maanantai 29. helmikuuta 2016

Anthony Capella: Ruokaa Amore

Alkuperäinen teos: The Food of Love (2004)
Helmi Kustannus, 2004, kovakantinen, 344 sivua
suomentanut Pirkko Biström


"Siinähän se hankaluus on. Jokainen yksilö on erilainen. Sinun pitäisi todella tuntea ihminen johon haluat vaikuttaa: hänen menneisyytensä, taustansa, se onko hän raaka vai hienostunut, kuiva vai liukas. Sinun olisi pitänyt jo maistaa häntä, ottaa selville onko hänen ihonsa makea vai kirpeä, suolainen vai suolaton. Sanalla sanoen sinun pitäisi rakastaa häntä, etkä vielä sittenkään ehkä todella tuntisi häntä niin hyvin, että osaisit laittaa ruokaa joka valloittaisi hänen sydämensä."
(s. 44)

Olen muutama vuosi sitten lukenut Anthony Capellalta teoksen Napolilainen naimakauppa, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Tällä kertaa lukuvuorossa oli Capellan esikoisteos Ruokaa Amore, joka sekin tarjoili hienon lukuelämyksen italialaisen keittiön parissa.

Nuori amerikkalainen Laura on Roomassa opiskelijavaihdossa. Eräänä päivänä hän kohtaa ravintolassa työskentelevän Tommason, joka päättää tehdä vaikutuksen Lauraan. Tommaso sattumoisin kuuli, kuinka Laura aikoo kelpuuttaa poikaystäväkseen vain sellaisen pojan, joka osaa laittaa hyvää ruokaa. Niinpä Tommaso sanoo olevansa kokki, vaikka oikeasti hän on tarjoilija, eikä kokkailu niin suju häneltä. Yllättääkseen Lauran Tommaso pyytää hyvää ystäväänsä Brunoa valmistamaan tarjottavan aterian. Bruno on oikea mestarikokki, jonka valmistamat annokset työpaikan tiukka keittiöpäällikkökin kelpuuttaa. Pian niin Tommaso kuin Bruno liehittelevät kilvan Lauraa italialaisten ruoka-annosten avulla, mutta Lauralla ei ole aavistustakaan siitä, että vain toinen miehistä on tosissaan ja toinen etsii hauskaa ajanvietettä.

Takakannen perusteella oli selvää, että luvassa on kunnon kolmiodraamaa ja ihmissuhteiden aiheuttamia sotkuja. Kun Laura kerran oli ihastunut Brunon laittamiin ruokiin, joita hän luuli Tommason valmistamiksi, ei touhusta enää voi perääntyä. Bruno valmistaa mitä hienoimpia ruokia osoittaakseen rakkautensa Lauralle, mutta Tommaso korjaa potin itselleen. Oikeastaan tästä vääryydestä ei voinut olla edes vihainen, sillä miesten ruokahuijaus saa välillä mitä huvittavimpia piirteitä. Tommaso esimerkiksi kohtaa tilanteita, joissa häneltä tiedustellaan ruoanlaittoon liittyviä vinkkejä, eikä hänellä ole aavistakaan siitä, miten reseptin kanssa oikeasti tulisi toimia. Parhaansa mukaan mies yrittää selvitä tilanteista kunnialla ja paljastumatta.

Brunon hahmo on elää ruoalle. Intohimoisesti ruoanlaittoon suhtautuva hahmo tuo kirjan sivuille mielenkiintoisen kuvauksen italialaisista ruokalajeista ja siitä, kuinka niitä tulisi valmistaa. Mamma mia, miten yksityiskohtaisia ruokakuvauksia, ja entäpä sitten tarinan mukana soljuvat reseptit? Vähemmästäkin herää kiinnostus italialaista keittiötä kohtaan. Omalla kohdallani kiinnostus alkoi Napolilaisen naimakaupan myötä, eikä ole laantunut sen jälkeen. Ruokaa Amore toi sopivan katsauksen eri alueen ruokatapoihin. Oli jotenkin huvittavaa, että Tommason ja Brunon työpaikka oli niin hieno ravintola, ettei siellä saanut perinteisiä roomalaisia ruokia, joita eräs seurue sitten tilasikin.

Kirja on hyväntuulista romanttista viihdettä, jossa on huumoriakin mukana. Aivan Napolilaisen naimakaupan tasolle tämä ei yltänyt, mutta lukukokemuksena kirja oli erittäin mukava. Viihdyin tarinan parissa, enkä olisi malttanut keskeyttää lukemista, mutta välillä täytyy tehdä muutakin kuin vain lukea.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Elizabeth Adler: Talo maalla

Alkuperäinen teos: A Place in the Country (2012)
Gummerus, 2012, kovakantinen, 363 sivua
suomentanut Satu Leveelahti


Carolinen katsellessa haaveissaan jokea Issy seisoi edelleen navettarakennuksen edessä. Korkeat puuovet, jotka olivat yhtä harmaat kuin märät lampaat, oli suljettu ruosteisella rautatangolla. Sitä Issy ei kuitenkaan osoittanut. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty maalattu kyltti. Vaikka se oli kulunut ja sään pieksemä, Caroline pystyi silti erottamaan sanat: Baari, grilli ja tanssia.
   Tanssia? Täällä? Käsittämätön ajatus.

(s. 22)

Elizabeth Adler on pysynyt lukulistallani jo parin vuoden ajan odottelemassa, milloin tulisi sopiva väli, jossa lukisin jonkin hänen kirjoistaan. En ole aiemmin lukenut Adlerin kirjoja, joten en oikeastaan tiennyt yhtään, minkälainen tarina tulisi vastaan. Aavistelin että Talo maalla olisi perusromanttinen viihdekirja, mutta kirja tarjosikin yllätyksen.

Neljääkymmentä lähestyvä Caroline Evans on jättänyt taakseen ylellisen elämän Singaporessa erottuaan petollisesta miehestään. Caroline päätyy Englantiin 15-vuotias tyttärensä Issyn kanssa. Mukanaan hänellä on vain vähän rahaa, mutta sitäkin enemmän tahtoa saada uusi alku elämälle. Sattuman kautta äiti ja tytär majoittuvat pieneen kyläpubiin Oxfordshiressa. He ystävystyvät pubin omistavan perheen kanssa ja Caroline saa pubista työpaikan. Eräs pubin vakioasiakkaista kenties voisi auttaa särkyneen sydämen paikkailussa… Issylle sopeutuminen ei ole yhtä helppoa, ja niinpä Caroline saa kuulla pilanneensa kaiken. Juuri kun kaikki näyttäisi olevan hyvin, entisen aviomiehen menneisyys palaa kummittelemaan Singaporesta asti.

Kirja kuvaa mielenkiintoisesti äidin ja tyttären välejä hyvin hankalassa tilanteessa. Issy syyttää äitiään vanhempiensa avioerosta ja erityisesti siitä, että äiti raahaa hänet pois tutusta elinympäristöstä Englannin maaseudulle, jota tyttö ei ajattele mitenkään imartelevasti. Erityisen synkästi Issy suhtautuu Taloon maalla eli ränsistyneeseen navettaan, jonka Caroline ostaa hetken mielijohteesta kunnostaakseen sen. Issyn ajatusten myötä palasi välillä omat teini-iän kiukkuilut mieleen. Välillä Issyn mielenilmaukset tuntuivat liioittelulta, mutta pystyin myös asettumaan hänen asemaansa. Maapallon toiselta puolen uuteen paikkaan joutuminen ei taatusti ole helppoa. Caroline piti ihailtavan hyvin langat käsissään, vaikkei hänellä ollut helppo tie kuljettavanaan. Pidin siitä, ettei hahmosta ollut tehty liian täydellistä naista. Hahmossa oli sopivasti rohkeutta tarttua uuteen elämään, mutta myös herkkyyttä surra kaikkea kokemaansa.

Ennen kuin olin nähnyt kirjan takakantta, odotin automaattisesti, että hahmona olisi simpsakka nuori nainen, joka seikkailisi jossain päin maaseutua. Se että päähenkilö olikin lähes neljäkymmentä, siis keski-ikäinen ja että hänellä on jo teini-ikään ehtinyt lapsi, oli positiivinen yllätys. Ainakin niissä viihdekirjoissa, joita olen viime aikoina lukenut, päähenkilöt ovat olleet nuoria aikuisia. Vielä suuremman yllätyksen tarjosi entisen aviomiehen menneisyys, jonka myötä tarina muuttui melkeinpä murhamysteeriksi. Sitä en osannut odottaa.

