lauantai 5. joulukuuta 2015

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Alkuperäinen teos: Regn (1997)
Gummerus, 1997, kovakantinen, 235 sivua
suomentanut Leena Vallisaari



Kun tunsin sateen hajun, huomasin ne. Ne olivat sade-eläimiä, joista meillä kerrottiin, mutta toisenlaisia. Ne muistuttivat krokotiileja ja virtahepoja ja kalaparvia mutta enimmäkseen vain siksi, että olisi jotakin, mihin niitä voisi verrata kun kertoisi niistä. Ne olivat erilaisia samalla tavalla kuin se missä liikuin oli erilainen kuin maailma, jossa asuin.
(s. 15)

Sade on ensimmäinen kosketukseni Ulla-Lena Lundbergin tuotantoon. Valitsin kirjan aikalailla sattumanvaraisesti, vaikka olihan minulla eräs taka-ajatus. Tästä saa jälleen yhden luetun kohdan lukuhaasteeseen.

Kirja kertoo kahdesta eri ajasta. Ensimmäisenä puheenvuoron saa muinaisessa Afrikassa nuori metsästäjä Oras, joka pikkupoikana seuraa heimonsa kunnioitettua sateentekijää Parveilevaa mehiläistä. Häneltä Oras oppii kalliomaalauksen salat. Jalkansa loukannut Oras ei kykene metsästämään riistaa, kuten hänen heimonsa muut nuoret miehet, mutta lopulta hänestä kasvaa Parveilevan mehiläisen tavoin suuri ja kunnioitettu sateentekijä ja parantaja. Sadetanssin aikana Oras siirtyy henkimaailmaan, jossa hän ajaa myyttiset sade-eläimet heimonsa luokse tuomaan heille vettä.

Nykyajassa ruotsalainen vesi-insinööri Bengt saapuu Afrikkaan suurin odotuksin. Hän on tuomassa maahan kehitysapua vesiprojektin merkeissä. Bengtin uran kohokohta on pumppuasema, jonka pitäisi tuottaa vettä paikallisen väestön tarpeisiin. Bengt saa kuitenkin huomata, ettei ihminen voi luonnonvoimille mitään. Jos järvi kuivuu paahtavassa kuumuudessa, silloin se kuivuu, eikä pelkkä pumppu pysty antamaan vettä sitä tarvitseville. Vesi-insinööri joutuu kohtaamaan myös paikalliset tavat, kun pumpusta on kuivuuden takia tullut hyödytön, voi sen osia ottaa omaan käyttöönsä.

Oras ja Bengt tulevat kahdesta keskenään täysin erilaisesta ajasta. Ensisilmäyksellä näillä kahdella hahmolla ei ole mitään yhteneväisyyttä. Tarinan edetessä yhteisiä piirteitä löytyy yhtäkkiä yllättävän monta. Kumpikin tarvitsee kipeästi vettä, sillä kuivuuden keskellä vesi on elintärkeää. Kumpikin on jollain tavalla hieman ulkopuolinen yhteisössään. Oras ei pysty kaatamaan riistaa eli hänestä ei tule metsästäjää siinä mielessä, kuten heimon muista nuorukaisista. Bengt on valkoinen mies, joka saapuu paikallisten heimouskomusten täyteiseen vieraaseen maanosaan teknologia mukanaan.

Sade välittää kuvan nykyajan ja entisen ajan kohtaamisesta. Oraan aikana piirretyt kalliomaalaukset ovat yhä paikallaan luolanseinällä Bengtin nykyajassa. Samoin entiset uskomukset ovat voimissaan ja paikallista henkienmanaajaa tarvitaan vesipumpun avajaisiin, vaikka entistä harvempi ainakaan tunnustaa uskovansa esi-isien henkiin tai noituuteen. Kirjan aikana tutuksi tulee myös maallisen hallinnon hidas byrokratia, johon täytyy vain tottua. Tarina kahden eri aikatason Afrikasta on lopulta mielenkiintoinen, joten on harmi, että kirjan alun lukeminen oli hyvin työlästä henkimaailman asioiden pitkästyttävyyden takia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti