sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Anni Sumari: Óðinnin ratsu - Skandinaaviset jumaltarut

Like, 2007, kovakantinen, 223 sivua
toimittanut ja suomentanut Anni Sumari


”Pyydän, pyhät ja korkeat heimot, Heimdallurin ylemmät ja alemmat pojat, kuunnelkaa. Valföður, Kaatuneiden Isä, tahtosi mukaan lausun muinaiset laulut, ensimmäiset, jotka muistan”, näkijätär lausui.
(s. 23)

Mahti on tulossa, ylhäältä voima, joka ohjaa kaikkea.
Nyt lähestyy lentäen pimeyden tumma lohikäärme, välkehtien nousee Niðafjöllin tummasta vuoresta Níðhöggur, joka kantaa ruumiita höyhentensä alla. Nyt palaa näkijätär maankamaralle, näky häviää.

(s. 30)

Lainasin Anni Sumarin suomentaman ja toimittaman Óðinnin ratsun kirjastosta syksyllä samaan aikaan Villy Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho
-teoksen kanssa. Sørensenin kirja tuli luettua jo syksyllä, mutta jotenkin tämä Óðinnin ratsu jäi odottamaan vuoroaan aina vaan pidempään. Kiitos pitkien lainausaikojen ja tarpeeksi monen kappaleen kirjasta, saatoin uusia lainaa.

Óðinnin ratsun sisältö on pitkälti samanlainen kuin Ragnarök, jumalten tuhon. Sørensenin teos sisältää skandinaavisen mytologian jännittävimmät ja merkittävimmät tarinat. Óðinnin ratsussa kerrotaan kaikki skandinaavisen mytologian tarinat. Takakannen mukaan kirja on ensimmäinen suomenkielinen teos, joka sisältää aivan kaikki jumaltarinat. Kirjan lähteenä on käytetty useita eri teoksia, mutta teksti on hyvin yhtenäistä, vaikka kerronnan tyyli vaihteleekin tarinasta riippuen. Jokaisen luvun loppuun on koottu tekstiin liittyviä selvennyksiä. Esimerkiksi eräs selvennys on lyhyt selitys Thórin ja Hrungnir-jättiläisen välisestä taistelusta. Tämä helpotti lukemista, kun välillä saattoi tarkistaa, mistä on kyse.

Kirja alkaa johdannolla, jossa selitetään skandinaavisen mytologian maailmaa. Selitys alkaa mytologioiden yhdeksällä maailmalla ja niiden tärkeillä paikoilla. Esimerkiksi aasojen asuttaman Goðheimurin pyhin paikka oli maailmanpuun, saarni Yggdrasillin juurella sijaitseva Urðurin kaivo. Sen luona oleilivat kohtalottaret Urður (mennyt), Verðandi (nykyisyys) ja Skuld (tuleva). Seuraavaksi siirrytään maailmojen asukkaisiin. On jättiläisiä, haltijoita, kääpiöitä, ensimmäiset olennot sekä tietysti jumalhahmot, joista tarkimmin esitellään Freyja, Oðinn ja Loki. Johdannossa kerrotaan myös aasojen ja vaanien välisestä sodasta sekä lopun alusta, Ragnarökistä ja pitkästä kuolemaa tuottavasta Fimbul-talvesta.

Kirjan lopussa kääntäjältä -osiossa Sumari kertoo kattavasti käyttämistään lähteistä sekä mainitsee vähän muistakin kääntämiseen liittyvistä asioista, kuten nimien translitteroinnista. Aivan ensimmäiseksi hän nimeää kirjan tavoitteen: tutustuttaa lukija skandinaaviseen tarustoon, joka on jäänyt suomalaisille kenties tuntemattomammaksi kuin antiikin Kreikan jumaltarut. Osio oli mielenkiintoista luettavaa, siitä selvisi esimerkiksi se, miksi skandinaavisten jumaltarujen kääntäminen on vaikeaa. Proosa-Edda on nykymaailman näkökulmasta kerronnallisesti riittämätön, mutta juuri se on monien myyttien ainoa olemassa oleva lähde. Proosa-Eddan ja runo-Eddan välinen tyylillinen ero on niin suuri, että kääntäessä on käytettävä paljon vapauksia, jotta mytologian tyyli olisi yhtenäinen.

Sørensenin teoksen pohjalta aika moni tarina oli vielä hyvin muistissa, mutta kaikkea ei tietysti voi muistaa ja olihan tässä kirjassa enemmän tarinoita. Itse jumaltarutkin alkoivat näkijättären ennustuksella, jota ei muistaakseni ollut Sørensenin kirjassa. Óðinnin ratsu oli ehdottomasti tutustumisen arvoinen ja kattava kirja, joka antoi hyvän perehdytyksen skandinaaviseen mytologiaan.

lauantai 30. tammikuuta 2016

Victoria Hislop: Saari

Alkuperäinen teos: The Island (2005)
Bazar, 2012, kovakantinen, 474 sivua
suomentanut Laura ja Olga Jänisniemi


Alexis ajoi viimeiset kilometrit hitaasti, ja halvan vuokra-auton avoimista ikkunoista leyhähti sisään lämmin tuulenhenkäys ja timjamin ihana tuoksu. Kello oli kaksi iltapäivällä, kun hän viimein pysäytti auton kylän hiljaiselle keskusaukiolle. Hänen kätensä olivat hiestä märät hänen puristettuaan kovaa muovista rattia, ja vasen käsivarsi oli palanut iltapäiväauringossa. Oli aavemainen hetki saapua kreikkalaiseen kylään.
(s. 27)

Olin aikeissa seurata kesällä YLE:n esittämää Saari-nimistä sarjaa, mutta jotenkin siinä vain kävi niin, etten koskaan muistanut, mihin aikaan jaksot tulivat, enkä lopulta edes viitsinyt katsoa sarjaa. Se jäi kuitenkin mieleen, että sarja perustuu yhteen kirjaan. Päätin lukea kirjan, kun sarja jäi näkemättä.

Englantilaisen Alexisin kreikkalainen äiti Sofia ei ole koskaan kertonut lapsilleen menneisyydestään tai sukulaisistaan. Omista sukujuuristaan kiinnostunut nuori Alexis matkustaa poikaystävänsä kanssa Kreetalle. Loma muuttuu Alexisin osalta tilaisuudeksi tutustua omiin esivanhempiinsa. Kreetalla hän tapaa äitinsä vanhan ystävän Fotinin, joka kertoo tytölle tämän suvun tarinan, johon liittyy oleellisesti leprasiirtolana toiminut Spinalongan saari. Tarina alkaa Alexiksen isoisoäiti Elenistä, kylän rakastetusta opettajattaresta, joka joutui jättämään kotinsa saatuaan lepratartunnan. Fotinin kertomuksen edetessä menneisyyteen liittyvät salaisuudet paljastuvat vääjäämättä.

Fotinin kertoma tarina Petrakis-suvusta alkaa 1930-luvun lopusta, jolloin lepraan sairastuminen oli kuolinisku ihmiselle. Sairastunut joutui jättämään entisen elämänsä taakseen ja suuntaamaan Spinalongalle, eristyksiin veden taakse. Mantereen puolella kaikki olettivat saaren olevan ankea ja kamala paikka. Elenin osuuden myötä saaresta välittyy aivan toisenlainen mielikuva. Spinalongalla on kodikas ja turvaa tuova kyläyhteisö ihmisille, joilla on sama sairaus. Muuten heillä ei välttämättä ollut paljon yhteistä. Spinalongalle tuotiin lepratartunnan saaneita kaikkialta Kreikasta, joukossa niin pienten kylien asukkaita kuin myös varakkaita ateenalaisia. Taustasta viis, saaressa jokaisella tulijalla on mahdollisuus rauhalliseen elämään ja tietyllä tapaa uuteen alkuun.

Kirjailija on onnistunut luomaan monipuolisen henkilögallerian. Hahmoja on monenlaisia, osa samaistuttavampia, osa luotaantyöntävämpiä. Eniten minua kosketti Elenin tyttärien kohtalo kasvaa äidittömänä Elenin lähdettyä saareen. Rauhallisella Marialla oli epäonnen hetkiä, mutta loppujen lopuksi hän sai onnellisen lopun. Temperamenttisemman Annan kohtalo ei ollut yhtä onnekas. Muutenkin historiaan sijoittuvat osuudet houkuttivat erityisesti Spinalongan tapahtumien osalta. Sen sijaan nykyajan osuuksissa Alexis ja Sofia tuntuivat jäävän etäisiksi, eikä niin tunteita herättäviksi hahmoiksi.

