sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Astrid Lindgren: Meidän Marikki


Meidän Marikki, WSOY, 2000, kovakantinen, 373 sivua
Yhteisnide kahdesta Lindgrenin teoksesta:
- Marikki (ruotsinkielinen alkuteos Madicken)
suomentanut Laila Järvinen, 1962
- Kesäkummun Tuikku (ruotsinkielinen alkuteos Madicken och Junibackens Pims)
suomentanut Kristiina Rikman, 1977

Marikki lähtee Nilssoneilta hieman mietteissään. Kyllähän molemmat, sekä öljylamppu että pitkäpartaiset tontut ovat hyviä, mutta ne saavat hänet kuitenkin ikävöimään kotiin. Abben luona ei oikein tunnu siltä, että huomenna on joulu, ja se tekee hänet levottomaksi. Hän keskustelee siitä Liisan kanssa heidän mentyään illalla vuoteeseen.
- Mitä jos heräämme, eikä olekaan jouluaatto, vaan esimerkiksi perjantai?

(s. 132)

Astrid Lindgrenin kirjoja luettiin lapsuudessani usein. Suosikkini taisi Ronja Ryövärintytär, mutta Marikki tuli heti perässä vähintäänkin hyvänä kakkosena. En ole lukenut Marikkia moniin vuosiin. Viimeisin kerta on varmaankin ollut kouluikäisenä sen jälkeen, kun olin oppinut lukemaan. Paluu tutun kirjan pariin oli nostalgian täyteinen.

Vilkas ekaluokkalainen Marikki asuu perheensä kanssa Kesäkummussa, maailman ihanimmassa talossa. Yhdessä pikkusiskonsa Liisan kanssa Marikki saa hassuja päähänpistoja, joiden seuraamukset eivät aina ole niin onnellisia. He leikkivät esimerkiksi Raamatusta tuttuja tarinoita, jolloin Liisa katoaa kaivosta ja Marikille tulee huoli siskosta, kun orjakauppias on vienyt tämän mukanaan. Vajan katolta hyppääminen sateenvarjon kanssa kuulostaa jännittävältä idealta, mutta alas tullessa voi sattua… Tyttöjen lisäksi perheeseen kuuluvat sanomalehdessä työskentelevä isä, äiti, joka on kotirouvana, Alva-piika, kissa ja koira sekä silloin tällöin pyykkiä pesemään tuleva pyykki-Iida.

Marikki elää varsin huoletonta ja mukavaa elämää. Luvassa on vierailuja vappukokolla, uudet hienot sannikkaat ja pormestarinnan järjestämät hyväntekeväisyystanssiaiset. Toisenlainen elämä tulee Marikille tutuksi hänen lähipiirinsä henkilöiden kautta. Koulussa hänen luokallaan on Miia, jota kutsutaan pöpö-Miiaksi, koska tytöllä on aina likaiset vaatteet ja suttuinen olemus. Naapurissa asuu köyhä Nilssonien perhe, joiden Abbe-poika on Marikin hyvä ystävä. Nilssonin täti on pitää yksin huolta taloudesta sillä välin, kun Nilssonin setä makaa sohvalla ajattelemassa tai viettää aikaa paikallisessa krouvissa.

Lapsuudessa Marikki oli herttainen tarina vilkkaasta tytöstä, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia, mutta lopulta asiat aina kääntyvät parhain päin. Olen kuulemma joskus toivonut pikkusiskoa, jonka kanssa voisi leikkiä kuten Marikki ja Liisa. Tämä lukukerta ei onneksi ollenkaan himmentänyt lapsuudesta tuttuun kirjaan liittyviä nostalgisia muistoja. Ne palautuivat mieleen, mutta samalla ymmärsin kirjaa uudella tavalla. Marikista aukeni aivan uudenlainen, yhteiskuntaa tarkasteleva puoli. Parhaiten se tulee ilmi juuri Marikin perheen tavallisen perhe-elämän ja muiden, kuten Nilssonien perheen arjen kuvauksena. Vaikka he ovatkin naapureita, ovat perheiden elinolosuhteet hyvin erilaiset.

Tarina sijoittuu Ruotsiin 1900-luvun alkuun, mikä on myös jättänyt jälkensä tarinaan. Marikin perheen isä huolehtii perheen elannosta. On aivan luonnollista, että äiti on kotirouvana ja perheessä on piika, sekä silloin tällöin käy pyykkäri pesemässä pyykkiä. Pormestarinnan tanssiaiset ovat varakkaammalle väelle tarkoitetut juhlat, eikä Alva-piika tohtisi osallistuakaan, elleivät isä ja äiti vaatisivat häntä mukaan. Paikkakunnalla on myös vaivaistalo, ja erityisesti yksi talossa asuva mies pelottaa Marikkia. Näteimmin ajankuva ilmenee vaatetuksesta. Marikki pukeutuu merimiesasuun tai essumekkoihin ja äidillä on kaunis leninki yllään huviretkellä. Ilon Wiklandin hienosta kuvituksesta suosikikseni taisi nousta juuri kuva perheestä huviretkellä. Siinä vaatetuskin luo idylliä seikkailun merkeissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti