keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Kate Jacobs: Lankakaupan tyttö

Alkuperäinen teos: Knit Two (2008)
Gummerus, 2009, kovakantinen, 470 sivua
suomentanut Päivi Pouttu-Deliere


Reilun viiden vuoden ajan he olivat eläneet niin kuin ennenkin. He kokoontuivat edelleen säännöllisesti, vaikka KC ei koskaan koskenutkaan puikkoihin ja Darwinin reikäinen villapaita aviomiehelleen oli edelleen hänen monimutkaisin tekeleensä. Peri oli pitänyt kaiken lähes ennallaan lankakaupassa. - - Hän ei koskenut mihinkään vaan hoiti lankakauppaa huolella ja tarmolla prikulleen niin kuin Georgia oli opettanut.
(s. 15)

Kate Jacobsin Pienen lankakaupan -kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo jokunen vuosi. Kirja palasi mieleeni aivan yllättäen tänä syksynä, kun suunnittelin neulovani jotain taas pitkästä aikaa. Neulomisesta ei lopulta tullut mitään, mutta sain aikaiseksi lukea Pienen lankakaupan jatko-osan.

Edesmenneen Georgia Walkerin tytär Dakota on varttunut nuoreksi naiseksi, jolla on vielä koko elämä edessään. Yliopisto-opintojensa lisäksi Dakota työskentelee osa-aikaisesti äitinsä perustamassa lankakaupassa Walker ja tyttäressä, mutta mielessä on käynyt jopa lankakaupasta luopuminen. Dakotan isällä Jamesilla on suunnitelmat valmiina tyttären elämän varalle, mutta jos Dakotan omaa mielipidettä kysytään, haluaisi hän ryhtyä kondiittoriksi. Matka Italiaan läheisten kanssa saa Dakotan katsomaan tulevaa uusin silmin.

Georgia pysyy neulekerholaisten ajatuksissa, vaikka moni asia on muuttunut vuosien varrella. Anita ja Marty suunnittelevat häitä, mutta ennen tärkeää päivää täytyisi saada aikuiset lapset hyväksymään äitinsä uusi liitto sekä etsiä vuosia sitten kadonnut läheinen. Yksinhuoltajaäiti Lucie ponnistelee arjessaan, jossa hänellä on lapsen lisäksi huolehdittavanaan dementoituva äiti. Samaan aikaan Lucien ura ottaa ison harppauksen eteenpäin. Antiikkiliikkeen omistava Catherine etsii itseään ja pohtii, mitä hän haluaa elämältään. Vastauksia haetaan aina Italiasta asti. Akateemiselle uralleen omistautunut Darwin odottaa perheenlisäystä, jonka kunniaksi hän tarttuu vapaaehtoisesti puikkoihin neuloakseen jotain.

Kirjan päähenkilöksi on nostettu Dakota, mutta oikeastaan kirja kertoo kaikkien neulekerholaisten tarinan. Monen hahmon vaiheista kertova tarina on sekä rikkaus että heikkous. Kirjan aikana seurataan otteita useamman hahmon elämästä, ja lopulta tarinat punoutuvat yhteen. Kun juoni on useamman henkilön varassa, ei yhden päähenkilön harteille kasaudu liikaa paineita tarinan mielenkiinnon säilyttämisestä. Hahmojen eri näkökulmat tapahtumien kulusta tuovat kiinnostavia sävyjä juoneen. Huonoksi puoleksi usea kertojahahmo muuttuu siinä vaiheessa, kun alati pompataan hahmosta toiseen ja saman hahmon edelliset kohtaukset meinasi jo unohtaa sivujen välillä.

Kirjassa ei ole kovin erikoista juonta, vaan enemmänkin tuntui siltä, että ensin hahmojen elämässä on asiat vähän miten sattuu sekaisin ja loppua kohden kaikki järjestyy. Matka Italiaan tarjoaa monelle hahmolle ajattelemisen aihetta, eikä vain matkalle lähteneille, vaan myös kotiin jääneille. Tarina on sekaisesta lähtöasetelmasta huolimatta viihdyttävä ja ainakin nopeasti luettava. Valitettavasti kirjassa käytetty suomen kieli on paikoin tönkköä. En tiedä, minkälaista kieltä lähtötekstissä on käytetty, mutta Pienen lankakaupan -postauksesta lunttasin, etten ole senkään kielestä ihan pitänyt. Voisiko syynä olla kerronnan tyyli? Pidin Italian osuuksista, joten voi olla, että ihan sen perusteella kirjan loppupuoli oli mielestäni sujuvampi tekstin osalta kuin alkupuoli.

Edellisen osan tavoin myös tämän kirjan lopusta löytyy muutama ohje. Georgia-torkkupeitosta puhutaan useampaan kertaan tarinan aikana, ja niinpä kirjan loppupuolelta löytyy ohje kyseiseen torkkupeittoon. Muut ohjeet ovat neulekerhon omenavaahterasiirappimuffinssit sekä Catherinen vadelmalimettigranita.

Lankakaupan tyttö paljastaa, mihin suuntaan tuttujen hahmojen tiet ovat kulkeneet viiden vuoden aikana. Hahmot pitävät ihailtavasti yhtä siitä huolimatta, että heidät alkujaan yhdistänyt Georgia on menehtynyt ja elämäntilanteet vaihtuneet. Kirja oli kaiken kaikkiaan mukava jatko-osa lankakaupan väestä. Oli viihdyttävää lukea hahmojen välisestä ystävyydestä.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Cassandra Clare: Taivaallisen tulen kaupunki

Alkuperäinen teos: City of Heavenly Fire (2014)
Varjojen kaupungit osa 6
Otava, 2014, kovakantinen, 639 sivua
suomentanut Terhi Leskinen


Jace veti Claryn miekkaa pitelevän käden taaksepäin ja irrotti sitten otteensa, jotta tämä voisi nostaa miekan ilmaan. Aurinko oli nyt laskenut entistä alemmas, mutta salissa oli yhä riittävästi valoa iskemään kipinöitä keskiharjanteen obsidiaanitähdistä. ”Anna miekalle nyt sen nimi.”
    ”Hesperos”, Clary sanoi, sujautti miekan takaisin tuppeensa ja työnsi tupen vyölleen. ”Sarastuksentuoja.”

(s. 143)

Sainpahan Varjojen kaupungit -sarjan päätökseen. Olin aluksi hieman epäileväinen sen suhteen, millaisia sarjan kolme viimeistä kirjaa olisivat. Langenneiden enkelten kaupunki ja Kadotettujen sielujen kaupunki petasivat asetelmia Taivaallisen tulen kaupunkia varten. Edellisen osan perusteella odotin tältä viimeiseltä osalta paljon. Kirja vastasi hyvin odotuksiin.

Claryn veli Sebastian on liikekannalla. Hän jatkaa itselleen uskollisten varjometsästäjien armeijan kokoamista. Nämä pimennetyt varjometsästäjät unohtavat entisen identiteettinsä ja heistä tulee raakalaisia, joilla ei ole omaa tahtoa. Sebastian joukkoineen hyökkää varjometsästäjien instituutteja vastaan surmaten niiden asukkaita. Hänen lopullisena päämääränään on koko maailmaan hallitseminen ja tuhoaminen. Clary, Jace, Alec, Isabelle ja Simon lähtevät Sebastianin perään estääkseen tämän suunnitelmat. He kulkevat haltijaväen hovista eräänlaiseen rinnakkaiseen maailmaan, jossa he kohtaavat Sebastianin ja tämän joukot samaan aikaan, kun osa joukoista hyökkää varjometsästäjien kaupunkiin Alicanteen.

Kahdessa edellisessä osassa sivuhahmot ovat mielestäni pelastaneet tarinan. Tässä viimeisessä osassa jokainen hahmo tuli sopivasti esiin, eikä kukaan ärsyttänyt. Päähenkilöidenkin osalta tarina oli siis erittäin onnistunut. Vanhojen tuttujen hahmojen tarinat saivat päätöksen, josta jokainen hahmo voi jatkaa elämäänsä. Kirjan aikana hahmot kohtasivat raskaita vastoinkäymisiä, mutta kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että tarinalla on onnellinen päätös. Olin yllättynyt muutamasta uudesta hahmosta, jotka esiteltiin kirjan aikana. Selvitin asiaa, ja kävi ilmi, että kyseiset hahmot ovat päähenkilöitä Cassandra Claren kahdessa muussa varjometsästäjiin liittyvässä kirjasarjassa. Voi olla, että joku päivä vielä tutustun tarkemmin Claren muihin teoksiin.

Suhtaudun varauksella kirjoihin, joissa on luvassa suuri lopullinen taistelu hyvän ja pahan välillä. Usein aiemmissa osissa taistelua pohjustetaan oikein perusteellisesti, mikä on tietysti hyvä asia. Joskus taistelulle annetaan kuitenkin ennalta niin suuri huomio, että sitä odottaa jotain aivan mullistavaa kohtaamista, jollaista ei ole ennen nähty. Tällöin pettymys voi olla suuri, jos lopullinen yhteenotto ei täytä sen varalle kasattuja odotuksia. Mielestäni Cassandra Clare onnistui välttämään tällaisen käänteen, että lopullista yhteenottoa on pohjustettu jo iät ja ajat, mutta lopulta kaikki olisikin liian nopeasti ohitse. Tapahtumat ratkesivat tavallaan viekkaudella, johon toinen osapuoli lankesi. Kirja on paksu, joten välillä oli tylsempiä kohtia, mutta kaiken kaikkiaan pidän kirjaa onnistuneena päätösosana. Erityisesti loppu oli suloinen.

Varjojen kaupungit -sarja esitteli erilaisen fantasiamaailman, kuin mihin olin entuudestaan tottunut. Epäilyistä huolimatta oli hauskaa lukea Claryn, Jacen ja kumppaneiden seikkailuista. Osa hahmoista vaikutti ensisilmäyksellä stereotyyppisiltä kiintiöhahmoilta (paras ystävä, joka ei saa vastakaikua tunteilleen, se häikäisevän kaunis nainen, joka saa kaikkien miesten katseet kääntymään jne.), mutta sarjan edetessä olin jo ehtinyt kiintyä hahmoihin, enkä voisi kuvitella muita hahmoja heidän tilallaan. Voin suositella sarjan lukemista.

Varjojen kaupungit -sarja
Luukaupunki (City of Bones)
Tuhkakaupunki (City of Ashes)
Lasikaupunki (City of Glass)
Langenneiden enkelten kaupunki (City of Fallen Angels)
Kadotettujen sielujen kaupunki (City of Lost Souls)
Taivaallisen tulen kaupunki (City of Heavenly Fire)

lauantai 19. marraskuuta 2016

Lauren Weisberger: VIP-ihmisiä

Alkuperäinen teos: Everyone Worth Knowing (2008)
Nemo, 2011, pokkari, 515 sivua
suomentanut Aino Konkka


Oli minun vuoroni katsoa häntä tarkasti nähdäkseni, vitsailiko hän. Ei. Elisa säteili tarinan kerrottuaan, aivan kuin se olisi inspiroinut häntä itseäänkin elämään elämäänsä täysillä. Kiitin häntä siitä, että hän oli kertonut minulle Birkinin tiestä ja mietin, mihin ihmeeseen olin ryhtynyt. Tämä oli kaukana investointipankkimaailmasta, ja minulla oli paljon opittavaa.
(s. 103)

Lauren Weisbergerin VIP-ihmisiä on entuudestaan tuttu kirja. Edellisestä lukukerrasta on tosin vierähtänyt aikaa jo muutama vuosi. Kaipasin kevyttä hömppää luettavaksi, joten siihen tarkoitukseen kirja oli oivallinen valinta.

Bette on nuori nainen, joka kyllästyy työhönsä investointipankissa. Hän päättää ottaa lopputilin. Hyvin tunnettua kolumnia kirjoittavan enonsa kontaktien avulla Bette saa uuden työpaikan PR-toimistosta. Uuden työnsä puolesta Betten täytyy tietää kaikki tietämisen arvoiset henkilöt, näyttäytyä yökerhoissa sekä järjestää hienoja juhlia. Viihdemaailma näyttää hohdokkaalta tylsähkön pankkialan jälkeen, mutta ennen pitkää Bette joutuu kohtaamaan työnsä varjopuolet, joihin kuuluu muun muassa paparazzikuviin päätyminen ja yksityiselämän riepottelu juorupalstalla. Palstan kirjoittaja tuntuu suorastaan väijyvän Betteä, jolla ei ole aavistustakaan siitä, kuka haluaa levittää hänestä perättömiä tietoja.