Kirjan vahvuus on kreikkalaisen elämänmenon ja miljöön kuvailussa. Historian havinaan sijoittuvissa osissa kuvaillaan esimerkiksi tanssiperinnettä kyläläisten juhlistaessa sodan päättymistä. Runsaasti kielikuvia sisältävä tekstiin sopii tarinan hieman viipyilevä tunnelma. Erityistä kiitosta annan vielä sille, ettei lepralla mässäilty vaan sairautta ja sen monimuotoisuutta kuvailtiin asialliseen tyyliin.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Simona Ahrnstedt: Unelmia ja yllätyksiä

Alkuperäinen teos: Överenskommelser (2010)
Karisto, 2015, pokkari, 465 sivua
suomentanut Tytti Träff (s. 7 - 146) ja Auli Hurme-Keränen (s. 147 - 465)


”Ehdittekö muuten nähdä lisää tauluja?” hän kysyi vaihtaakseen puheenaihetta. Beatrice vilkaisi häntä epävarmasti. Tyttö oli ilmeisen onneton. Kunnia oli naiselle arka asia, ja se, mitä Beatrice oli tehnyt hänen kanssaan oopperatalossa, voisi paljastuessaan helposti tuhota tytön maineen. ”En ole kertonut kenellekään", Seth vakuutti hiljaa.
Beatricen kasvoille levisi helpottunut ilme, ja sitten hän hymyili. ”Kiitos”, hän sanoi. ”En ollut varma, muistitteko edes minua.”

(s. 27)

Simona Ahrnstedtin Unelmia ja yllätyksiä on tullut vastaan useampaan kertaan vähän siellä sun täällä. Ensimmäisen kerran taisin bongata kirjan Hulluilla Päivillä, joilta en ostanut teosta. Luin kuitenkin takakannen ja sen teksti jäi mieleen, vaikka ehdin välillä unohtaa niin kirjailijan kuin kirjankin nimen. Viimeisimmän kerran törmäsin kirjaan kirjastossa, josta se lähti mukaan.

18-vuotias lapsena orvoksi jäänyt Beatrice asuu ilkeän setänsä ja tämän perheen luona Tukholmassa. Sedän mielestä naisen tehtävänä on kunnioittaa miestä ja olla hiljaa, sillä eihän nainen ymmärrä mitään maailmanmenosta. Vapaamielisen kasvatuksen saanut Beatrice saa tuntea nahoissaan sedän kuritukset, kun tyttö on tämän mielestä käyttäytynyt väärin. Valoisan pilkahduksen muuten kurjaan elämään tuo käynti oopperassa, jossa Beatrice kohtaa karismaattisen norjalaisen liikemiehen Seth Hammerstaalin. Beatricen ja Sethin välillä riittää kipinöintiä, joka vain yltyy parin kohdatessa toisiansa yhteisten tuttavien kutsuilla.

Beatricen ja Sethin romanssille riittää myös vastustajia. Wilhelm-setä on päättänyt pedata pojalleen Edvardille paremman aseman seurapiireissä. Omaa tytärtään Sofiaa setä ei tietenkään uhraa, mutta köyhä veljentytär onkin aivan eri asia. Setä on tehnyt sopimuksen vanhan ja epämiellyttävän kreivi Rosenschiöldin kanssa. Kreivi auttaa Edvardia etenemään seurapiireissä ja saa vastineeksi nuoren vaimon. Kyseessä on pakkoavioliitto, sillä vapaaehtoisesti Beatrice ei suostu hylkäämään Sethiä. Lopulta monen mutkan jälkeen Beatrice saa mahdollisuuden onneen.

Naispäähenkilö Beatrice oli pirteän kipakka tuittupää, joka uskalsi haastaa keskusteluissa miehiä, vaikka hänen naisena ei todellakaan olisi pitänyt käyttäytyä niin. Sedän esittäessä uhkauksiaan Beatrice osasi asettua muiden asemaan ja toimi oman tahtonsa vastaisesti, vaikka se maksoikin hänelle kalliisti. Ainoa miinus, mikä lukiessa tuli mieleen, oli hiusten väri. Miksi punahiuksiset ovat aina kipakoita? Miespäähenkilö Seth oli melko tyypillinen historiallisen viihdekirjallisuuden mies. Hieman salaperäinen, järkyttävän rikas ja tietysti ah, niin karismaattinen, jotta hän vetäisi yhtä jos toistakin naista puoleensa kirjan aikana.

