perjantai 31. tammikuuta 2014

Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen

Alkuperäinen teos: Russian Winter (2010)
WSOY, 2011, kovakantinen, 416 sivua


Mutta nimenomaan tahdonvoima – omistautuminen, kunnianhimo ja ankara itsekuri – erotti Ninan muista. Syvä keskittyminen, joka sai hien norumaan kasvoilla, kaulalla, pitkin käsivarsia ja rintaa, vaikka harjoitus olisi ollut näennäisesti miten helppo tahansa. Oman täydellisyyden tyrannia, pakottava halu pyrkiä aina parempaan, tuntea oman ruumiinsa rajat, vaikka hän samalla yritti ylittää ne jäsenet uupumuksesta vapisten. Nina tanssi aina täysillä, diagonaalit lattian poikki olivat lennättäneet hänet seinään.
(s. 59)

Sain joulukuun lopulla päähäni ajatuksen, että haluaisin lukea kirjan, joka kertoo baletista tai edes jollain tavalla liittyy balettimaailmaan. Selasin alati venyvää lukulistaani, josta löysin merkinnän Bolsoin perhosesta (kirjoitettu noin kaksi vuotta sitten: vaikuttaa mielenkiintoiselta, lue mahdollisimman pian!). Mistä lie mainoksesta tai kirjakerholehdestä olen tuolloin poiminut kirjan nimen muistiin ja kuitenkin unohtanut sen. Lainattuani kirjan kirjastosta huomasin vielä kivan lukuhaasteen Lukuiloa Perhoslaaksossa, johon tämä kirja sopii nimensä ansiosta vallan mainiosti.

Bolsoin perhosen tarina sijoittuu kahteen eri aikaan, nykyaikaan ja Neuvostoliittoon 40- ja 50-luvuille. Entinen prima ballerina Nina Revskaja elää nykyaikaa Bostonin kodissaan. Hänen aikansa Moskovan Bolsoi-teatterin tähtiballerinana, Perhosena, on kaukana menneisyydessä. Jäljelle on jäänyt pyörätuolissa istuva vanha nainen, jolla on piinaavia muistoja menneestä. Aika ei kultaa muistoja, sillä Nina lahjoittaa hallussaan olevan upean korukokoelman huutokaupattavaksi. Korukokelma, johon kuuluu myös kaunis meripihkainen korusetti, on hänen ainoa siteensä entiseen elämään. Mutta meripihkakoruihin liittyy salaisuuksia, jotka Nina haluaa vuosikymmenten jälkeen jättää taaksensa. Hän on kulkenut pitkän tien takaumien ballerinan urasta haaveilevasta tytöstä Perhoseksi, jonka tanssia itse Stalin kehui ja uransa huipulta aina valtameren toiselle puolelle vanhuuden päiviinsä.

Nykyajassa huutokauppakamarin sinnikäs nuori työntekijä Drew Brooks on saanut vastuulleen tehdä kattavan luettelon kaikista huutokaupattavista koruista. Tarmokas nainen yrittää selvittää korujen tarinaa ensin Ninan avulla ja lopulta ilman, koska entinen balettitähti ei halua muistella mennyttä. Drewlla on selvitettävää myös omissa taustoissaan. Hänen suomalainen mumminsa muisteli mielellään venäläistä isoisää, mutta loppujen lopuksi Drew ei tiedä isoisästään mitään muuta kuin asioita, joita mummin lämpimät muistelut ovat paljastaneet.
      Tarinan kolmas merkittävä henkilö Grigori Solodin, viisikymmentävuotias yliopiston professori, astuu kuvaan lahjoittamalla hallussaan olleen meripihkariipuksen huutokauppaan. Riipus on lähes varmasti osa Ninan korusettiä, mutta miten se on päätynyt venäjän kielen professorille? Grigorilla on omat epäilynsä yhteydestään prima ballerinaan ja hän yrittääkin epätoivoisesti selvittää totuutta oikeista vanhemmistaan. Meripihkakorujen alkuperän selvittäminen on lähtöpiste, josta salaisuuksien vyyhti purkautuu vähitellen auki.

Kirjassa siirrytään aikatasosta toiseen eleettömästi ja jouhevasti. Alussa koin jopa hetken vaikeuksia Ninan kappaleissa sijoittaa tapahtumia uuteen aikaan ja paikkaan. Totuin kuitenkin nopeasti kirjan tyyliin siirtyä ajasta toiseen niin vähin elkein. Lukemisen edetessä tämä seikka nousi jopa yhdeksi viehättävimmistä piirteistä kirjassa. Ei aina tarvita päivämäärää sivun yläreunaan kertomaan, missä ajassa eletään sen kappaleen aikana. Juuri Ninan muistot menneestä olivat kirjan parasta antia. Perhosen kautta lukijalle avautuu käsitys elämästä Neuvosto-Venäjällä, jossa ihmiset jonottivat luukulta toiselle, varoivat tekojaan ilmiantojen pelossa ja kokivat huolta läheisistään, jotka olivat kadonneet. Ninan muistoista käy ilmi, ettei Neuvosliitto ollut ainoastaan paha paikka asua ja elää, vaan sielläkin oli omat valoisat hetkensä. Nuorena tanssijana hän tapasi juhlissa komean Viktorin, josta myöhemmin tuli hänen aviomiehensä. Hänellä oli ystäviä, joiden kanssa saattoi jakaa unelmansa.

Bolsoin perhonen on kaunis ja liikuttava tarina ballerinasta sekä kahdesta ihmisestä, jotka ajautuvat mukaan ballerinan tarinaan. Olin löytävinäni kirjasta paljon vertaiskuvallisuutta. Pelon ilmapiiri hallitsi ihmisiä neuvostoaikojen kuvauksessa, mutta samalla tavalla ballerinan kurinalainen elämä hallitsi Ninaa. Hänen maailmansa on omistettu baletille, harjoitus- ja esiintymiskiireiden lomassa jopa sairas äiti unohtui sivummalle. Viktorin toivoessa perheenlisäystä Ninan on ajateltava uraansa, olisihan hulluutta perustaa perhe juuri silloin, kun ura on kaikkein kukkeimmassa loistossaan. Drew'n ja Grigorin osiot täydensivät Ninan tarinaa, mutta erityisesti Drew'n selvittelyt isoisästään tuntuivat jonkin verran irrallisilta. Kaiken kaikkiaan Bolsoin perhonen on kirja, joka jäi lukemisen jälkeen mieleen ja herätti ajatuksia. Pidin tästä paljon.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Kiva kun olet täällä -tunnustus



Kirjasähkökäyrä -blogin Mai muisti minua tunnustuksella. Haluan kiittää erityisesti Maita ja tietysti myös teitä muita, jotka blogiani luette. Maille vastasinkin jo hänen blogissaan, että tunnustus lämmitti mieltä ja piristi sopivasti stressin keskellä. Tuntuu mukavalta (ja samalla jopa vähän hätkähdyttävältä) ajatella, että joku siellä ruudun toisella puolella on muistanut blogini ja lukee kirjoituksiani. Ja ehkä tähän kohtaan on hyvä lopettaa, ennen kuin tästä tulee liian liikuttunut vuodatus.

Lähetän tunnustuksen eteenpäin
Annalle / Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Annamille / Anna minun lukea enemmän
Irenelle / Kingiä, kahvia ja empatiaa
Villasukalle kirjahyllyssä / Villasukka kirjahyllyssä

perjantai 24. tammikuuta 2014

Nora Roberts: Musta ruusu

Alkuperäinen teos: Black Rose (2005)
Gummerus, 2006, kovakantinen, 357 sivua


Jos Rozilta kysyttiin, läntisessä Tennesseessä ei ollut tilaa, joka olisi voinut kilpailla Harper Housen kanssa. Eikä siellä liioin ollut yksityistaloa, jonka tyyliä voisi verrata Harper Housen arvokkaaseen eleganssiin.
      Vanhasta tottumuksesta Roz kääntyi ajotien päässä ja juoksi hetken paikoillaan ihastellakseen rakennusta helmenhohtoisessa aamusumussa.

(s. 18)

Musta ruusu on Robertsin Puutarha-trilogian toinen osa. Luin ensimmäisen osan, Sinisen daalian, viime vuonna osana lukuhaastetta Lukuiloa kukkien keskellä. Kirja ei tehnyt minuun hirveän suurta vaikutusta, sillä juonen ja kerronnan kannalta kirja ei ollut mitenkään ihmeellinen. Kuitenkin juoneen olennaisesti liittyvä kartanon oma kotikummitus ja hänen omalaatuiset tempauksensa pitivät mielenkiintoa yllä. Päätin jatkaa sarjan loppuun asti vain saadakseni selville, mihin Amelia-haamun tapauksessa päädytään.

Työt puutarha-alalla eivät lopu talven tullen. Harper Housen emäntä Rosalind "Roz" Harper valmistautuu kevääseen ja uuteen kasvukauteen. Apunaan hänellä on luotettavia työntekijöitä, joista on tullut hänelle yhtä tärkeitä kuin perheenjäsenistä. Ulkopuolisten silmissä Rosalind on jopa pelottava hahmo, etäinen, rikas ja määrätietoinen leski, joka on onnistunut kasvattamaan yksin kolme vilkasta poikaansa hänen miehensä menehdyttyä kolarissa. Rosalindin menneisyyteen kuuluu omat hairahduksensa, kuten haksahtaminen lipevään huijariin, minkä takia hän on oivallinen kohde seudun juorukelloille. Yllättäen matalaa profiilia pitänyt ex-aviomies ilmestyy sotkemaan Rosalindin elämää.
      Samaan aikaan kartanon kotikummitus Amelia heittäytyy entistä villimmäksi. Talon väki ei omin neuvoin saa selville, mitä Amelialle on tapahtunut, joten Rosalind palkkaa asiantuntijan selvittämään kummituksen mahdollisesti traagista elämää. Sukututkija ja kirjailija Mitch Carnegie paneutuu innokkaasti mielenkiintoiseen työnantoon. Työn lomassa mies ei voi olla ihailematta hänet palkannutta naista.

