torstai 30. huhtikuuta 2015

Tuire Kaimio: Pennun kasvatus

WSOY, 2002, kovakantinen, sivumäärä 272


Jokainen pentu on omanlaisensa. Pennun rotu antaa osviittaa siitä, millainen aikuinen siitä mahdollisesti tulee. Yksilölliset erot ovat kuitenkin saman rodun edustajien välillä suuria. Lisäksi olot kasvattajan luona ja pennun kokemukset sen ensimmäisten elinviikkojen aikana muokkaavat koiran luonnetta perimää enemmän. Koiran luonneominaisuuksista vain vilkkaus tai rauhallisuus on voitu osoittaa vahvasti perinnölliseksi. Sen sijaan erot koirien arkuudessa ja luottavaisuudessa, vihaisuudessa ja ystävällisyydessä, hermostuneisuudessa ja tyyneydessä johtuvat useammin elinympäristöstä.
(s. 15)

Olen saanut Pennun kasvatuksen lahjaksi joskus aikoinaan teini-iässä, jolloin luin kirjan. Lueskelin tätä myös koirani pentuaikana ja hyödynsin joitakin ohjeita. Ainakin aivovoimistelutehtäviin otin vinkkejä. Kirja tuli uudelleen ajankohtaiseksi, kun lähipiiriini saapui nyt kevään aikana koiranpentu. Pikkuotus innosti muistelemaan pentuaikaa ja kaivamaan samalla tämän kirjan esiin.

Pennun kasvatus on hyvin selkeä ja kattava tietokirja, joka opastaa koiranpennun omistajaa toimimaan lemmikkinsä kanssa. Teos esittelee koiran pentuajan ikäkaudet aina vauvaiästä murrosikään asti. Kirja on jaettu viiteen eri osuuteen, jotka ovat: Pentua odotellessa, Pentu asettuu taloksi, Myöhäinen leimautumisvaihe, Koiran lapsuusikä ja Murrosikä. Jokainen osuus sisältää ikäkauteen sopivia koulutusharjoituksia ja leikillisiä aivovoimistelutehtäviä, joita voi tehdä koiran kanssa sekä paljon tietoa koirien käyttäytymisestä. Kirja alkaa lyhyellä ohjeistuksella siitä, kuinka kirjaa käytetään.

Kaimion vahvuus on ehdottomasti selkeys. Kaikki tietojutut koirien käyttäytymisestä ovat avartavia ja todella mielenkiintoista luettavaa. Selkeys näkyy myös eri harjoitusten, niin koulutuksellisten kuin enemmän leikkimielisempien, ohjeissa. Ne on selitetty hyvin perusteellisesti. Melkein voisi sanoa, että lukemisen jälkeen ei voi jäädä epäselväksi, mitä tulisi tehdä. Samalla ohjeiden pituus tuntui välillä hieman puuduttavalta. En ole harjoitellut kaikkia asioita yhtä monen toiston verran koirani kanssa, mutta tietysti jokainen koira on yksilö. Joku tarvitsee enemmän toistoja kuin joku toinen koira. Näin maallikkona, mitä tulee koiran kasvatukseen, sanoisin Kaimion ohjeiden vaikuttavan sellaisilta, että niillä saa varman tuloksen. Tarkoitan sitä, että kovapäisempikin koira oppii toistojen kautta asian, eikä oppiminen jää puolitiehen.

En enää muista, mistä osuudesta pidin aikaisemmalla lukukerralla, mutta tällä kertaa suosikeikseni nousivat erilaiset aivovoimistelua tarjoavat harjoitukset. Olen tehnyt niitä aikaisemmin, mutta ne ovat vuosien kuluessa jääneet unohduksiin. Kahdeksanvuotias labbikseni, joka on viime aikoina laiskistunut, innostui sekin palaamaan harjoitusten pariin. Kumpi sitten mahtoi motivoida enemmän, itse tekeminen vai palkkioksi saatavat namipalat? :)

Osalistun kirjalla Luetaan sateenkaari -haasteeseen. Saan kirjan oranssista selkämyksestä toisen raidan kirjalliseen sateenkaareeni.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Hans Christian Andersen: Lumikuningatar

Alkuperäinen teos: The Snow Queen (1981)
Naomi Lewisin uudelleen kertoma tarina Andersenin Lumikuningattaresta
kuvittanut Christian Birmingham
Kirjalito, 2008, kovakantinen, 61 sivua
suomentanut Eeva-Liisa Järvinen



"Lumikuningatar lentää siellä, missä lumipyry on sakeimmillaan. Hän on lumihiutaleista kaikkein suurin. Lumikuningatar ei koskaan pysy hetkeäkään paikoillaan, vaan leijailee aina takaisin mustan pilven uumeniin. Monina talviöinä hän liitää kaupungin kaduilla ja katselee sisään ikkunoista. Silloin ikkunat jäätyvät ja niihin syntyy mitä ihmeellisempiä kuvioita, kukkia ja tähtiä."

Pohdiskelin tässä pari viikkoa sitten, mitä kirjoja lukisin osalistumiini lukuhaateisiin. Pohjoismaihin liittyvää haastetta varten ajattelin lukea pitkästä aikaa Andersenin satuja, joita olen kuullut viimeksi lapsena. Kirjastossa koin pienen pettymyksen, kun tämä Lumikuningatar olikin merkitty jonkun toisen kirjoittamaksi. En ole varma, hyväksytäänkö teos ajattelemaani haasteeseen, mutta ainakin se täyttää I Spy Challenge 2015 -haasteen kohdan 15 Royal Title.

Parhaat ystävykset Kerttua ja Kai asuvat aivan toistensa naapurissa ja viettävät kaiket päivät keskenään. Eräänä päivänä Kai saa sydämeensä paholaisen rikkoman taikapeilin sirun, minkä takia hänestä tulee ilkeä ja kylmä. Kai on leikkimässä toisten poikien kanssa, kun Lumikuningatar houkuttelee pojan matkalle kaukaiseen pohjoisessa sijaitsevaan palatsiinsa. Kerttu kaipaa kovasti menettämäänsä ystävää ja päättää lähteä etsimään häntä. Monien seikkailujen ja avuliaiden uusien tuttavuuksien kautta Kerttu löytää tien perille Lumikuningattaren palatsille. Tämän jälkeen hän tekee kaikkensa pelastaakseen Kain.

Takakannen maininta siitä, että Naomi Lewis on kertonut uudelleen Andersenin sadun, herätti kummastusta ja herättää vielä edelleenkin. Tarkoitetaankohan tuolla kääntämistä ja mahdollista kieliasun muokkaamista? En ole lukenut sadun alkuperäistä versiota, mutta olen nähnyt Lumikuningattaresta tehdyn baletin, jota esitettiin Kansallisoopperassa. Kirjan sisältö muistutti baletin sisältöä, vaikka jotkin kohdat poikkesivat toisistaan. Muistaakseni baletissa ei ollut mukana esimerkiksi Kertun luokseen ottanutta naista, jonka takia Kain etsintämatka keskeytyi joksikin aikaa. Wikipedian artikkelissa kerrottu juonikuvaus Andersenin alkuperäisestä versiosta kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin tämän kirjan sisältö.

Birminghamin kuvitus on todella kaunista! Tässä pari esimerkkiä siitä:




Lumikuningatar on oivallinen satu ystävyydestä, mutta kuvien ihailemisen lisäksi satu ei herättänyt sen kummempia ajatuksia.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot

Alkuperäinen teos: Nordiska Väsen (2013)
Minerva, 2014, kovakantinen, 127 sivua
suomentanut Eero Ojanen



Kaikkialla maailmassa ihmiset ovat aina tienneet, ette me emme ole maan päällä yksin. Ihmisten ja eläinten lisäksi maailmassamme on muita olentoja, jotka voivat muistuttaa meitä, mutta ovat silti aivan erilaisia. Nuo olennot eivät ole ihmisiä eivätkä jumalia vaan ihan jotain muuta. Niitä on kutsuttu monilla nimillä, ja niitä on monenlaisia.
(s. 8)