Muista hahmoista sympatiani sai ehdottomasti Beatricen hento Sofia-serkku. Tyttö on kasvanut ankaran isän vallan alaisuudessa, mikä on tehnyt hänestä hiljaisen hiirulaisen, joka hädin tuskin uskaltaa puhua. Ranskalainen Vivienne oli raikas ja eksoottinen tuulahdus Tukholman seurapiireihin. Tosin välillä hahmo tuntui jopa liian nykyaikaiselta. Jokainen historiaan sijoittuva viihdekirja tarvitsee ilmeisesti niitä pahoja hahmoja heittämään kapuloita hyvien hahmojen rattaisiin. Tässä kirjassa viholliset löytyivät aivan perhepiiristä vastenmielisen kreivin lisäksi. Wilhelm, Edvard ja kreivi olivat kovin yksipuolisia oman etunsa tavoittelijoita, joille oli annettu pahuutta korostavia piirteitä, kuten mieltymys seksuaaliseen väkivaltaan.

Tiedostan kirjan huonot puolet. Välillä hahmojen käytös sortuu melko lailla sellaiseksi, miten nykyajassa elävät ihmiset käyttäytyisivät. Osa hahmoista jäi yksipuolisiksi, eikä heistä kerrottu mitään pintaa syvemmältä. Tarina sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle aatelisten ja porvariston elämään, mitä on yritetty huomioida. Valitettavasti vain taustatiedot ja miljöön kuvailu jäivät aika puutteelliseksi. Kirjan aikana liikutaan Ruotsissa pääkaupungissa sekä maaseudulla ja Ranskassa, mutta paikkoja kuvaillaan hyvin vähän. Sillä ei siis ole hirveästi merkitystä, tapahtuuko jokin asia Tukholmassa, maalla vai Ranskassa. Pukuja, koruja ja hevosvaunuja riitti sen sijaan, mutta pelkästään niiden mainitseminen ja kuvaileminen ei oikein riitä taustatiedoksi.

Naisen asemaan kirja pureutui tarkasti. Naisen elämää sääteli mies, oli kyseessä sitten aviomies, isä, veli tai holhooja. Naisen paikka oli istua kotona ja opiskella jotain sopivaa, kuten pianonsoittoa. Omia mielipiteitä ei sopinut esittää varsinkaan julkisesti kutsuilla, eikä miehen sanomisia sopinut kyseenalaistaa. Kasvatus oli äärimmäisen ankaraa, eikä esimerkiksi isän suunnittelemasta avioliitosta voinut kieltäytyä. Toisaalta hyvän puolison hankkiminen tyttärelle oli miehen tärkeä tehtävä. Kirjailija on varmasti ottanut selvää 1800-luvun kasvatusopeista, mutta en aivan purematta niele sitä, että joka kodissa olisi silloin heiluteltu piiskaa yhtä innokkaasti kuin Beatricen Wilhelm-sedän luona.

Historian havinaan sijoittuvana viihderomanssina kirja täytti tehtävänsä, vaikkei se vetänyt vertoja Jane Austenin tuotannolle, kuten jossain mainoksessa väitettiin. Ylipäätänsä jonkin kirjan vertaaminen klassikkoon luo valtavat odotukset kirjaa kohtaan, mikä voi johtaa pettymykseen. Suomennoksen nimi Unelmia ja yllätyksiä sopii tarinaan loistavasti. Useammalla hahmolla on unelmia, joita he tavoittelevat. Välillä vastaan tulee yllätyksiä, joista osa on mukavia, osa puolestaan ei.

Pakko vielä mainita suomennoksesta, kun eilisessä postauksessa valitin tekstistä. Mielestäni tämän kirjan kohdalla tarina kulki kaiken aikaa vaivattomasti eteenpäin, enkä ainakaan muista kiinnittäneeni huomiota töksähteleviin kohtiin.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Jude Deveraux: Ylämaan lupaus

Alkuperäinen teos: The Velvet Promise (1981)
Gummerus, 2005, pokkari, 431 sivua
suomentanut Tarmo Haarala


Oli yhä varhainen aamu, kun Judith lähti palvelustyttöjensä saattelemana puuportaita toisen kerroksen isoon juhlasaliin. Lattialla oli tuoreita vihvilöitä, gobeliinit oli otettu varastosta ja pantu riippumaan ja ovelta huoneen takaseinustalle johti paksu ruusun- ja liljanterälehtipolku. Niillä hän kävelisi kirkosta palattuaan - naimisissa olevana naisena.
(s. 48)

Seurasin viime vuonna YLEn näyttämää Outlander-sarjaa, joka pohjautuu Diana Gabaldonin kirjasarjan ensimmäiseen osaan. Sarjan jälkeen kaipasin Skotlantiin sijoittuvaa historiallista romantiikkaa, mutta itse Gabaldonin teosta en uskaltanut ruveta lukemaan sivumäärän takia. Tilalle löytyi Jude Deveraux’n Ylämaa-sarja, jonka pariin pääsin vasta tämän vuoden puolella.

Neliosainen Ylämaa-sarja kertoo Montgomeryn veljeksistä ja heidän romansseistaan. Ensimmäisessä osassa pääosassa on veljeksistä vanhin, Gavin Montgomery, joka avioituu Judith Revedounen kanssa. Avioliitto ei ala hyvissä merkeissä, sillä Gavin haikailee edelleen rakastajattarensa Alicen perään, joka naitetaan toiselle ja Gavinia huomattavasti varakkaammalle miehelle. Gavin valitsee puolisokseen Judithin melkeinpä kostoksi Alicelle, ja avioliiton myötä Montgomeryn suvulle siirtyvät laajat Revedounen maat ovat kiva bonus. Judithille totuus miehen rakastajasta valkenee jo hääpäivänä, jolloin hän vannoo, ettei koskaan anna rakkauttaan miehelleen.

Kirja on pitkälti Gavinin ja Judithin välien selvittelyä siitä, rakastavatko he toisiaan vai eivät. Judithille on pienestä pitäen tehty selväksi, ettei miehiin voi luottaa, joten nainen ei odota ruusuista tulevaisuutta miehensä kanssa. Gavin puolestaan osoittautuu Judithin kaikkien pelkojen mukaiseksi. Hän kohtelee vaimoaan välinpitämättömästi ja jaksaa muistuttaa siitä, miten nainen on vain miehensä omaisuutta. Lisäksi mies jatkaa tapaamisia rakastajattarensa kanssa, mikä ei tietysti ole vaimon mieleen. Kuitenkin sängyssä riittää intohimoa ja kipinöintiä, vaikka liitto muuten vaikuttaakin kylmältä. Koska kyseessä on hömppäkirja, on loppuratkaisukin jo heti alusta alkaen selvillä. Jotenkin sitä tuon kaiken ollako toisiinsa rakastunut pari vai eikö olla -teatterin jälkeen pariskunta saa onnellisen loppunsa.

Olen aikaisemmin lukenut Deveraux’lta Villiorkidea -nimisen kirjan, joka ei tehnyt hyvää vaikutusta. Ylämaan lupauksen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, etten ole saanut kirjailijan tuotannosta oikein hyvää mielikuvaa. Ehkä minulla oli liikaa odotuksia kirjan suhteen. Toisaalta ainoa odotukseni oli Skotlanti miljöönä. Jos tämän kirjan piti sijoittua Skotlantiin, niin sellaista ei kyllä tapahdu. Ainoa Skotlantiin viittaava asia on maininta Montgomeryn veljessarjan toisiksi vanhimman pojan tulevasta avioliitosta skotlantilaisen naisen kanssa. Sarjan toinen kirja muuten kertoo heistä, joten siinä pitäisi olla Skotlantia luvassa.

Jäin miettimään sitä, minkälainen kirja on englanniksi. En tiedä, onko vika suomennoksessa vai koko kirjassa, mutta paikoitellen teksti oli todella tahmeaa ja tönkköä. Kielellisesti mielenkiintoista on toki se, että hömppäkirjallisuudessa toistuu tiettyjä ilmauksia, joita käytetään seksikohtausten yhteydessä. Ylämaan lupauksessa Gavin ja Judith näkivät hyvin, hyvin monta kertaa tähtisadetta, muuta vastaavaa tähtiin viittaavaa ja räjähdyksiä. Samanlaisia ilmauksia olen bongannut Nora Robertsin suomennetuista teoksista.

Ylämaa-sarja
Ylämaan lupaus
Ylämaan taika
Ylämaan laulu
Ylämaan enkeli

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Lukuhaasteita vuodelle 2016

Viime vuonna tuli jopa kiire saada lukuhaasteita varten valitsemani kirjat luettua, ja yksi haasteista, I Spy Challenge 2015, jäi kesken. Lupasin itselleni, että tänä vuonna suhtaudun rennommin haasteisiin, enkä ahnehdi niitä liikaa. Vaan kuinkas sitten kävikään? Eksyin Haastavaa lukemista -blogiin, jonne on koottu blogimaailmassa meneillään olevia lukuhaasteita, ja niistä aivan liian moni houkutteli osallistumaan.


Klassikkojen lumoissa -blogin Lukumato sai innoitusta historiasta. Läpi historian -haasteessa luetaan eri historian aikakausille sijoittuvia kirjoja ja tavoitellaan samalla aatelisarvoja. Aikaa lukemiselle on koko vuosi 2016.