Tarinan maailma on melko pinnallinen. Työskentely PR-toimistosta tarkoittaa jatkuvaa juhlimista ja oikeissa tilaisuuksissa eli noteeraamisen arvoisissa tapahtumissa näyttäytymistä. Työnsä puolesta Bette tapaa myös useita merkittäviä henkilöitä, joista ainakin osa on aikamoisia bilettäjiä. Pinnallisuuden lisäksi kirjalla on myös vakavasti otettavampi puoli. Oman itsensä etsiminen ja ystävyys ovat vahvasti läsnä tarinan aikana. Bette saa huomata, ettei viihdemaailma ole pelkkää glamouria. On hyvä muistaa myös ystäviä, vaikka kuinka olisi kiire arjessa. Eikä romantiikkaa sovi unohtaa. Sitä on luvassa, vaikkei aivan niin paljon, kuin chick-lit-kirjalta voisi odottaa.

Betten hahmo muistuttaa Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan Andreaa. Kumpikin päätyy itselleen aivan vieraalle alalle kiireiseen työhön, jonka seurauksena oma lähipiiri jää unohduksiin, kunnes tapahtuu jotain havahduttavaa. Bette oli aika neutraali hahmo, jonka tekemiset eivät herättäneet suuria tunteita. Sen sijaan pari muuta hahmoa aiheuttivat silmien pyörittelyä. Jokaiseen bilepaikkaan ilmestyvä Abby tuntui hyvin liioitellulta ja ärsyttävältä. Betten ”poikaystävä” Philip Weston oli melkeinpä koominen hahmo. Jostain syystä miehen jatkuva kultsi -sanan hokeminen ärsytti. Onneksi näiden vastapainona oli ihan järkevältä vaikuttavia hahmoja, kuten Betten hyvä ystävä Penelope ja portsarina työskentelevä Sammy.

VIP-ihmisiä on viihdyttävää hömppää. Chick-lit-kirjaksi tämä ja samalla sanoen muut Weisbergerin teokset ovat jopa aika pitkä, mutta tarina on nopealukuinen. Juonenkäänteet eivät mielestäni aina olleet ihan uskottavia, mutta kirjan tarina pysyi siitä huolimatta hyvin koossa, eikä muuttunut liian epäuskottavaksi.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Alaotsikko: Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat
Atena, 2014, pehmeäkantinen, 304 sivua


Pidän vaatteista, mutta niihin pätee sama kuin vaikka suklaaseen: tietyn pisteen jälkeen yksi lisää ei todellakaan lisää hyvää oloa, vaan päinvastoin saa olon kurjemmaksi. Vaikka se olisi aivan yhtä laadukas ja hyvä kuin ensimmäinen. Kun yksi kaunis, hyvin istuva mekko tekee pukeutumisen – ja elämän – helpoksi ja hauskaksi, sata mekkoa tekee pukeutumisen hankalaksi.
(s. 9-10)

Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi on keikkunut lukulistallani pidemmän aikaa. Olen perustellut sen lukematta jättämistä sillä, etten muutenkaan osta paljon vaatteita ja jos ostan, vaatteet tulevat tarpeeseen. Todellisuudessa aina voi tehdä tiedostavampia ja eettisesti fiksumpia hankintoja. Koin Saramäen kirjan erityisen puhuttelevaksi tähän aikaan vuodesta pikkujoulukauden ja joulun lähestyessä. Ensin tekisi mieli ostaa nätti biletoppi pikkujouluihin ja myöhemmin jotain kivaa päälle pantavaa joulua varten. Omasta vaatekaapista todennäköisesti löytyy kumpaankin tilaisuuteen jotain sopivaa.

Hyvän mielen vaatekaappi on jaettu kahteen osaan. Niistä ensimmäinen on nimeltään pahan mielen vaatekaappi. Kuten nimi jo paljastaa, osassa perehdytään vaateteollisuuden ongelmiin. Vaatteiden alkuperää ei aina tule ajatelleeksi, joten lähtökohdat voivat hätkähdyttää. Vaatteiden valmistus tapahtuu suurimmaksi osaksi halpatuotantomaissa, joissa tehtaiden toimintatavat ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Jätevedet kaadetaan turhia miettimättä vesistöihin, eikä työntekijän asema ole yhtään sen parempi kuin ympäristön. Tärkeintä on saada vaatteet valmiiksi mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman edullisesti, mikä tarkoittaa esimerkiksi palkkatasoa, joka ei kunnolla riitä elämiseen.

Toisessa osassa otetaan askelia kohti hyvän mielen vaatekaappia. Siinä auttaa Saramäen kymmenen vinkkiä. Liikkeelle lähdetään aivan perusasioista eli omien mieltymysten, tyylin ja vaatetarpeiden kartoittamisesta. Niiden jälkeen on hyvä selvittää, mitä kaikkea omassa vaatekaapissa on jo valmiiksi entuudestaan, ja millainen budjetti on käytettävissä. Seuraava askel on vähentää turhuudet pois kaapista ja hankkia niiden tilalle tarvitsemansa vaatteet. Erittäin tärkeää on tunnistaa laatu, jottei haksahda hankkimaan pian pesussa kulahtavaa vaatetta. Huomionarvoista on myös pitää huolta vaatteistaan. On hyvin helppoa ostaa uusi vaate vanhan nuhjaantuneen tilalle, mutta alkuperäistä vaatetta voisi käsitellä oikein, jolloin sitä ei tarvitsisi korvata uudella.

Ihanteellista olisi ostaa laadukkaita vaatteita, jotka kestävät käytössä pitkään sen sijaan, että ostaisi nopeasti kuluvia halpisvaatteita. Mistä laadun voi tunnistaa? Ilahduttavasti Saramäki käsittelee vaatteiden laatuun liittyviä asioita perusteellisesti. Hän antaa vinkkejä seikoista, joihin kannattaa kiinnittää huomiota, kun pohtii vaatteen laadukkuutta. Jos kankaassa on nukkaa jo kaupassa, on sitä kotona käytön jälkeen todennäköisesti vielä enemmän. Langanpätkät kielivät huolimattomasta viimeistelystä ja samalla siitä, että työvaiheet on yritetty hoitaa pois alta mahdollisimman pikaiseen tahtiin. Ylipitkät ompeleet nopeuttavat vaatteen valmistumista, mutta heikentävät laatua. Vaatteen materiaali vaikuttaa laatuun oleellisesti. Tavallisen kaduntallaajan voi olla hankala löytää tietoa eri materiaaleista, mutta Saramäki kertoo niistäkin ja antaa samalla vinkkejä mahdollisimman hyvän materiaalin valitsemiseen.

Hyvän mielen vaatekaappi on kiinnostavasti kirjoitettu tietokirja, jonka söpö ulkoasu houkuttelee tarttumaan kirjaan. Teksti on rupattelevaa, ja mukana on paljon kirjailijan omia kokemuksia esimerkkeinä. Erityisesti pidin asetelmasta, että ensin käsitellään negatiivisia asioita ja vaateteollisuuden ongelmakohtia (pahan mielen vaatekaappi) ja niistä siirrytään positiivisempaan suuntaan eli kohti hyvän mielen vaatekaappia. Kirja päättyy positiivisessa ja toiveikkaassa hengessä, kuinka hyvän mielen vaatekaapin voi koota. Saramäki ei syyllistä lukijaa huonoista valinnoista, vaan kannustaa ottamaan askelia uuteen suuntaan. Ainoa häiritsevä asia oli asiatekstin katkeaminen välillä niin, että lause jatkuu vasta parin sivun päästä, kun välissä on jotain muuta. Näitä asiatekstin katkaisevia tekstipätkiä voisi kutsua vaikka tietoiskuiksi. Esimerkiksi alkuosiossa on sellainen, otsikolla anonyymit vaatehullut, joka kertoo siitä, kuinka Saramäki suhtautuu vaatteisiin. Tekstipätkät olisi voinut sijoittaa niin, että asiatekstissä päästään lauseen loppuun asti, ettei tarvitse hypätä parin sivun päähän lukemaan sitä loppuun.

Hyvän mielen vaatekaappi herätti paljon ajatuksia ja lisäsi tietouttani vaateteollisuudesta. Ei ole mukava lukea ikävistä asioista, kuten työntekijöiden huonoista oloista ja piittaamattomasta asenteesta ympäristöä kohtaan. Yksittäinen ihminen on pieni tekijä, kun vastassa ovat kaukaisissa maissa sijaitsevat tehtaat ja monikansalliset yritykset. Vaateteollisuuden ongelmien ratkaisemiseksi ei valitettavasti yksi kirja riitä. Haluan silti uskoa, että omilla valinnoilla on merkitystä. Kenties vaatealan yrityksetkin heräävät ja tekevät entistä eettisempiä ja ekologisempia valintoja.