Johan Egerkransin Pohjoismaiset taruolennot herätti mielenkiintoni heti, kun kuulin siitä ensimmäisen kerran. En meinannut aluksi löytää sopivaa väliä, jossa lukisin kirjan. Jo ennestään korkea lukemista odottavien kirjojen pino muistutti olemassaolostaan sen verran, ettei yksi kirja oikein voinut kiilata muiden edelle. Onneksi osallistuin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen, sillä tämä kirja on aivan omiaan siihen, ja sain hyvän syyn lainata kirjan ja lukea sen ennen lukemista odottavia kirjoja.



Pohjoismaiset taruolennot esittelee perinteisiä Pohjolan taruolentoja, jotka on sisällysluettelossa jaoteltu luonnonhenkiin, palvelushenkiin, muodonmuuttajiin, vainajahenkiin ja hirviöihin. Kirjan tekijä on ruotsalainen, joten luonnollisesti sisältö liittyy eniten ruotsalaiseen taruolentoperinteeseen. Osa olennoista onkin suomalaiselle lukijalle uusia tuttavuuksia, kuten purohevonen, saarnetar ja Gloson-villisika. Suomentajan huomautuksessa kirjan kääntänyt Eero Ojanen toteaa, että jotkin olennot tunnetaan Suomessa samalla nimellä kuin Ruotsissa, mutta olennot eivät silti ole samanlaisia. Esimerkiksi suomalainen Näkki poikkeaa ruotsalaisesta vastineestaan.

Kirja on tehty tietokirjamaisesti, mutta ei suinkaan tylsällä ja kuivalla otteella. Pikemmin voisi sanoa, että taruolentoja luonnehditaan kunnioittavasti. Taruolentojen esittelyissä yhdistetään todellisia historiallisia tapahtumia ja uskomuksia, joita olentoihin on ennen liittynyt. Nykyään kiltteinä esitetyt tontut ja keijut ovat entisaikojen uskomusten mukaan olleet ennalta arvaamattomia. Ne ovat voineet vahingoittaa ihmistä ihan vain omaksi huvikseen. Muuta hurjaa porukkaa ovat muun muassa purohevonen, joka yrittää houkutella lapsia ratsastamaan itselleen ja sen jälkeen laukkaa veteen, ihmisiä eksyttävä rajaäijä, valtava merihirviö tursas sekä para -niminen palvelushenki.



Egerkransin kuvitus on todella hienoa! Kuvat tukevat esittelytekstejä ja tuovat taruolennoista esille niiden oikukkaan puolen. Esimerkiksi keijujen siivet muistuttavat hieman lepakonsiipiä sen sijaan, että keijut kuvattaisiin eteerisen herkkinä olentoina. Osa kuvista on sivun kokoisia viimeisteltyjä värikuvia, kun taas osa on luonnosmaisia, mustavalkoisia piirroksia. Näiden lisäksi Egerkrans on hyödyntänyt Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historian kuvitusta.

Kirja oli oikein mielenkiintoinen lukukokemus. Löysin kirjan kirjaston lastenosastolta, mutta todellisuudessa kirja ei sovi ainakaan aivan pienimmille tai herkimmille lapsille. Joidenkin hahmojen luonne, kohtalo tai kuvat ovat sen verran pelottavia, että todennäköisesti lapset järkyttyisivät.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Ursula K. Le Guin: Lavinia

Alkuperäinen teos: Lavinia (2008)
WSOY, 2009, kovakantinen, 325 sivua
suomentanut Kristiina Rikman



Tiesin kuka olin, ja voin kertoa teille kuka saatoin olla, mutta nyt olen olemassa vain näissä kirjoittamissani sanoissa. En ole varma olemassaoloni luonteesta ja mietin mahdanko löytää itseni kirjoituksestani. Puhun latinaa, totta kai, mutta opinko minä koskaan kirjoittamaan sitä? Se ei tunnu todennäköiseltä. Epäilemättä joku minun nimiseni, Lavinia, oli olemassa, mutta hän saattoi olla niin toisenlainen kuin minun oma käsitykseni itsestäni tai runoilijan käsitys minusta, että se vain hämmentää ajatuksiani hänestä.
(s. 11)

Ursula K. Le Guinnin nimi oli minulle hämärästi entuudestaan tuttu, mutta en osannut yhdistää häntä mihinkään tiettyyn kirjaan. Lavinian nappasin mukaani kirjastoreissulla, sillä takakansi lupaili hyvää lukukokemusta.