Aikakaudet:
Antiikki 800 eaa – 400 jaa
Keskiaika 400 - 1400 –luku
Renessanssi 1400 - 1500 –luku
Barokki ja klassismi 1600 –luku
Valistus ja esiromantiikka 1700 –luku
Romantiikka 1800 -luvun alku
Realismi ja naturalismi 1800 -luvun loppu
Symbolismi 1800 - 1900 -luvun vaihde
Modernismi ja ekspressionismi 1900 -luvun alku
Radikalismi ja postmodernismi 1900 -luvun loppu

Aatelisarvot: (suluissa luettavien kirjojen määrä, jolla saavuttaa kyseisen aatelisarvon)
1. Ritari (2)
2. Baronetti (4)
3. Paroni / paronitar / vapaaherra (5)
4. Kreivi / kreivitär / jaarli (6)
5. Markiisi / markiisitar (7)
6. Herttua / herttuatar (8)
7. Ruhtinas / prinssi / prinsessa (9)
8. Kuningas / kuningatar (10, yksi kustakin kategoriasta)
9. Keisari / keisarinna / tsaari (14, yksi kutakin aikakautta: antiikki, keskiaika, renessanssi, barokki, klassismi, valistus/esiromantiikka, romantiikka, realismi, naturalismi, symbolismi, modernismi, ekspressionismi, radikalismi ja postmodernismi)



Kujerruksia -blogin Linnea sai inspiraatiota näytelmistä. Lukuharjoituksia -haasteessa luetaan näytelmiä, jotka voivat olla moderneja, klassikkoja tai kirjoitettu millä kielellä tahansa. Luetun tekstin pitää kuitenkin olla kirjoitettu näytelmämuotoon repliikkeineen, proosamuotoon muutettu näytelmä ei kelpaa haasteeseen. Haaste alkoi 10.1. ja päättyy 10.11.2016.

Tavoiteltavat ammattinimikkeet:
1 luettu näytelmä – tarpeistonhoitaja
2 luettua näytelmää – puvustaja
3 luettua näytelmää – lavastaja
4 luettua näytelmää – dramaturgi
5 luettua näytelmää – ohjaaja
6 luettua näytelmää - teatterin pääjohtaja
yli 6 luettua näytelmää – taidemesenaatti



Orfeuksen kääntöpiirin Suvi keksi kauhukirjallisuuteen liittyvän Hämärän jälkeen -haasteen. Tarkoituksena on lukea kauhukirjoja, ja mitä enemmän niitä lukee, sitä useamman hahmon bongaa haasteen aikana. Haaste alkoi 3.11.2015 ja päättyy 2.11.2016.

Bongattavat kauhukirjallisuuden hahmot:
Haudankaivaja (1 kirja)
Aave (3 kirjaa)
Ihmissusi (5 kirjaa)
Vampyyri (7 kirjaa)
Zombie (9 kirjaa)
Noitapiiri (11 kirjaa)


Hyllytontun höpinöitä -blogin Tiina Tonttu keksi Okklumeus-lukuhaasteen, jossa luetaan Harry Potter -maailmaan sijoittuvia kirjoja. Haaste päättyy 31.10.2016.

Haasteen tasot:
0 kirjaa: Ankeuttaja
1 kirja: Jästi
2 kirjaa: Surkki
3 kirjaa: Kotitonttu
4 kirjaa: Huispaaja
5 kirjaa: Aurori
6 kirjaa: Albuksen kaartilainen
7 kirjaa: Tylypahkan rehtori
8 kirjaa tai enemmän: Taikaministeri

lauantai 16. tammikuuta 2016

J. S. Meresmaa: Mifongin kätkemä

Myllylahti, 2015, kovakantinen, 475 sivua


Hänessä reuhtoi kaksi mahtia, joista toinen pyrki ulos. Fewrynn äänähti kivusta. Leiliä pitelevä käsi alkoi vapista niin, että hän suoristi sen, jottei kallisarvoista rohtoa valuisi hukkaan. He olivat lähellä, hän tunsi sen, kynnyksellä, reunalla, mutta viimeinen askel oli ottamatta.
(s. 167)

Mifongin kätkemän kanssa minulla oli aluksi samanlaisia hankaluuksia kuin viime vuonna Mifongin mahtia lukiessa. Edellisen osan lukemisesta on kulunut niin pitkä aika, etten enää muistanut kunnolla, mihin viimeksi jäätiin. Onneksi Meresmaan tarinankerronta imaisee mukaansa, joten kovin pitkään en kärvistellyt alkukankeuden kanssa.