Talo maalla oli aivan mukava lukukokemus, mutta jokin tästä jäi puuttumaan. Lukemisen jälkeen jälkimaku oli jokseenkin laimea. Ainakin tuli luettua jokin Adlerin teos, ja kansikuva oli kaunis (ja ylipäätänsä houkutteli lainaamaan juuri tämän kirjan). Ehkäpä joskus luen jonkin toisen Adlerin kirjan ja se herättää enemmän tunteita.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Simona Ahrnstedt: Sitoumuksia

Alkuperäinen teos: Betvingade (2012)
Karisto, 2014, kovakantinen, 443 sivua
suomentanut Auli Hurme-Keränen


Hän ei ollut pirteä ja vihreä minttu eikä harmiton persilja, ei edes vaatimaton mutta sievä kehäkukka. Axel oli osoittanut sen hänelle, tiivistänyt sen, mitä hän oli miettinyt. Hän oli hyvä, käytännöllinen ja hiukan multainen.
    Hän oli lanttu.

(s. 15)

Simona Ahrnstedtin ensimmäinen kirja Unelmia ja yllätyksiä jäi positiivisesti mieleen viihdyttävänä romanssina, vaikka tarinan historialliseen kontekstiin olisi voinut paneutua enemmän. Ahrnstedtin seuraava suomennettu teos, Sitoumuksia, tuli vastaan kirjastossa, enkä pystynyt vastustamaan sitä. Tarina sijoittuu eri aikaan kuin ensimmäinen teos, mutta ennakko-oletukseni oli, että tarina on yhtä viihteellinen.

Ruotsin kuninkaan uskollinen ritari Markus Järv on majoittunut sotajoukkoineen Itägöötanmaalle. Markus lähettää nuoren sotilaan, Philippen, hakemaan itselleen naisseuraa viihdykkeeksi lähimmästä kylästä. Philippe viipyy pitkään pois leiristä, mutta palaa lopulta takaisin väärä nainen mukanaan. Iliana Henrikintytär on seudun mahtavan suurtilallisen tytär, joka oli kylpemässä lammessa valmistautuakseen kihlajaisjuhliinsa. Markus tajuaa välittömästi, ettei hänen eteensä tuotua tyttöä voi käyttää viihdykkeenä. Hän lähtee palauttamaan ainoastaan pelkkään viittaan kääriytynyttä Ilianaa takaisin tämän kotiin, mutta Ilianan maine on jo mennyttä.

Ilianan saapuminen kotiin ritarin seurassa on tietysti skandaali, jota hänen perheensä ei halua. Perheen miespuoliset jäsenet tekevät selväksi, mitä mieltä ovat moisesta. Viime hetkellä apuun säntää kuningas Maunu Eerikinpoika, joka ryhtyy selvittämään väkivaltaiseksi paisunutta tilannetta. Rangaistakseen Markusta kuningas päättää, että Markuksen on pakko ottaa Iliana vaimokseen sekä maksaa tytön perheelle korvauksia. Markuksen mielestä vaimo on vain välttämätön paha, jonka voi jättää yksin kotiin sillä välin, kun hän itse kiertää sotimassa. Iliana puolestaan menisi vaikka luostariin välttääkseen karkean ritarin vaimoksi joutumisen.

Naispäähenkilö Iliana herätti sympatiani puolelleen. Aluksi olin jopa yllättynyt, ettei häntä kuvailtu henkeäsalpaavaksi kaunottareksi, mikä olisi ollut kovin tyypillistä genren huomioon ottaen. Ehdottomasti pidin siitä, että Iliana oli tavallisemman oloinen tyttö. Markus Järv herätti paikoitellen huvittuneisuutta. Mies oli kuin mistäkin hahmokatalogista otettu kovin karski ja juro ritari, jonka miehisyyttä korostettiin. Lopuksi tämä niin kovaluonteinen ritari tietysti pehmentyy naisen vaikutuksesta. Markus oli aikamoinen yleistys siitä, millaisia mieshahmoja historiallisessa viihdekirjallisuudessa on. Tästä huolimatta pidin Ilianan ja Markuksen tahtojen taistosta, kun he selvittelivät välejään.