Latiumin kuninkaan tytär Lavinia kieltäytyy menemästä naimisiin hovin suosikkiehdokkaan Turnuksen kanssa. Hän haluaa itse valita miehensä ja kohtalonsa. Isä kuuntelee häntä, mutta äidin on vaikea niellä tyttären uhmaa. Vieraillessaan uhrilehdossa Lavinia tapaa useamman kerran hänelle haamuna ilmestyneen runoilijan, joka tekee kuolemaa omalla tahollaan. Runoilija kertoo tytölle suuresta troijalaisesta sotasankarista, Aeneaasta, josta tulee Lavinian puoliso. Myös oraakkeli ennustaa muukalaisten saapumisen. Eräänä päivänä mereltä todella saapuukin laiva mukanaan tarujen sankari, joka tarjoaa rauhanomaista liittolaisuutta, mutta tuo tullessaan myös miekkansa. Spartan Helenan tavoin, Latiumin Lavinia saa aikaan tuhoisan sodan.

Kirjan tapahtumat pohjautuvat roomalaisen Vergiliuksen kirjoittamaan kansalliseepokseen Aineikseen. Vergiliuksen runossa kuningatar Lavinia on sivuhenkilö, joka on mukana vain muutaman säkeen verran. Kirjassaan Le Guinn luo tytölle persoonan. Lavinia on vahva naishahmo aikana, jolloin naisen mielipidettä ei juuri kyselty. Kaikkein mielenkiintoisin piirre hahmossa on se, että hän tietää olevansa fiktiivinen. Runoilija paljastaa Lavinialle tämän todellisen identiteetin yhtenä runon hahmona. Hän kertoo tytölle tämän kohtalosta naida Aeneas, ja elämästä sen jälkeen aina runon loppuun saakka. Runon loputtua alkaa Lavinian itsenäinen elämä, jossa hänen on pärjättävä ilman runoilijan johdatusta.

Tapahtumat sijoittuvat noin 1200-luvulle ennen ajanlaskun alkua. Miehet ja kotijumalat hallitsevat elämää eri heimojen asuttamassa Italiassa. Miehiseen maailmaan liittyvät sota, politikointi ja liittolaisuudet saavat ison merkityksen tarinan aikana. Kirjassa käsitellään sodan julmuuksia jopa siitä näkökulmasta, että hyväkin hahmo voi olla julma ilman, että julmuus laskettaisiin välttämättömyydeksi oman hengen tai heimolaisten puolustamisen kannalta. Jopa Aeneaksen taisteluissa kokema hurmostila, taisteluhulluus, nimetään hulluudeksi, eikä hyvien puolella olevan hahmon käytöstä selitellä sillä, että hän vain puolusti itseään. Kaikesta huolimatta sodalla ei mässäillä, vaikka aluksi voisi vaikuttaa siltä.

Kirjan ulottuvuudet vaihtelevat todellisuudesta fiktioon. Aina en meinannut pysyä perillä siitä, mikä kaikki oli todellisuutta ja mikä puolestaan fiktiota. Tarinassa on vahvasti läsnä taikuuden ja unenomaisuuden tuntua. Näin nykyajan ihmisen näkökulmasta erilaiset riitit, uhrimenot sekä enneunet ja -näyt kuuluvat tuntuvat melkeinpä yliluonnolliselta. Tapahtumia kuvaillaan hyvin uskottavasti, joten on selvää, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin. Omaan makuuni teos oli paikoitellen hieman liian unelias ja mietiskelevä, mutta kaiken kaikkiaan hyvä lukukokemus.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Charlaine Harris: Veri kielellä