Dante Rondestani on onnistunut pelastamaan sisarensa Linnin mustalta mahdilta Ardisin tyttären Fewrynnin avulla. Merontesia vaivannut kirous on kadonnut, mutta kirouksen todelliset poistajat eivät saa teoistaan kunniaa ja kiitosta. Fewrynnillä omantunnon tuskia tekojensa tähden ja hän päättää korjata erään asian ottamatta ensin huomioon sitä, että tilanne voi suistua vielä pahemmiksi, kuten lopulta käy. Tytön kaksoisveli Ciaran joutuu pakenemaan, sillä vallananastajan joukot nostattavat kapinaa Merontesissä, eikä Ciaran ole enää turvassa. Pakomatkalle Ciaran saa seurakseen muutaman luotettavan henkilön hovista sekä äitinsä, joka hautoo ajatuksissaan aivan uudenalaista suuntaa elämälleen.

Täytyi ihan tarkistaa, mitä olen kirjoittanut Mifongin mahdista. Siinä saatiin vasta vilaus Fewrynnin maagisista kyvyistä, jotka hän on saanut mifonkisiteensä ansiosta. Tässä osassa Fewrynn vie kykynsä äärirajoille. On helppoa huumaantua kyvyistään, mutta suureen voimaan liittyy myös paljon vastuuta. Sen Fewrynn joutuu kokemaan kirjan aikana. Ciaranin paettua Merontesista hovijuonittelu jäi taaksepäin, kunnes pakoseurue ryhtyi itse juonittelemaan. Kuninkaalliseen kohteluun tottunut Ciaran joutuu tottumaan toisenlaiseen elämään kuin linnassa. Edellisessä osassa alkanut kauna siskoa kohtaan nousee entistä katkerammaksi.

Hahmoista ovat tallella kaikki vanhat tutut ja joukkoon on saatu yksi juonen kannalta merkittävä uusi hahmo. Mifongin mahdista kirjoittaessani mainitsin myös kaksosten Pyon-sisaren. Hänet mainitaan tämän kirjan aikana, mutta vielä toistaiseksi ei ole ollut mitään vihjeitä siitä, olisiko Pyonillakin suurempi rooli jossain vaiheessa. Kaipasin viimeksi Ardisia suurempaan osaan ja siihen toiveeseen on vastattu. Ardis on valmis ottamaan ohjat omiin käsiinsä ja toimimaan. Ehkä jopa yllätyin naisen päättäväisyydestä, mutta hienoa, että sarjan alussa hieman heittopussina ollut tyttö on vuosien aikana sisuuntunut vartuttuaan aikuiseksi. Mukana on tietysti myös Dante, joka on ajan kuluessa oppinut yhtä ja toista itsestään.

Mifonki-sarjan edetessä on tullut selväksi, ettei Meresmaa säästele hahmojaan. Myös Mifonkin kätkemässä hahmot joutuvat kohtaamaan vaikeita ja haastavia tilanteita. Osa pääsee helpommalla kuin toiset, jotka kohtaavat enemmän vaikeita hetkiä. Olen ajatellut, ettei sarjassa kuitenkaan loppujen lopuksi käy hirveän pahasti niille kaikista tärkeimmistä hahmoista. Tämän kirjan lukemisen jälkeen tuntui siltä, ettei kukaan ole turvassa. Toisaalta erään hahmon kohtaloa ei voi vielä tietää, ehkä hän selvisi tai sitten ei.

Luvut tuntuivat juuri sopivan pituisilta. Tarina pääsee kunkin hahmon osalta kehittymään kaiken aikaa, mutta samalla yhdestä tai useammasta tietystä hahmosta ei kerrota liian pitkää pätkää. Hahmoihin ei ehdi kyllästyä, kun heille on annettu melko tasapuolisesti aikaa olla esillä. Toisaalta jännittävissä kohdissa luvun loppuminen ja siten myös tietyn hahmon seuraamisen katkeaminen oli jopa ärsyttävää.

Mifonki-sarja
Mifongin perintö 2012
Mifongin aika 2013
Mifongin mahti 2014
Mifongin kätkemä 2015

perjantai 8. tammikuuta 2016

Yhteenveto vuodesta 2015

Aika kuluu kyllä uskomattoman nopeasti. Niin vain taas on kulunut yksi vuosi, ihan yhdessä hujauksessa tai siltä se nyt tuntuu. Kulunut vuosi oli kolmas aktiivinen bloggausvuoteni. Sitä edeltävän vuoden tapaan välillä oli ajanpuutetta, enkä ehtinyt lukea kaikkia kirjoja, joiden lukemista olin suunnitellut ja jotka olisin halunnut lukea. Ei se mitään, ehkä sitten tänä vuonna luen taas lukulistalle kerääntyneitä kirjoja, jotka odottavat oikeaa hetkeä.