Unelmia ja yllätyksiä -kirjan tapaan tarinassa on mukana hahmoja, jotka juonittelevat ja yrittävät laittaa kapuloita päähenkilöiden rattaisiin. Kiinnostava vaihdos kirjailijan ensimmäiseen kirjaan verrattuna oli se, että tällä kertaa juonittelujen kohteeksi joutui miespuolinen hahmo, jonka menneisyyteen juonittelu liittyi. Sivuhahmoja kirjassa riitti, osa on mukana koko tarinan matkan ajan, osa vilahtaa jossain kohdassa nopeasti ohitse, eikä palaa enää myöhemmillä sivuilla. Hahmoja myös riitti aivan jokaiseen säätyluokkaan, oli aatelisia kuninkaan juhlissa, sotilaita sekä tavallista, köyhää kansaa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1300-luvun Ruotsiin. Kirjan tapahtumien aikaan Ruotsia hallitsi kuningas Maunu Eerikinpoika. Hänen kuningattarensa oli Blanka Namurilainen, joka on jäänyt mieleeni kouluaikaisesta historiankirjasta, jossa oli kuva Albert Edelfeltin maalauksesta Kuningatar Blanka. Maunu ja Blanka ovat mukana tarinassa useamman sivun verran, mutta muuten tarinan historiaan ja nimenomaan 1300-luvulle Maunun hallituskaudelle sijoittuminen ei tule juuri ollenkaan esille kirjan aikana. Tai no, olihan se eräs Ruotsin sota Novgorodia vastaan, joka käy ilmi mainintoina Venäjän ajoista, jolloin Markus ja hänen uskollinen sotamiehensä Karl olivat siellä vankeina.

Kirjan mielenkiintoisinta antia oli erilaisten lääkekasvien ja -yrttien esitteleminen. Kunnon esittelemisestä ei voi puhua, mutta näitä kasveja joka tapauksessa vilahtaa siellä sun täällä tarinan aikana. Iliana on perehtynyt lääkekasveihin nuoresta iästään huolimatta. Lääkintätaidoista onkin hyötyä useammassa kohdassa, jossa täytyy hoitaa ihmisiä. Kasveista suuren roolin on saanut erityisesti vaarallinen ukonhattu, joka on hyvin myrkyllinen.

Ennakko-oletukseni piti paikkansa. Romanttisena viihdekirjana Sitoumuksia toimii, kun ei ota liian vakavasti historiallisen ajankuvan ohuutta. Parhaimmillaan kirja oli alussa ja lopussa, kummassakin riitti dramaattisia tapahtumia ja juonenkäänteitä. Kirjan puoliväli sen sijaan ei tempaissut mukaansa yhtä hyvin.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Hyvää ystävänpäivää! :)

Kiitos Viiden kirjan haasteesta Aino ja VJ!

1. Kirja, jota luen parhaillaan

Tällä hetkellä luen kolmea kirjaa. Simona Ahrnstedtin Sitoumuksia on aivan loppusuoralla. Elizabeth Adlerin Talo maalla ja Anthony Capellan Ruokaa amore kirjoja olen vasta aloittanut lukemaan.

2. Kirja, josta pidin lapsena

L. M. Montgomeryn Anna-kirjoista (erityisesti ensimmäisestä osasta, koska Anna oli itsekin vasta lapsi) ja J. K. Rowlingin Harry Pottereista.

3. Kirja, joka jäi kesken

En ole pitkään aikaan jättänyt kirjaa kesken, koska yritän aina antaa kirjalle mahdollisuuden aivan viimeiselle sivulle asti. Viimeksi olen jättänyt kirjan lukemisen kesken vuonna 2014, jolloin Tessa Grattonin Veritaika tuskastutti.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Useampikin kirja on tehnyt vaikutuksen, mutta näin äkkiseltään mieleen muistuivat Ursula K. Le Guinin Lavinia ja J. M. Syngen Aransaaret.



5. Kirja, johon palaan uudelleen

Yhtä kirjaa on vaikea nimetä, joten nimeän kaksi kirjasarjaa. L. M. Montgomeryn Anna-kirjat ja J. K. Rowlingin Harry Potterit vetävät puoleensa kerta toisensa jälkeen.


Haastan mukaan:
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Kirjoihin kadonnut
Tarinoiden syvyydet
Kirjamaailma
Ei vain mustaa valkoisella

lauantai 13. helmikuuta 2016

P. C. Cast & Kristin Cast: Paljastettu

Alkuperäinen teos: Revealed. A House of Night Novel (2013)
Yön talo osa 11, Otava, 2015, kovakantinen, 346 sivua
suomentanut Inka Parpola


Kalona kurotti kättään ottaakseen uuden tikarin, ja hänen kätensä hipaisi haurasta lasiauringonkukkaa. Kukka oli kristallimaljakossa, johon oli kaiverrettu puolikuuta kämmenillään kannattelevan Nyksin kuva. Liike sai maljakon keinahtamaan, niin että se menetti tasapainonsa, kaatui kumoon ja putosi kohti kivilattiaa.
    Valopallo, kirkas kuin nouseva aurinko, räjähti toimistossa. Aika pysähtyi. Maljakko ja kukka keskeyttivät putoamisensa ja jäivät leijumaan aivan armottoman kivilattian ylle.

