusia asioita. Saara on selvästi ikäisekseen kypsä ja älykäs. Äitinsä menetettyään hän on pitänyt huolta isästään ja isä kutsuukin häntä pikku emännäkseen. Ulkonäöllisesti Saara on kaunis lapsi. Luonnekin on melkein kuin pyhimyksellä; hän on ymmärtäväinen kaikkia kohtaan ja pyrkii auttamaan muita parhaansa mukaan. Voisi siis sanoa, että Saara on melkoisen täydellinen hahmo, hänessä ei ole vikoja tai puutteita. Tosin rikkauksien päivinäänkin on kuitenkin hieman eristäytynyt muista omien mielikuvitustensa maailmaan. Saaran ystävät täysihoitolassa eivät ole suosittujen ja rikkaimpien joukosta, vaan kukin omasta syystään jollain tavalla hylkiöitä muihin verrattuna. Jouduttuaan kurjuuteen Saara sinnittelee sisukkaasti päivästä toiseen.

Täysihoitolassa Saara tutustuu Ermengardeen, joka on melko toivoton tapaus. Ranska ei meinaa jäädä millään päähän, eikä hän tunnu oppivan mitään muutakaan kunnolla. Pikkuinen Lottie saa Saarasta äitihahmon itselleen. Lopulta Saara on ainoa, joka saa hillittyä Lottien hillittömiä itkuraivarikohtauksia. Keittiöpiika Becky saa Saarasta ainoan ystävän itselleen. Juuri Becky on läheisin Saaralle siinä vaiheessa, kun hän joutunut jättämään entisen asemansa koulun tähtenä ja vajonnut piikatytöksi. Saara on myös Beckylle jatkuvan ihailun kohde. Koulua johtaa ankara neiti Minchin, joka on valmis tekemään kaikkensa tehdäkseen Saaran elämän vielä entistä kurjemmaksi sitten, kun hän saa kuulla, ettei Saara olekaan enää rikas. Tämä nainen taitaa myös mielistelyn silloin, kun siitä on jotakin hyötyä, esimerkiksi rikkaiden vanhempien kohdalla...

Saaran tarina rikkauksista ja loistosta ryysyihin ja sieltä taas takaisin parempaan elämään on varsinainen prinsessatarina. Minun makuuni Saara oli hieman liian täydellinen hahmo, mutta pidin kyllä lukiessani mielessä, että tarina kertoo lapsesta ja on suunnattu lapsille. Yleensä en pidä lainkaan tällaisista liian täydellisistä hahmoista, mutta Saaran kohdalla asia menetteli joten kuten. Olihan tämä herttainen tarina pienen mielikuvitusrikkaan tytön koettelemuksista hirvittävän täysihoitolan johtajattaren armoilla. Saaran julmaa kohtelua myöhemmissä vaiheissa oli järkyttävä seurata. Se sai mietteliääksi sen suhteen, kuinka eri arvoisia rikas ja köyhä lapsi olivat tuohon aikaan ja ovat toki edelleen.

PS. Osallistun Pikku prinsessalla Kiinteistöhaasteeseen. Toivottavasti neiti Minchinin tyttökoulun merkitys Saaran elämässä riittää tekemään tästä haasteeseen sopivan luettavan.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Alkuperäinen teos: Harry Potter and the Chamber of Secrets (1998)
Tammi, 2010, kovakantinen, sivumäärä 365


Punaisesta katosta törrötti neljä tai viisi savupiippua. Pihaportin vieressä repsotti kyltti, jossa luki: "Kotikolo." Pitkin etupihaa lojui sikin sokin kumisaappaita ja yksi pahasti ruostunut pata. Muutama pulska kana kulki pitkin pihaa ja nokki maata.
"Ei se kovin hääppöinen ole", Ron sanoi.
"Se on ihana", Harry sanoi onnellisena Likusteritie mielessään.

(s. 40)

Harry Potterin ankea kesäloma Dursleyn perheen luona päättyy vauhdikkaasti, kun Tylypahkasta tutut Weasleyn veljekset hakevat hänet luokseen lentävällä Ford Anglialla. Ensimmäistä kertaa elämässään Harry pääsee tutustumaan oikeaan velhoperheeseen, jossa loihditaan ruokaa, luetaan eläviä taikakirjoja ja kitketään puutarhasta menninkäisiä. Sekopäinen Dobby-tonttu on varoittanut Harrya palaamasta takaisin Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun, mutta mikään ei saisi Harrya jäämään sieltä pois. Toinen lukuvuosi ei kuitenkaan ala Harryn ja Ron Weasleyn osalta aivan suunnitelmien mukaan. Jostain syystä he eivät pääse Tylypahkan pikajunan kyytiin. Kun he lopulta pääsevät kouluun, on vastaanotto kirjaimellisesti murskaava. Pian koulussa alkaa tapahtua kummia. Miksi Harry kuulee ääniä, joita muut eivät kuule? Kuka tai mikä jähmettää koulun asukkaita? Entä mitä kätkee sisäänsä salaisuuksien kammio?