Ensimmäisessä osassa kartanon emäntä Rosalind Harper oli vielä hieman sivuosassa, mutta tämä toinen osa on sitten hänen vuoronsa päästä parrasvaloihin. Viimeistään tässä vaiheessa hahmosta on karissut pelottavan ja jopa jäisen naisen maine pois. Rosalindkin on vain ihminen, jolla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, oli hän sitten maineeltaan kuinka pelottava tahansa. Edellisen osan tapaan kirjassa ei keskitytä pelkästään pääpariin, vaan kerrotaan myös muista taimitarhaan liittyvistä henkilöistä. Stella ja Logan ovat edelleen osana taimitarhan arkea ja suunnittelevat nyt häitään. Kirjan romanssin toinen osapuoli Mitch Carnegie vaikutti aluksi jopa hieman koomiselta hahmolta. Töihinsä uppoutunut mies unohtaa välillä huolehtia asuntonsa siisteydestä, mutta asioihin tulee tietysti muutos, kun hän saa vastakaikua Rozilta.

Kummitusjahti saa lisää puhtia Carnegien perehdyttyä aiheeseen. Hän saa jopa selville, kuka Amelia mahdollisesti on ollut, mutta vielä täytyisi tietää, miksi haamu edelleen piinaa kartanon asukkaita. Tällä kertaa haamun viha kohdistuu erityisesti Rosalindiin ja Mitchiin, sillä jostain kumman syystä Amelia ei voi antaa rakastavaisille rauhaa. Amelian aikakauteen sijoittuva prologi paljastaa syyn mielenjärkkymiselle. Sen myötä mielipuolisesta kummituksesta saa inhimillisemmän käsityksen, sillä hänen elämässään todella tapahtui suuri tragedia, joka jätti jälkensä nuoreen naiseen. Kaiken lisäksi Amelian ja Rozin väliltä löytyy yhteys, josta oletettavasti saadaan tietää lisää trilogian viimeisessä osassa.

Musta ruusu jatkaa samalla tasolla kuin Sininen daalia. Ei tämä mitään kerronnallista tai juonellista ilotulitusta ole, mutta sopii viihteennälkään. Siitä olen positiivisesti yllättynyt, että viisikymppinen päähenkilö Rosalind kokee romanssin. Mututuntuman perusteella sanoisin, että yleensä viihdekirjallisuuden naishahmot, joille jotakin romanttista säpinää tulee, ovat melko nuoria. Tai sitten olen tähän mennessä onnistunut lukemaan ainoastaan sellaisia kirjoja, joissa romanssin osapuolet ovat olleet nuoria.

Puutarha -trilogia
Sininen daalia (Blue Dahlia)
Musta ruusu (Black Rose)
Punainen lilja (Red Lily)

maanantai 20. tammikuuta 2014

Lukuhaaste: Lukuiloa Perhoslaaksossa


Kuva © Cilla, Porvoosta kesällä 2011


Osallistuin viime vuonna Kirjasähkökäyrä -blogin ylläpitäjän Main keksimään lukuhaasteeseen Lukuiloa kukkien keskellä. Mai on keksinyt tälle vuodelle uuden haasteen, joka jatkaa luontoteemalla. Lukuiloa Perhoslaaksossa -lukuhaasteessa luetaan kirjoja, joiden nimissä esiintyy perhonen tai jokin muu puutarhaan kuuluva hyönteinen, kuten mehiläinen, kärpänen tai sudenkorento.

Aikaa haasteen suorittamiseen on vuoden 2014 loppuun asti. Kirjasähkökäyrä -blogista löytyy haasteen yhteydestä kirjalista, johon on koottu vinkiksi aiheeseen liittyvää lukemista.

Haasteessa edetään seuraavasti:
Kaaliperhonen - yksi luettu kirja
Sitruunaperhonen - kaksi luettua kirjaa
Amiraali - kolme kirjaa luettuina
Ritariperhonen - neljä luettua kirjaa
Neitoperhonen - viisi luettua kirjaa
Isosiilikäs (kuuluu Isosiilikehrääjän heimoon) - yli viisi luettua kirjaa

Luen parhaillaan Daphne Kaloteyn Bolsoin perhosta, joka sopii tähän haasteeseen mainiosti. Sen jälkeen haastetta varten kyhäämälläni kirjalistalla ei ole vielä toistaiseksi yhtäkään kirjaa, mutta aikaakin on reilusti jäljellä.

perjantai 17. tammikuuta 2014

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

Alkuperäinen teos: La Délicatesse (2009)
Gummerus, 2011, kovakantinen, 268 sivua
suomentanut Pirjo Thorel


Nathalie oli pikemmin hillitty luonteeltaan (niin kuin sveitsiläiset naiset). Hän oli selvinnyt nuoruusvuosistaan ilman kolhuja, pysytellyt suojateillä. Ja kun hän täytti kaksikymmentä, hän näki tulevaisuuden lupauksena jostakin. Hän nauroi mielellään ja luki mielellään. Harvinainen yhdistelmä, sillä hän luki mieluiten surullisia tarinoita.
(s. 7)

Vive la France! -lukuhaaste käynnistyi osaltani kirjalla Nainen, jonka nimi on Nathalie. Olisin kovasti halunnut ehtiä katsomaan myös kirjasta tehdyn elokuvan ennen kirjaesittelyn kirjoittamista, mutta kirjaston kappaleet elokuvasta olivat jatkuvasti lainassa, joten ei auta muu kuin odottaa, koska joku dvd kappaleista palautuisi lainasta.

Ranskalainen Nathalie, joka on luonteeltaan hillitty sveitsiläisnaisten tapaan, kohtaa kadulla elämänsä miehen. Francois pyytää häntä kahvilaan ja tutustuttuaan paremmin he oivaltavat, että kohtalo on johdattanut heidät yhteen. He menevät naimisiin ja elävät onnellisina. Elämä sujuu useamman vuoden ajan suorastaan täydellisesti, kunnes yhtenä päivänä kaikki muuttuu. Francois menehtyy jäätyään auton alle ollessaan lenkillä. Leskeksi jäämisestä seuraa syvä masennuksen kuilu. Nathalie ei halua elämäänsä enää ketään toista miestä, eikä tiedä, kuinka nopeasti olisi valmis palaamaan töihin. Työpaikalla elämä saa uuden suunnan, kun Nathalie tapaa ruotsalaisen Markuksen, oikean harmaahiirulaisen, jota kaikki pitävät varsin merkityksettömänä.

Tarina ei ollut kovin erikoinen, mutta kirja kertoo kohtalosta. Aivan hyvin Francois olisi voinut viime hetkellä menettää rohkeutensa, eikä olisi pyytänyt Nathalieta kahville kanssaan tai Nathalie olisi voinut kieltäytyä kutsusta. He eivät olisi välttämättä tavanneet koskaan uudestaan. Francois kuitenkin pysäytti Nathalien kadulla ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Menetettyään miehensä Nathalie on varma, ettei toista miestä tule ikinä, vaikka pomo olisikin enemmän kuin valmis täyttämään aviomiehen paikan. Työpaikalla vastaan tulee myös Markus. Yhden spontaanin teon seurauksena Nathaliella on jo pikkusormensa ympärille kiedottuna mies, joka voisi näyttää hänelle, että rakkaudessa voi saada toisen mahdollisuuden. Kohtaloa kai tämäkin.

Osuvimmat luonnehdinnat kirjasta ovat luultavasti seuraavat: kevyt, viihdyttävä ja helppolukuinen. Luvut ovat lyhyitä, minkä takia välillä ahmin useammankin luvun aivan huomaamatta. Osa luvuista oli pieniä tietoiskuja tai listauksia asioista, kuten mitä voisi tapahtua tai miten asiat voisivat olla. Tällä tavalla tutuksi tulee niin Nathalien kolme lempikirjaa, ranskan sanan "délicatesse" merkitykset, työporukan horoskoopit kuin myös sanat, jotka Francois sanoi ennen kohtalokkaalle lenkille lähtöä, mutta joita Nathalie ei kuullut. Sinänsä merkityksettömät tiedot olivat viihdyttäviä varsinaisten kappaleiden välillä, vaikka joistakin kohdista mietin, miksi näitä on listattu. Sivujen alareunojen huomautukset olivat myös huvittavia.

Hän ei kuitenkaan ikävöinyt mennyttä, ei koskaan. Ja se taas on harvinaista naiselle, jonka nimi on Nathalie. 1

1) Nathalie-nimisillä naisilla on usein selvä taipumus nostalgisuuteen. (s. 7)

Periaatteessa pidin lukemastani. Tämä oli sopivan kevyttä ja mukavaa viihdettä, mutta tarinasta löytyi myös syvällisempiä sävyjä, kuten juuri kohtalo ja mahdollisuus siihen, että rakas ihminen voi lähteä koska tahansa. Kirjan maailma oli yllättävän realistisen tuntuinen. Näin voisi käydä oikeassakin elämässä, että menetyksen jälkeen lopulta koittaa vielä uusi onni. Seikka, joka loppujen lopuksi toi miinusta, oli nämä tietoisku/listaus -luvut. Ne viihdyttävyydestään huolimatta etäännyttivät itse tarinasta.

Kirja sopisi siis välipalaksi raskaamman teoksen jälkeen. Kaikilla on oma kirjamakunsa, joten varmasti on lukijoita, joita tämä miellyttää.

maanantai 13. tammikuuta 2014

J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Alkuperäinen teos: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban (1999)
Tammi, 2001, kovakantinen, 456 sivua


Harry tavallaan tajusi mitä Hagrid tarkoitti. Kun oli toipunut ensimmäisestä järkytyksestä nähtyään jotain, mikä oli puoliksi hevonen puoliksi lintu, alkoi ihailla hevoskotkien kiiltävää pintaa, joka muuttui liukuen karvaturkista höyhenpeitteeksi. Jokainen eläin oli eri värinen: myrskynharmaa, pronssi, punertava kimo, hohtava kastanja, yönmusta.
(s. 122)

Vaarallinen velho Sirius Musta on paennut Azkabanin vankilasta, mistä yksikään vanki ei ole koskaan ennen onnistunut pakenemaan. Sirius Musta on vuosia aiemmin tuomittu kolmentoista ihmisen murhasta, ja nyt hän on vapaalla jalalla. Kaikki merkit viittaavat siihen, että hän haluaa etsiä käsiinsä Harry Potterin. Taikaministeriö on valppaana, ja Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa kiristetään turvatoimia. Koulun porteille värvätään vartioimaan Azkabanin vanginvartijat, kauhistuttavat ankeuttajat. Harry luottaa Tylypahkan muurien suojaan ja rehtori Dumbledoreen, mutta onko hän turvassa edes Tylypahkassa? Miksi Sirius Musta etsii juuri Harrya? Entä miksi ankeuttajien läsnäolo vaikuttaa Harryyn paljon voimakkaammin kuin muihin?

Sain uuden vuoden jälkeen idean, että voisin lukea taas jotain omasta kirjahyllystäni kirjastokirjojen sijasta. Potter-sarjan lukeminen jäi sopivasti viime vuonna kesken kahden ensimmäisen kirjan jälkeen, joten mikäs sen parempi tapa aloittaa uusi vuosi kuin lukea kirja, jonka parissa tietää varmasti viihtyvänsä. En muista suhtautumistani kirjaan silloin lapsena, kun sen ensimmäisen kerran luin, mutta nyt aikuisena tuntuu siltä, että sarja lähtee kunnolla liikkeelle vasta tästä osasta.

Vanhat tutut hahmot seikkailevat jälleen vuoden verran vanhempina ja uusia tuttavuuksia putkahtelee kouluvuoden aikana mukaan. Heti alkajaispidoissa kerrotaan henkilökunnassa tapahtuneista muutoksista ja koulu saa kaksi uutta opettajaa, kun riistanvartija-Hagridista tulee taikaolentojen hoidon opettaja ja pimeyden voimilta suojautumisen opettajan saappaisiin astuu professori Lupin, jota Harryn inhokkiopettaja Kalkaros tuntuu erityisesti vihaavan. Ensimmäistä kertaa henkilökunnasta esittäytyy ennustuksen opettaja Punurmio, joka ennustaa Harrylle vain lyhyttä elämää. Harryn vihamies Draco Malfoy jaksaa edelleen aiheuttaa ikävyyksiä, kuten myös koulun portteja vartioivat ankeuttajat, jotka imevät kaiken ilon ihmisistä.

Mielenkiintoista tässä kirjassa on se, että päähenkilötrio (Harry, Ron & Hermione) ovat jo 13-vuotiaita eli teini-ikäisiä, mutta siitä huolimatta he vaikuttavat vielä lapsilta. Miellän neljännen osan, luultavasti osittain sen synkkyyden takia, eräänlaiseksi kasvuksi, jossa Harryn lapsuus on takana ja edessä tukalat ajat. Tässä osassa hahmot olivat vielä melko lapsellisen viattomia mökötyksineen ja mykkäkouluineen, vaikka kirja onkin selvästi harppaus kohti synkempia aikoja velhomaailmassa. Viimeisten lukujen tapahtumat käynnistävät ketjureaktion, joka huipentuu aivan sarjan viimeisessä osassa. Samalla mietin kirjan kohderyhmää. Kaksi ensimmäistä olivat vielä lastenkirjoja. Voiko tätä enää laskea lastenkirjaksi vai mennäänkö jo nuorten kirjojen puolelle? Sarjan parissa kasvaneena ikärajat alkavat hämärtyä, kun on aina ollut suunnilleen samanikäinen päähenkilöiden kanssa.

Azkabanin vangissa olen aina pitänyt siitä, että taikamaailmaan syvennytään taas lisää ja lukijalle tulee tutuksi koulun ulkopuolisia asioita, kuten juuri vankila, jonne joutuvat velhomaailman rikolliset. Ensimmäisellä lukukerralla en vielä osannut kunnolla arvostaa menneisyydestä paljastuvia asioita, mutta myöhemmillä lukukerroilla yksityiskohdat ovat sopivasti täyttäneet uteliaisuutta Harryn vanhempia kohtaan ja vieläpä lisänneet tiedonjanoa. Oppiaineista kuvataan erityisesti ennustuksen, pimeyden voimilta suojautumisen ja taikaeläinten hoidon tunteja, jolloin saa jotain käsitystä siitä, mitä kyseisten aineiden tunneilla tehdään. Kakkososassa tuli mukaan uusina olentoina kotitontut. Tällä kertaa on ankeuttajien ja hevoskotkien vuoro, joilla kummallakin on merkittävä osa tarinassa.