Alkuperäinen teos: Deadlocked (2012)
Sookie Stackhouse osa 12, Gummerus, 2013, kovakantinen, 368 sivua
suomentanut Sari Kumpulainen



En ollut koskaan harkinnut, että kantaisin sarastinta koko ajan mukanani. Pelkäsin tavallaan tuhlaavani sen voiman. Siihen turvautuminen kevein perustein olisi verrattavissa kärpäsen tappamiseen ydinohjuksella.
(s. 73)

Toiseksi viimeinen Sookie-kirja on nyt luettu ja näin pitkälle eteneminen tuntuu jollain tapaa jo työvoitolta. Välillä olen viihtynyt sarjan parissa paremmin, välillä taas olen lukenut kirjoja silmäilemällä sivuja. Veri kielellä oli aikalailla perustasoa, mitä tämän sarjan kirjat ovat. Tämänkertainen päävihollinen tuli täytenä yllätyksenä, mutta eräästä toisesta hahmosta osasin jo aavistella, ettei hän ole niin hyvä kuin miltä vaikuttaa.

Sookie valmistautuu Ericin pyynnöstä vampyyrikuningas Felipen kunniaksi järjestettävää tilaisuutta varten, kun hänelle ilmoitetaan uusi aika, jolloin juhliin pitäisi saapua. Nainen ehtii paikalle juuri sopivasti todistamaan epämiellyttävää näkyä: Eric imee nuoren kaksiluontoisen naisen verta ja selvästi nauttii tilanteesta. Hetkeä myöhemmin samainen nainen löytyy kuolleena Ericin talon pihalta. Sookie joutuu jälleen kerran selvittelemään murhaa, mutta se on vain jäävuoren huippu hänen murheistaan. Eric jauhaa luojansa tekemästä sopimuksesta, joka uhkaa erottaa viikingin ja Sookien toisistaan. Keijusukulaisilla on omat sähellyksensä menossa, kun Claude poistuu Niallin matkassa keijujen maailman puolelle ja jättää strippiklubinsa Dermotin vastuulle. Dermot osaa kyllä nikkaroida ja remontoida ties mitä, mutta hänestä ei ole pitämään aisoissa keijukansaa.

Veri kielellä on mukavasti keijupainotteinen. Kirjassa käsiteltiin paljon Sookien sukulaisia, ja edellisessä osassa esille tullutta mystistä taikakalua, sarastinta. Mielestäni tarinaan sopi se, että Sookie pohti useampia kertoja riskejä, joita sarastimen taikavoiman hyödyntämiseen liittyy. Oli hyvä, ettei hän ottanut saamaansa perintöä liian heppoisesti vaan osasi suhtautua siihen asian vaatimalla vakavuudella. Keijujen lisäksi kirjassa käsiteltiin jälleen kerran tarjoilijattaren mieskuvioita, joihin saatiin jo yhden miesvalinnan osalta hyvin lopullisen tuntuinen päätös. Toisaalta vähän harmittaa, kuinka asiat tämän miehen ja Sookien välillä lähtivät luisumaan huonompaan suuntaan, mutta ehkäpä Sookielle ei loppujen lopuksi sovi vampyyri loppuelämän kumppaniksi.

Kirjailija saa tällä kertaa ehdottomasti pisteet siitä, että kirjan pahiksen selviämisessä meni aikaa. Yleensä vihollisen on voinut arvata jollain tapaa jo melkeinpä puolivälissä, mutta tässä osassa joutui odottamaan viime hetkille asti. Hyvä, etteivät Sookie-kirjat ole aina niin ennalta arvattavia.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Lene Kaaberbøl: Näkijän tytär

Alkuperäinen teos: Skammerens Datter (2000)
suomennettu tekijän englanninkielisestä käännöksestä The Shamer's Daughter
Otava, 2005, kovakantinen, suomentanut Annika Eräpuro
Näkijän kirja I