Osallistuin kolmeen lukuhaasteeseen. Annamin keksimästä Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteesta bloggasin jo joulukuun alussa. Kaksi muuta haastetta olivat Sateenkaarihaaste ja I Spy Challenge 2015.

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu keksi Luetaan sateenkaari -haasteen. Tarkoituksena oli lukea seitsemän kirjaa, joiden selkämyksistä muodostuu sateenkaaren värit. Kirjat tuli lukea värien mukaisessa järjestyksessä. Luin kirjat järjestyksessä, mutta bloggasin Jean Estorilin teoksesta ennen Paul Austeria, koska en sillä hetkellä jaksanut paneutua Austerin Sunset Parkiin. Tässä sateenkaareni ja lukemani kirjat:



* Punainen – Kate Mosse: Krypta
* Oranssi – Tuire Kaimio: Pennun kasvatus
* Keltainen – Paul Auster: Sunset Park
* Vihreä – Jean Estoril: Anne sisäoppilaitoksessa
* Vaaleampi sininen – Astrid Lindgren: Meidän Marikki
* Tummempi sininen – Mark Twain: Prinssi ja kerjäläispoika
* Lila – Eoin Colfer: Artemis Fowl – Opalin kosto

Kolmas lukuhaaste oli Haastavaa lukemista -blogista bongaamani I Spy Challenge 2015, joka lähti alun perin liikkeelle Goodreadsista. Haasteessa luettiin listan kohtiin sopivia kirjoja. En saanut luettua haastetta kokonaan, neljä kohtaa jäi lukematta.

1. Color – Philippa Gregory: Sininen herttuatar
2. Number – Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja 99 askelman arvoitus
3. Things That Grow – Enni Mustonen: Jääleinikki
4. Seasons – Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi
5. First Name – Silvia Rannamaa: Kadrin päiväkirja
6. Places – J. M. Synge: Aransaaret
7. Body Part - Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin
8. Weapon - George R. R. Martin: Miekkamyrsky
9. Body of Water – Kim Edwards: Unien järvi
10. Form of Water – Ulla-Lena Lundberg: Sade
11. Product of Fire – Sophie Jordan: Liekki
12. Celestial Body - Vigdís Grímsdóttir: Sydän, kuu ja sinilinnut
13. Architecture - Kate Mosse: Krypta
14. Senses - sight, touch, taste
15. Royal Title - Hans Christian Andersen: Lumikuningatar
16. Family Member - Lene Kaaberbøl: Näkijän tytär
17. Elements - fire, wind, air
18. Time of Day - morning, dusk, evening
19. Metal - gold, bronze, steel
20. Emotion/Feeling - Annina Holmberg: Nuori rakkaus
21. Animal/Insect - Michael Morpurgo: Sotahevonen
22. Something to Read - Herbjørg Wassmo: Dinan kirja
23. Gender Identifier - Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito
24. Paranormal Being – Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa
25. Occupation – Jennifer Worth: Hakekaa kätilö

Kiitos vielä lukuhaasteiden järjestäjille kivoista haasteista! :)

Kirjavuosi 2015:
- Luettuja kirjoja 49, mistä olen jopa yllättynyt. Kulunut vuosi oli opiskelujen ja töiden täyteinen. Välillä olin niin väsynyt, etten edes jaksanut lukea.
- Vuosi tarjosi lukukokemuksia laidasta laitaan. Mielenkiintoisimpien joukossa muun muassa seuraavat teokset: Pohjoismaiset taruolennot, Lavinia, Aransaaret ja Unien järvi.
- Tuntuu hieman ikävältä valita huonoja lukemiani kirjoja, koska jokaisella on oma kirjamakunsa. Kaikki eivät pidä samoista kirjoista ja hyvä niin. Eikä se ole kirjan vika, jos en ole oikea lukija juuri sitä kirjaa varten. En innostunut Vigdís Grímsdóttirin kirjoista ja Dinan kirja aiheutti pientä ahdistusta vimmansa takia. Näilläkin kirjoilla on omat ystävänsä, jotka pitävät niistä.

Eipä tässä sitten muuta kuin suunta kohti uutta kirjallista vuotta. Etsiskelen jo sopivia lukuhaasteita, joihin voisin osallistua ja vuoden ensimmäinen kirjakin on kohta luettu.