Potter-sarjassa Azkabanin vanki on jotain lapsuuden ja teini-iän väliltä, siirtymä ikäkaudesta toiseen. Samoin kirja on tapahtumiensa takia siirtymä synkempiin aikoihin. Tämä on tasapainoinen ja onnistunut kokonaisuus, joka pohjustaa tulevaa. Nautin edelleen kirjasta ja samalla kauhistelen sitä, kuinka vaikeaa onkaan yrittää keksiä jotain järkevää kirjoitettavaa kirjasarjasta, jonka parissa olen käytännössä kasvanut.

Harry Potter-sarja:
Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone) 1998
Salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets) 1999
Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban) 2000
Liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire) 2001
Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix) 2004
Puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince) 2006
Kuoleman varjelukset (Harry Potter and the Deathly Hallows) 2008

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Helena Waris: Uniin piirretty polku

Pohjankontu osa 1, Otava, 2009, kovakantinen, 461 sivua


Majani ulkopuolella on pimeää. Ujeltava tuuli paljaassa koivikossa on voimistunut. Tähdet tuikkivat kylminä ja kirkkaina kuten ennenkin, mutta jokin on muuttunut.
Minun uneni.
Minun perheeni.
Vaikka tunnen viiltävää kipua kylkiluitteni alla, olen päättänyt muistaa heidät.

(s. 60)

Olin kirjastossa fantasihyllyä tutkimassa ja oikeastaan hain sitä Sookie Stackhouse -kirjaa, josta kirjoitin edellisen blogipostauksen. Pohjankontu sarjan toinen osa Sudenlapset herätti mielenkiintoni, mutta huomasin sitten, että sehän onkin jatko-osa tälle teokselle. Ihan vierestä löytyi onneksi tämä Uniin piirretty polku, eikä siinä tarvinnut enää mitään miettiä, kun jo päätin lainata kirjan. Paksuudestaan huolimatta luin kirjan muutamassa päivässä, sillä tarina oli niin mielenkiintoinen, etten voinut laskea kirjaa käsistäni.

Kolme sisarusta joutuivat pieninä eroon toisistaan. Aile löydettiin metsästä ja tuotiin Niitonsalon kylään, jonka asukkaat pitävät häntä noitana. Kasvattiäitinsä Mataramuorin luona tyttö saa kuitenkin asua suojassa muiden paheksunnasta ja ennakkoluuloista huolimatta. Vaeltamista rakastavan Ailen metsäretket herättävät mielipiteitä, melkein neitoiässä olevan tytön ei pitäisi juosta lapsen tavoin pitkin metsiä. Yhdellä retkellään Aile tapaa hieman salaperäisen Dain, sepän pojan naapurikylästä, joka vaikuttaa tutulta. Missä Aile on nähnyt samanlaiset silmät kuin Dailla?

Synkkä Troi, joka tunnetaan myös nimellä Talviyö, asuu Tuultensaarilla veljensä Kietin kanssa. Tuultensaarelaiset ovat pelättyjä ukkosmiehiä, joilla on hurja ja äkkipikainen maine muiden kylien asukkaiden mielissä. Troi on kiinnostunut kartoista ja tähdistä ja hän etsiikin paikkaa, jossa tähdet olisivat oikeassa asennossa löytääkseen kotiin. Troin todellinen koti on kaukana, pelkkä muisto vain menneestä, mutta silti nuorukainen ei luovuta etsinnöissään. Kaupustelumatkalla veljesten uiskovene rantautuu kylään, josta heidän mukaansa lähtee paimentyttö Neitha toisenlaisen elämän toivossa.

Kirjassa keskitytään yllämainittujen hahmojen tarinoihin, mutta lukujen välissä olevien katkelmien avulla kuullaan myös vartijan mietteitä. Lyhyet katkelmat rikkoivat sopivalla tavalla yhtenäistä kerrontaa, kun välillä eteen tulikin pelkkiä ajatuksia talven keskeltä. Sisaruskatraan vanhin, Arni istuu yksin talven pimeydessä vartioimassa tuntureita. Arni ei muista mennyttä, mutta hän odottaa päivästä toiseen jotakin. Kevään ensimerkkien sarastaessa Arnikin muistaa vähitellen hetkiä menneisyydestään.

Kirjassa eletään muinaissuomalaista aikaa ilmeisesti rannikkoseudulla tai kuitenkin vesien lähettyvillä, sillä vene tuntui olevan ylivoimaisesti suosituin ja kätevin kulkuväline. Itse asiassa tapahtumien sijoittuminen juuri Suomeen tuli parhaiten esille takakannen maininnasta, muuten kaikki olisi voinut tapahtua ihan omassa fantasiamaailmassaan tai muualla Skandinaviassa. Vaikka kirjan tarina onkin fiktiivinen ja vieläpä fantasiaa, niin ympäristö vaikutti hyvin realistiselta. On kyläyhteisöjä, joissa on tiivis ilmapiiri ja kaikki hieman vahtivat toistensa tekemisiä sekä ympärillä riittää metsää. Paikannimet olivat erittäin osuvia ja pelkkä nimi lyhyen kuvailun kera riitti välittämään mielikuvaa siitä, millaista jokin seutu oli. Esimerkiksi Mustarinnasta tuli heti sellainen käsitys, ettei sinne kannattanut ihan noin vain lähteä.