"Mitä vikaa minussa on?" muistin kysyneeni äidiltä.
"Ei sinussa ole yhtään mitään vikaa", äiti sanoi. "Olet perinyt minun lahjani, siinä kaikki." Hän tuntui samaan aikaan sekä ylpeältä että surumieliseltä. Minä en ollut ylpeä, pelkästään yksinäinen ja lohduton, ja jos olisin voinut repiä irti rinnastani sen mitä hän kutsui lahjaksi, olisin tehnyt niin, repinyt sen irti ja heittänyt menemään. Ikävä kyllä se ei ollut mahdollista. Minulla oli lahja, eikä siitä päässyt mihinkään.
(s. 8)

Annami vinkkasi blogissaan tanskalaisia kirjailijoita, joiden teoksia voisi lukea Pohjoismaihin liittyvää lukuhaastetta varten. Listalta löytyi ennestään tuttu nimi, Lene Kaaberbøl, jonka kirjoittamia W.I.T.C.H. -kirjoja olen joskus lapsena lukenut. Päätin tutustua kirjailijan toiseen tunnettuun sarjaan Näkijän kirjaan.

Dina on 11-vuotias tyttö, joka on perinyt äidiltään harvinaisen lahjan. Äitinsä tavoin hän on Näkijä, henkilö, joka pystyy näkemään ihmisten synkimmät salaisuudet ja häpeän aiheet pelkästään katsomalla heitä silmiin. Dina itse pitää lahjaansa kirouksena, sillä sen takia hänellä ei ole ystäviä. Kukaan ei halua olla tekemisissä sellaisen henkilön kanssa, joka muistuttaa ihmisiä heidän tekemistään pahoista teoista. Dina joutuu suureen seikkailuun, kun hänen äitinsä kutsutaan tunnistamaan murhaajaa. Äitiä ei kuulu takaisin, mutta Drakan -niminen mies saapuu noutamaan tytärtä. Pian Dina ja hänen äitinsä ovat hengenvaarassa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat keskiaikaiseen fantasiamaailmaan. Fantasian osuus ei vielä tullut esille muuten kuin näkijän kyvystä ja lohikäärmeistä, jotka vartioivat erään linnan tyrmää. Paikkoja ja henkilöitä kuvaillaan kirjan aikana, mutta kuvailusta paistoi kyllä läpi, että kirja on nimenomaan lasten- tai nuortenkirja. Siihen ei keskitetty aivan niin paljoa kuin aikuisille suunnatuissa teoksissa olisi tehty. Tarina etenee selvästi toiminnasta toiseen, jolloin kuvailuun ei jää niin paljon aikaa. Tämä on todella sääli, sillä eikö myös lapsille ja nuorille voisi tarjota yksityiskohtaista kuvailua, jonka avulla he pystyvät kuvittelemaan esimerkiksi tapahtumapaikat ja henkilöt?

Kohderyhmä kävi ilmi myös kirjan kielestä ja päähenkilön käytöksestä. Kieli on yksinkertaista. Päähenkilö Dina puolestaan ärsyyntyy siitä, kun aikuinen henkilö kohtelee häntä kuin lasta. Tämä asia tuntuu olevan jonkinlainen lasten- ja nuortenkirjojen klisee. Ainakin mitä muistan niistä kirjoista, joita luin lapsena tai esiteini-iässä, niin aina siellä oli joku hahmo, jota ärsytti aikuisten asenne. Toisaalta taas Dinan hahmosta oli tehty jopa liian aikuismainen kuin mitä 11-vuotias oikeasti on. Onneksi kirjassa oli seuraamisen arvoisia juonenkäänteitä, joten en takertunut liikaa Dinan pieneen ärsyttävyyteen.

Minulle Näkijän tytär oli keino osallistua kahteen lukuhaasteeseen. Kirjan luettuani olen lukenut ensimmäisen tanskalaisen teoksen Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haastetta varten ja I Spy Challenge 2015 -haasteesta sain täytettyä kohdan 16. Family Member. Muuten Näkijän tytär ei iskenyt, mutta varmasti kohderyhmä tuntee enemmän vetoa Dinan tarinaan.

Näkijän kirja -sarja
Näkijän tytär 2005
Näkijän amuletti 2005
Käärmeen lahja 2006
Näkijän sota 2007