Kesäkuun aikana tuli luettua pitkästä aikaa Potter-sarjan toinen osa. Tämä kirjastosta lainaamani versio on jo 25. painos, joten ei voi muuta todeta, kuin että sarja on valtavan suosittu. Ensimmäisen kerran olen lukenut kirjan suunnilleen yhdeksän vanhana. Silloin pelkäsin kirjaa yli kaiken, enkä pitkään aikaan halunnut edes nähdä koko kirjaa, koska pidin sitä niin pelottavana. Nykyään tämä toinen osa on mielestäni yksi mielenkiintoisimmista sarjan kirjoista.

Harry, Ron ja Hermione jatkavat koulunkäyntiään tokaluokkalaisina ja kuten arvata saattaa, jälleen on edessä uusia seikkailuja. Uuden osan myötä vanhoihin hahmoihin tutustutaan lisää. Harry pääsee esimerkiksi vierailulle ystävänsä Ronin perheen luokse. Tietysti luvassa on myös aivan uusia tuttavuuksia. Tällä kertaa oman vivahteensa tarinaan tuovat niin kotitonttu Dobby, joka suojelee Harrya omintakeisilla ja vaarallisillakin keinoillaan sekä turhamainen pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Gilderoy Lockhart. Pienenä tykkäsin Dobbysta, mutta inhosin Lockhartia. Tällä lukukerralla Lockhart aiheutti huvittunutta kiherrystä, hahmohan on täysin yhdestä muotista tehty ja ehkä juuri siksi niin naurettava.

Velhomaailmaan jää edelleen koukkuun. Oikeastaan näin varttuneempana pääsin enemmän juoneen mukaan tässä osassa. (Ehkäpä syynä on se, etten enää lue peiton alla ja tärise jokaisessa vähänkin jännittävässä kohdassa?) Salaisuuksien kammio on vielä lastenkirjallisuutta, mutta tarinan sävy muuttuu jo selvästi tummempaan suuntaan. Linnassa liikkuu ikiaikainen hirviö ja tiedät-kai-kuka on jälleen liikkeellä. Tässähän päästään kurkistamaan jopa itse Lordi Voldemortin menneisyyteen, vaikkakaan ei vielä niin paljon kuin myöhemmissä osissa.

Suomennosta en voi olla kehumatta. Jälleen loistavaa työtä! Voisiko velhomaailmaan edes kuulua muunlaista sanastoa kuin Jaana Kaparin suomentamat sanat?

Harry Potter-sarja:
Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone) 1998
Salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets) 1999
Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban) 2000
Liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire) 2001
Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix) 2004
Puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince) 2006
Kuoleman varjelukset (Harry Potter and the Deathly Hallows) 2008

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Anne McCaffrey: Tuliliskojen laulu

Alkuperäinen teos: Dragonsong (1976)
Pernin lohikäärmeritarit osa 3
Otava, 2002, kovakantinen, sivumäärä 218



Oli helppoa tehdä ruokopilli, ja kun viisi pilliä liitti yhteen, niillä voi soittaa moniäänisesti, mikä oli todella hauskaa. Tuliliskot ihastuivat pilleihin, ja aina kun Menolly soitti, ne istuivat kuuntelemassa pienet päät musiikin tahdissa nyökkien.
(s. 112)

Pernin lohikäärmeritarit -sarjaan on alkuperäiskielellä englanniksi ilmestynyt ainakin yli kymmenen osaa. Suomeksi kirjoja on käännetty kolmen osan verran. Tuliliskojen laulu on siis sarjan viimeinen suomennettu osa, mikä hieman kummastuttaa. Tämä kirja nimittäin aloittaa sarjan sisäisen Harper Hall -trilogian. Miksi siis suomentaa juuri ensimmäinen osa trilogiasta, eikä samantien kaikkia tai vaikka ei yhtäkään trilogian osaa?

Vaarallisia rihmoja on satanut Perniin jo seitsemän kierroksen ajan. Tavallisella kansalla on kuitenkin myös muita huolia. Lahdelmalinnan vanha harpunsoittaja Petiron on kuollut. Menolly oli harpunsoittajan lahjakkain oppilas, mutta hän ei voi jatkaa Petironin jäljissä. Menolly on vain tyttö, eivätkä tytöt ryhdy harpunsoittajiksi. Tätä mieltä on linnanherra Yanus, Menollyn ankara isä, joka kieltää tyttöä soittamasta enää ollenkaan. Surullisena harpunsoittajan kuolemasta ja siitä, että häneltä on suurin ilo riistetty, Menolly tottelee isänsä määräystä. Omilla retkillään lahdenpoukaman ympäristöön, Menolly kohtaa eräänä päivänä oikean tuliliskolauman. Tämä löytö muuttaa Menollyn elämän aivan uuteen suuntaan.