Tarinan maailma tuntui hyvin uskottavalta myös suhtautumistavoiltaan. Luontoa pidetään pyhänä paikkanä ja sitä kunnioitetaan, vanhat mahdit suojelevat maailmaa, on riimuja, loitsuja ja kokkolintuja. Tässä oli otettu huomioon myös uskottavalta tuntuvia riittejä, kuten uuden suvun päivä eli naimattomien naisten kulkue, josta miehet yrittävät saada vaimon itselleen. Tapojen lisäksi kirjan suurin vahvuus on luontokuvaus, joka on erittäin kaunista ilman, että siinä olisi menty liiallisuuteen.

Uniin piirretty polku sai otteeseensa heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Mielestäni yksi hyvän kirjan ominaisuus on se, jos ei malta laskea teosta käsistään, vaan tekisi mieli lukea kirja kerralla loppuun asti. Tämä osoittautui sellaiseksi kirjaksi. Hahmot olivat kiinnostavia, tarinan maailma oli kiinnostava ja uskottava. Kaksi rakkaustarinaa sopivat tähän hyvin. Ainoa asia, mikä jäi hämmentämään, oli ajoitus. Jos tapahtumat sijoittuvat muinais-Suomeen, niin oliko niille ajateltu jotakin tiettyä aikaa, esimerkiksi rautakautta, pronssikautta, tuskin sentään kivikautta vai jotakin ihan muuta? Tämä ei suinkaan häirinnyt lukemista, kunhan vain itsekseni pohdin, että olisi kiinnostava tietää, oliko kirjailija ajatellut jotakin tiettyä aikaa.

Pohjankontu-trilogia:
Uniin piirretty polku, 2009
Sudenlapset, 2011
Talviverinen, 2013

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi

Alkuperäinen teos: Club Dead (2003)
Sookie Stackhouse osa 3
Gummerus, 2010, kovakantinen, sivumäärä 291



"Lähden pian... Seattleen", Bill kertoi. Hänen viileät huulensa koskettivat kohtaa, jota poninhäntä oli sipaissut.
Hän valehteli.
"Jutellaan, kun tulen takaisin."
Se ei jostain syystä kuulostanut houkuttelevalta, vaan pikemminkin pahaenteiseltä.
(s. 15-16)

Uusi vuosi alkoi vauhdikkaasti vampyyrien ja ihmissusien parissa, kun luin Sookie Stackhouse -sarjan kolmannen osan Kylmäveristen klubi. Samalla jatkoa sai mutkikas suhtautumiseni kirjoja kohtaan. Olen periaatteessa sitä mieltä, että alkuperäisenä teoksena kirjan pitäisi voittaa siitä tehty tv-sarja tai elokuva. Tutustuin True Bloodiin ennen kirjojen lukemista, minkä takia tv-sarjasta tuli minulle se ykkösjuttu. Ensimmäinen kirja Veren voima ei tehnyt vaikutusta, mutta toinen osa Verenjanoa Dallasissa sai minut viihtymään kanssaan. Valitettavasti tämä kolmas osa oli sitten taas sitä ei niin hyvä -osastoa.

Sookiella on jälleen mieshuolia, kun vampyyripoikaystävä Bill käyttäytyy ensin välttelevästi ja kaiken lisäksi katoaa liikematkallaan. Pian Sookie saa selville, että Bill on kidnapattu ja hänet täytyy tietysti pelastaa vaarasta. Apua pelastusyritykseen Sookie saa kahdelta yliluonnolliselta mieheltä, Billin pomolta Ericiltä ja ihmissusi-Alcidelta. Matkan varrella Sookielle tulee tutuksi Missisippin yliluonnollisten olentojen alamaailma ja jopa itse Missisippin vampyyrikuningas Russell Edgington, jonka hienosto kartanossa tapahtuu kaikenlaista. Ericiltä Sookie kuulee Billin touhuista, jotka särkevät hänen sydämensä, mutta siitä huolimatta telepaattitarjoilijatar haluaa auttaa poikaystävänsä, tai siis entisen poikaystävänsä pois pulasta.