(s. 97-98)

Yön talo -sarja on edennyt toiseksi viimeiseen osaansa. Olen monen monta kertaa miettinyt, miksi luen tätä sarjaa ja sarjan seuraamisen keskeyttäminenkin on käynyt monesti mielessä. Nyt tässä vaiheessa sinnikkyys tuntuu melkeinpä hienolta. Jäljellä on enää yksi kirja, ja sen jälkeen sarja on ohitse.

Tähän mennessä jopa vampyyrien Neuvostolle on käynyt selväksi, että entinen ylipapitar Neferet on siirtynyt pahuuden puolelle. Edellisen osan loppupuoliskon tapahtumien vuoksi Neferet on hyvin heikossa kunnossa, mutta hautoo siitä huolimatta kostoa Zoeylle ja tämän läheisille. Paikalliset nunnat järjestävät Yön talon kanssa yhteistyössä tapahtuman, jonka tarkoituksena on tukea katukissoja. Tapahtuma päättyy tragediaan, kun Neferet saapuu paikalle. Ensin Zoey ystävineen näkee valtavia hämähäkkejä, seuraavaksi kehää langetettaessa sattuu onnettomuus ja lopulta koulun sisäänkäynnin luota löytyy kuolleen mieheen ruumis. Ihmiset syyttävät kaikkia vampyyreita, jopa Yön talon koululaisia, ikävistä tapahtumista. Tulsassa vallitsee pian kaaos ja juuri kun papitar Zoeyta tarvittaisiin, alkaa hän itse käyttäytyä omituisesti.

Paljastettu oli monin tavoin Neferetin kirja. Hahmon pahuus on tullut ilmi jo aikaisemmissa osissa. Tässä osassa nähdään Neferet heikoimmillaan piileskelemässä uhraamansa ketun kolossa, jossa hän kerää mahtiaan takaisin. Pimeys ei ole jättänyt entistä ylipapitarta, vaikka aluksi saattoi vaikuttaakin vähän siltä. Kirjan aikana pedattiin asetelmia viimeistä osaa ja Neferetin tavoitteita varten sekä paljastettiin tietoja hahmon historiasta. Hän uskoo olevansa jumalatar, tsi sgili, joka tulee hallitsemaan koko maailmaa kuolemattomana olentona. Samalla kertaa Neferet haluaa kostaa Zoeylle sen, että tyttö on laittanut kapuloita näihin maailmanvalloitussuunnitelmiin.

Salatussa Zoey sai tietää, että hänen entinen poikaystävänsä Heathin sielu on Aurox -nimisen pojan sisällä. Tiedon varmistuessa Zoeylle toivoin, ettei sarjassa palattaisi edellisistä osista tuttuun kuvioon, jossa Zoey pyörittää montaa poikaa samaan aikaan. Valitettavasti tässä osassa oli hieman viitteitä siitä, ettei Zoey pysty vastustamaan Auroxia. Poikaystävä Stark käyttäytyy mustasukkaisesti, mikä ärsyttää Zoeya, mutta eipä hän mieti voisiko Starkin käytökseen olla jokin syy. Todella toivon, että viimeinen osa keskittyisi ainoastaan maailman pelastamiseen, eikä Zoeyn poikakuvioihin.

Paljastettu petasi asetelmia valmiiksi viimeistä osaa varten. Vastakkainasettelu ihmisten ja vampyyrien välillä nousi näkyvämpään rooliin. Tulsan Yön talo joutui puolustelemaan toimintaansa kaiken kritiikin edessä. Kirja osasi yllättää muutamallakin eri tavalla. En osannut odottaa niin julmia rangaistuksia kuin mitä eräät tulokkaat joutuivat kokemaan tekojensa takia, olkoonkin että heidän tekonsa olivat pahoja. Samoin tässä vihjattiin orastavasta ihastumisesta, joka ainakin tuli ihan puun takaa. Saapa nähdä, mitä viimeinen osa tuo tullessaan.

Yön talo-sarja
Merkitty (Marked, 2007)
Petetty (Betrayed 2007)
Valittu (Chosen 2008)
Piinattu (Untamed 2008)
Vainottu (Hunted 2009)
Lumottu (Tempted 2009)
Kahlittu (Burned 2010)
Vapautettu (Awakened 2011)
Määrätty (Destined 2011)
Salattu (Hidden 2012)
Paljastettu (Revealed 2013)
Pelastettu (Redeemed 2014)

lauantai 6. helmikuuta 2016

Jude Deveraux: Ylämaan taika

Alkuperäinen teos: The Highland Velvet (1982)
Gummerus, 2005, pokkari, 352 sivua
suomentanut Tarmo Haarala


Hän katsoi taas Bronwynia, joka sai juuri yhdeltä naiselta palasen juustoa. Nämä ihmiset olivat hänen alustalaisiaan, mutta hän kohteli heitä kuin perheenjäseniä. Stephen ei osannut kuvitella kenenkään tuntemansa ladyn edes koskettavan maaorjaa, saati halaavan sellaista. He puhuttelivatkin häntä Bronwyniksi eikä lady Bronwyniksi, kuten olisi kuulunut.
(s. 105)

En ole varma, pitäisikö hieman hävetä sitä, että ahmin Ylämaa-sarjan toisen osan vain muutamassa päivässä. Laitetaan stressin piikkiin, tällainen hömppä vie sopivasti ajatuksia muualle. :D

Ylämaan taika -kirja kertoo ensimmäisestä osasta tutun Montgomeryn veljessarjan toisiksi vanhimmasta veljestä. Stephen Montgomery joutuu kuninkaan määräyksen takia naimisiin skotlantilaisen perijättären kanssa, joka on vieläpä klaaninsa päällikkö. Stephenillä on aluksi vain ennakkoluuloja tulevaa vaimoaan kohtaan, eihän nainen voi huolehtia klaanista, joten puolison täytyy olla vähintäänkin ruma ja muistuttaa miestä ulkoisesti. Yllätys ei voisi olla suurempi, kun Stephen kohtaa vaimonsa. Bronwyn on kaunein nainen, jonka hän on koskaan nähnyt.

Ensimmäisen osan tapaan myös tässä osassa riittää välienselvittelyä ja eripuraa pääparin välillä. Bronwyn on ylpeä skotti, joka vihaa Englantia ja kaikkia englantilaisia. Voimakastahtoisen luonteensa turvin nainen on tottunut huolehtimaan klaanistaan ja elämään itsenäisesti. Pienestä pitäen hän on ratsastanut ja liikkunut klaanin miesten seurassa. Stephenillä on perinteisempi käsitys miehen ja naisen asemasta. Avioliitto Bronwynin kanssa tarkoittaa hänelle muuttoa vieraisiin olosuhteisiin. Skotlannin Ylämailla riittää paljon kummasteltavaa Englannin puolella kasvaneelle soturille. Ensin Stephenin on ymmärrettävä, että hänen täytyy itsensä muuttua, eikä sen sijaan ryhtyä muuttamaan muita. Tätäkin paria odottaa lopulta onnellinen loppu.

Tässä osassa oli kaipaamaani Skotlantia! Bronwynin klaanin koti ei ole mikään hienohelmainen pytinki, vaan enemmänkin reteä ja jopa karunoloinen paikka. Stephenin ihmetellessä uuden asuinpaikkansa oloja lukijallekin valkeni yhtä ja toista Ylämaista. Kirjailija on ilmeisesti tehnyt taustatyötä huolella, ainakin jo esipuheessa selitettiin, miksei kirjassa kertaakaan mainita kilttiä. Sitä ei vielä ollut ennen 1700-lukua. Englantilaiseen verrattuna poikkeavan vaatetuksen lisäksi kirjassa valotettiin muun muassa vieraanvaraisuutta, mutta myös veristä vihanpitoa ja kaunaa kilpailevien klaanien välillä.

Ehkäpä parhaiten kirjan teemaa kuvailisi sana ylpeys. Kumpikin päähenkilö on liian ylpeä muuttamaan omia tapojaan, mistä seuraa eripuraa ja mielipahaa. Ensimmäisessä osassa en jaksanut miespäähenkilöä, mutta tällä kertaa enemmän risoi naispäähenkilö Bronwyn. Välillä hahmo tuntui lapselliselta kiukuttelijalta. Miljöön lisäksi kirjassa vetosi uskollinen koira. Toisaalta kyseiselle koiralle kävi hyvin köpelösti yhdessä kohtauksessa, mutta kuitenkin se oli hengissä vielä myöhemmin. Tämä oli ehkä vähän epäuskottavaa, mutta en ala siitä tuon enempää nurisemaan.

Ylämaa-sarja
Ylämaan lupaus
Ylämaan taika
Ylämaan laulu
Ylämaan enkeli