Snorri Sturluson: Norjan kuningassaagat

Norjan kuningassaagat osa 1
WSOY, 1960, kovakantinen, 180 sivua
suomentanut J. A. Hollo, runot suomentanut Aale Tynni


Kuningatar Ragnhild uneksi suuria unia. Hän oli hyvin älykäs nainen. Eräs hänen unistaan oli tämä. Hän oli seisovinaan puutarhassaan ja nyppivinään orjantappuran piikkiä pois paidastaan. Hänen pitäessään sitä kädessään se kasvoi niin, että siitä tuli suuri puu; toinen pää ulottui maahan ja juurtui heti siihen, toinen kasvoi korkealle ilmaan. – – Puussa oli paljon isoja oksia, toiset niistä olivat ylhäällä, toiset alempana. Sen haarat olivat niin valtavat, että ne näyttivät hänestä levittäytyvän koko Norjan yli ja vielä etäämmällekin.
(s. 37)

Olen tutustunut skandinaaviseen mytologiaan ja jumaltarustoihin Anni Sumarin Óðinnin ratsun ja Villy Sørensenin Ragnarökin välityksellä. Jossain vaiheessa olisi tarkoitus perehtyä Eddaan. Myyttejä ennen halusin tutustua kuningassaagoihin, joilla osallistun myös Läpi historian -lukuhaasteeseen.

Snorri Sturlusonin Norjan kuningassaagat on ilmestynyt suomeksi kolmessa osassa. Lukuhaastetta varten luin ensimmäisen osan. Kirja alkaa Martti Haavion kirjoittamalla johdannolla, jossa hän avaa Snorri Sturlusonin elämää ja teosta Kringla heimsins (kuningassaagat). Johdannosta selviää muun muassa, kuinka Islannin valtio sai alkunsa. Minulle Snorri on ollut skandinaavisen mytologian suuri nimi, enkä ole tiennyt hänen muista saavutuksistaan mitään. Johdannon mukaan Snorri on toiminut Islannin laamannina, ja hänellä on ollut melko merkittävä poliittinen asema. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ollut taitava toimija politiikassa. Snorrin esikuvana ovat olleet hänen edeltäjänsä historioitsijoina, Norjan ja Islannin skaldit, jotka olivat useimmiten kuninkaiden ja päälliköiden hovirunoilijoita.

Saagat alkavat ynglingien historialla. Saagassa esiintyvät skandinaavisesta jumaltarustosta tutut heimot, aasat ja vaanit. Tässä vaiheessa mietin, missä ovat ne viikingit, joista kirjan piti kertoa. Mukana vilahtaa sellaisia henkilöitä, kuten Odin, Freyja ja Freyr. Aluksi vaikutti siltä, että saagassa seikkailevat mytologiset jumalhahmot, mutta tässä saagassa hahmot ovat aivan tavallisia maan päällä eläviä henkilöitä. Tosin Odinia kuvattiin voittamattomaksi sotilaaksi, ja jonkinlaisia erityisvoimia hänellä tuntui olevan. Nimityksellä yngling tarkoitettiin Freyrin jälkeläisiä. Saaga kertoo jokaisesta kuninkaasta, osasta enemmän ja osasta vain muutaman virkkeen verran.

Sitten viikinkeihin, loput saagat kertovat Halvdan Mustasta, Harald Kaunotukasta, Haakon Hyvästä, Harald Harmaaturkista ja Olavi Trygvenpojasta. Kuten arvata saattaa, saagojen päähenkilöt eli viikinkijohtajat eivät ole hallinneet alueitaan ainoastaan rauhan aikana, vaan useampia kahakoita ja sotia mahtuu mukaan matkan varrelle. Omaa valtaa kartutettiin valtaamalla jonkun toisen hallussa olleita maa-alueita. Saagojen maailma on kovin miehinen. Miehet ovat tehneet historiaan jääneitä asioita, hallinneet, valloittaneet, sotineet keskenään, ja pojat ovat seuranneet isiään sotaan. Useammassa kohdassa jonkun henkilön vaimo mainitaan nopeasti nimeltä. Poikkeuksiakin on, esimerkiksi kirjan alkupuolella Harald Kaunotukan saagassa Gyda lupasi avioitua Haraldin kanssa vasta sen jälkeen, kun mies hallitsisi koko Norjaa. Sanojen seurauksena Harald ryhtyi valloittamaan lisää maita itselleen. Kirjan loppupuolella eräästä toisesta Gydasta käydään kaksintaistelu, kun suuri soturi Alvine ja Olavi Trygvenpoika kumpikin tavoittelevat naisen suosiota.

Kuningassaagoja lukiessa tuli Sørensenin Ragnarök mieleen. Kerrontatyyli on hyvin puiseva. Tapahtumat selostetaan oppikirjamaiseen tyyliin, että näin pääsi käymään, eikä siinä mitään ihmeellisempää. Tuli koulun historiankirjat mieleen lukiessa. Tekstin väliin ripotellut runot ja kuvitus katkaisivat sopivasti puisevaa kerrontaa. Saagoissa mainitaan todella monia hahmoja nimeltä. Voisi kai sanoa, että suurin osa mainituista hahmoista ei itse ole aktiivisia toimijoita, vaan nimiä sukuluettelossa, minkä nimisiä lapsia kukakin sai. Erityisesti Haraldeja, Haakoneita ja Olaveja tuntui riittävän vähän joka lähtöön, mutta muitakin yleisiä nimiä toistuu saagojen aikana.

Näillä näkymin taidan jättää kuningassaagat taakseni tämän ensimmäisen osan myötä. Ehkäpä sitä voisi joskus myöhemmin lukaista kaksi jälkimmäistä osaa, mutta sitä ennen kaipaan eloisampaa ilmaisua kirjoilta, joita aion lukea.