Tästä kirjasta ei voi todeta muuta kuin huh huh! Billin liikematka käynnistää tapahtumasarjan, joka etenee todella nopeassa tahdissa eteenpäin. Vauhdikkuutta ja väkivaltaisia tilanteita juonesta ei todellakaan puutu. Kiinnitin huomiota siihen, että Sookie joutui kirjan aikana lähes jatkuvasti hyökkäyksen kohteeksi, mikä sai naisen näyttämään melkein joltain toimintaelokuvan hahmolta. Kun laskee sarjan ensimmäisen ja toisen osan hyökkäykset näiden lisäksi, niin Sookie on joutunut kokemaan kovia sen jälkeen, kun pääsi perille yliluonnollisten olentojen olemassaolosta. Onneksi ainakin tähän mennessä naisen apuna on häärinyt joukko vampyyreita, joiden veren avulla hänet on voitu parantaa taas entiselleen, kerta toisensa jälkeen.

Kirjan parasta antia olivat ehdottomasti kaksi komistusta, jotka Sookie sai avukseen. Eric on kiinnostava hahmo, sillä jos on yli tuhat vuotta vanha viikinkivampyyri, niin on taatusti nähnyt monenlaista elämänsä aikana. Samalla on myös ollut pakko sopeutua uudenlaisiin olosuhteisiin. Eikä sovi unohtaa Sookien ja Ericin välistä kipinöintiä, mitä oli tässä osassa. ;) Alcide sen sijaan oli tervetullut elävä poikaystäväehdokas Sookielle (samalla en voinut olla miettimättä, kuinka moni mies oikein iskee silmänsä tähän naiseen, mutta tämä on mukavaa viihdettä, joten mitä oikein valitan?). Sookie saa uuden naispuolisen ystävän Pamista, joka on Ericin alainen. True Bloodin perusteella Pamin ja Sookien välit eivät ole erityisen lämpimät, mutta oli kiva huomata lukiessa, että ehkä he kirjoissa tulevat olemaan ystäviä keskenään.

En tiedä, johtuuko tason aleneminen vauhdikkaasta ja toiminnan täytteisestä juonesta vai mistä. Mielestäni Kylmäveristen klubi, niin hykerrettyvää viihdettä kuin kirja tarjosikin, oli huonompi kuin edeltävä osa. Toimintaa oli jatkuvasti ja heti siirryttiin taas seuraavaan väkivaltaiseen kohtaukseen. Hengehdyshetkeä ei ollut oikein missään vaiheessa. Samoin tässä oli ensimmäisen osan tönkköyttä ja töksähtelevyyttä. Siitä kuitenkin pidin, että Sookie on hahmona kehittynyt! Hän ei ole enää niin sinisilmäinen ja naiivi blondi, vaan osaa ajatella itse. Lisäksi hänellä on normaaliin elämään kuuluvia huolia, kuten että rahasta on pulaa ja murhetta siitä, kuinka hän selviää taloudellisesti.

Erityisesti minua huvitti lukemisen aikana se, miten vampyyrit ja ihmissudet oli jaettu pukeutumisen perusteella. Vampyyrit ovat selvästi tyylikkäämpiä ja huolitellumpia olentoja kuin ihmissudet, joista ainakin osa kuului moottoripyöräjengiin ja pukeutui mustiin nahkaisiin jengivaatteisiin. Alcide tuntui olevan jonkinlainen poikkeus, siistimpi ihmissusitapaus.

Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

tiistai 7. tammikuuta 2014

Lukuhaaste: Vive la France!


Kuva © Anna minun lukea enemmän -blogi

Löysin Annamin Anna minun lukea enemmän -blogista mukavanoloisen lukuhaasteen nimeltä Vive la France!. Haasteessa tavoitellaan Ranskan lipulle raitoja. Tarkoituksena on lukea kirjoja, joiden kirjailijoita voi pitää ranskalaisina. Haastetta varten luettavat kirjat voivat olla ihan minkälaisia tahansa, myös tietokirjoilla saa osallistua tähän haasteeseen.

Haasteeseen on saatu innoitusta Turun kirjamessuista 2014. Messujen pääteemoina ovat Ranska ja Sastamala. Suoritusaikaa haasteella on aina 1.10.2014 asti, johon mennessä pitäisi saada kirjat luettua ja blogattua kirjoista, jotka luki haastetta varten.

Vaatimukset haasteen suorittamiseen:
* sininen raita: 2 kirjaa
* sininen ja valkoinen raita: 4 kirjaa
* sininen, valkoinen ja punainen raita: 6 kirjaa


Annami on listannut haastepostaukseen myös listat uudemmasta ranskalaisesta kirjallisuudesta, klassikoista sekä Nobel-palkittujen teoksia. Jos ei keksi mitä lukisi, niin listoista voi löytää mielenkiintoisia kirjoja haastetta varten. Lisäsin lukulistalleni Victor Hugon Kurjat, jonka olen halunnut lukea, mutta viimeistään nyt haasteen puitteissa siihen tarjoutuu loistava tilaisuus, sekä David Foenkinosiksen Nainen, jonka nimi on Nathalie. Olisin halunnut nähdä sen elokuvana, mutta en saanut aikaiseksi mennä katsomaan sitä ja lopultahan asiassa kävi niin, ettei elokuvaa enää näytetty teattereissa. Loistava tilaisuus siis lukea kirja ja lainata samalla kirjastosta elokuva.