Päähenkilö Menolly on 15-vuotias tyttö. Hän on Lahdelmalinnan linnanherran nuorin tytär ja aiheuttaa vanhemmilleen jatkuvasti päänvaivaa. Menolly on siinä mielessä melko tyypillinen hahmo nuoreksi sankarittareksi, että hän ei kunnolla sopeudu muiden joukkoon ja täytä yleisesti hyväksyttyjä normeja. Häntä kuvaillaan esimerkiksi ikäisekseen ja ylipäätänsä tytöksi hyvin pitkäksi. Menollyn kiinnostus soittamiseen ja laulamiseen ei ole toivottua. Hän saattoi kyllä olla harpunsoittajan opissa, mutta uutta harpunsoittajaa hänestä ei missään nimessä voi tulla. Se virka on ainoastaan miehiä varten. Menollyltä löytyy rohkeutta muuttaa asioita mieleisekseen. Hän on valmis uhmaamaan vanhempiensa käskyjä ja lopulta karkaamaan kotoaan.

Tuliliskojen laulu eroaa kahdesta aiemmin ilmestyneestä osasta siinä, että nyt lohikäärmeritareiden sijasta keskitytään tavallisiin Pernin asukkaisiin, joilla ei ole lohikäärmettä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat samaan aikaan kuin toisessa osassa Vaarallinen tähti. Kirjassa tutustutaan Lahdelmalinnan elämään, joka kuulostaa karummalta kuin lohikäärmepesässä asuminen. Töitä on tehtävä jokaisen, joka pystyy jotakin tekemään. Lisäksi merelle on lähdettävä huonollakin säällä, jotta saadaan kalaa pyydystettyä. Rihmahyökkäysten yllättäessä asukkaat ovat täysin lohikäärmeritareiden avun varassa.

Ennen kirjan lukemista olin kuullut, että Tuliliskojen laulu olisi lapsekkaampi ja selvästi nuoremmille lukijoille tarkoitettu kuin aiemmat osat. Tietysti kirjan täytyykin olla, koska tässä päähenkilö on teini-ikäinen tyttö ja kahdessa ensimmäisessä osassa päähenkilöt ovat aikuisia ihmisiä. Nuorempi lukijakunta näkyi kirjassa, mutta en kokenut sitä silti liian lapselliseksi lukea. Harmi, ettei sarjaa ole suomennettu enempää. Ihan mielenkiinnosta olisin voinut lukea, kuinka Menollyn lopulta käy, että tuleeko hänestä harpunsoittajaa ja kuinka hän pärjää tuliliskojensa kanssa.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Jude Deveraux: Villiorkidea

Alkuperäinen teos: Wild Orchids (2003)
Gummerus, 2005, pokkari, sivumäärä 420



"Sinun pitää kertoa hänelle paholaistarinasi", Autumn sanoi minulle, mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, Jennifer avasi suunsa: "Jackie on pelotellut meitä kaikkia tarinalla, joka kertoo jostakin, mitä tapahtui Pohjois-Carolinassa joskus sata vuotta sitten."
Newcombe hymyili tavalla, joka vaikutti minusta alentuvalta. "Kaikki hyvät kertomukset sijoittuvat siihen aikaan", hän sanoi katsoen minua. "Kertokaa pois vain."

(s. 64)


Havahduin kesäkuussa siihen, että olen osallistunut muutamaan lukuhaasteeseen, mutta olen lukenut ainoastaan yhteen haasteeseen sopivia kirjoja. Asiaan täytyi saada muutos ja mahdollisimman pian, joten marssin kirjastoon kirjahyllyjä koluamaan. Viihde-luokituksessa vastaan tuli tämä Villiorkidea, joka sopi Kirjasähkökäyrä -blogin Main keksimään haasteeseen Lukuiloa kukkien keskellä.

Ford Newcombe on menestynyt kirjailija, jonka Pat-vaimo menehtyi. Pat oli Fordille kaikki kaikessa, eikä elämä ilman Patia tunnu merkitykselliseltä. Ford ei pysty enää edes kirjoittamaan ja erakoituu. Luettuaan todellisuuteen pohjautuvia noita- ja kummitustarinoita hän keksii, että voisi kirjoittaa aiheesta kirjan. Siihen tarvitaan tutkimustyötä ja lisäksi vielä assistentti. Eräillä kutsuilla Ford tapaa Jackie Maxwellin, joka on tutkijana yliopistolla. Jackie tietää tarinan nuoresta naisesta, jonka huhutaan olleen rakastunut itse paholaiseen. Ford kiinnostuu tarinasta ja palkkaa Jackien. He matkustavat Cole Creekin pikkukaupunkiin tutkimaan tarinaa. Hyvin pian heille selviää, että kaupungilla ja sen asukkailla on jotakin salattavaa.

Miespäähenkilö Ford on virkistävää vaihtelua saman lajityypin muihin päähenkilösankareihin verrattuna. Hän ei todellakaan ole tyypillinen nuori ja salskea mies, joka sulattaa naisten sydämet hetkessä. Fordin ulkomuotoa korostetaan melkein jatkuvasti. Miehelle on vatsan seutuville kerääntynyt reippaasti ylimääräistä, eikä hän edes häpeä sitä vaan mussuttaa lisää donitseja ja mahdollisimman rasvaista ja epäterveellistä ruokaa. Varsinainen pommi on hahmon ikä. Jackien arvion mukaan ikä lähentelee 60 vuotta. Myöhemmin arviota lasketaan nuoremmaksi, joka tapauksessa lopputulos on sama: hahmo on (hyvänen aika!) melkein ikäloppu. Sankarilla on tietysti traaginen tausta, eikä Ford sentään siinä tee poikkeusta, joten hänellä on lapsuudesta huonoja muistoja rötösten tiellä olevista sukulaisistaan.

Toisen hahmon epätäydellisyys paikataan kätevästi teräväkielisellä assistentilla, nuorella naisella. Jackie on kaksikon terveysintoilija, jonka ruokaan liittyviä valintoja korostetaan myös kirjan aikana. Kaiken pitää ehdottomasti olla mahdollisimman terveellistä ja vähärasvaista. Jopa yhden perunalastun syöminen on paheksuttavaa. Tämä kuntoilija on tietysti samalla myös äärettömän tehokas työssään ja päihittää tehtävässä edeltäjänsä mennen tullen. Ne aikaisemmat assistentit kun halusivat ainoastaan juonitella vaimoaan surevan rikkaan lesken naimisiin kanssaan. Onneksi Jackie ei ole sellainen. Ford on vain ja ainoastaan pomo, joka maksaa palkan ja hups, miten sitä välillä tunteekin vetoa pomoonsa?

Muita enemmän esillä olevia hahmoja ovat Cole Creekissä äitinsä kanssa asuva pikkutyttö Tessa, joka viettää lopulta suunnilleen kaiket päivät Fordin ja Jackien luona. Herra kirjailijan harmiksi kuvioihin pelmahtavat ei kaivatut sukulaiset. Isäukkoaan, Toodles nimeltään, Ford ei ole koskaan nähnytkään paitsi valokuvissa. Ärsyttävä Noble-serkku tuo mieleen kurjia muistoja lapsuudesta. Eniten itse asiassa pidin näistä sivuosissa olevista hahmoista. Erityisesti Tessan kuvaus oli herttaista ja sai miettimään, oliko hän luonnostaan hieman sulkeutunut vai kasvanut sellaiseksi olosuhteiden takia.

Cole Creekin pikkukaupunki vaikutti oikein herttaiselta miljööltä, mutta niin vain sellaisissakin paikoissa on salaisuutensa. Kaiken keskiössä on Jackien tietämä tarina naisesta ja paholaisesta. Perillä Cole Creekissä kaksikko joutuu huomaamaan, että paikalliset ovat omituisen vaiteliaita tarinasta. Päivä päivältä tarina alkaa vaikuttaa enemmän todellisuudelta kuin enää pelkältä keksityltä tarinalta. Mutta ei kirja ole pelkkää yhden tarinan taustojen penkomista. Fordin hahmon menneisyydellä ensin sukulaisten hoivissa lapsena ja myöhemmin aikuisena miehenä Patin seurassa on oma roolinsa juonessa. Samalla neiti selvitellään neiti assistentin taustaa, joka ei olekaan aivan sitä, mitä sen piti olla.

Kun aloitin lukemaan tätä, minusta tuntui vielä monen sivun jälkeen, etten päässyt ollenkaan mukaan kirjan maailmaan. Jossain vaiheessa luin melkein velvollisuuden takia. "Jos nyt lukisi tänään niin monta sivua, että saisin tämän edes joskus luetuksi. Eräpäiväkin lähestyy jo uhkaavasti" -meiningillä. Vasta siinä vaiheessa, kun tapahtumat olivat Cole Creekissä edenneet ja paholaistarinasta oli saatu enemmän selville, tämä rupesi tuntumaan vähän kiinnostavalta. Todennäköisesti en olisi koskaan lukenut Villiorkideaa, ellen olisi kaivannut lukuhaasteeseen sopivaa kirjaa ja löytänyt tätä kirjastosta.