tiistai 29. joulukuuta 2015

Liebster Award

Lokakuussa minua muistettiin kahdella Liebster Award -tunnustuksella. Kiitos tunnustuksesta Ruusa ja Kattinka!



Haasteessa toimitaan seuraavasti:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämiin 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin puolestaan palkitsemasi bloggaajat vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Tässä vastaukseni Ruusan kysymyksiin:

1. Minkä genren kirjoja luet eniten?
- Selvästi eniten luen fantasiakirjallisuutta.

2. Mikä on lempikirjasi?
- Yhtä lempikirjaa on todella vaikea nimetä, mutta kirjasarjoista pidän eniten Harry Pottereista ja L. M. Montgomeryn Anna-kirjoista.

3. Entä lempi lukupaikkasi?
- Oma sänky! :) Tämä näkyy jossain määrin blogissakin, sillä aika monta kertaa olen ottanut postaukseen kuvan kirjasta juuri sängyllä niin, että kirja on esimerkiksi tyynyn päällä.

4. Onko sinulla lukulista, vai valitsetko kirjat aina fiiliksen mukaan?
- Minulla on lukulista, johon kerään muista blogeista poimittuja, kavereilta saatuja tai mainoksista bongattuja lukuvinkkejä. Valitsen kirjoja myös hyvin paljon fiiliksen mukaan. Vähintään joka toisella kirjastoreissulla mukaan tarttuu kirja, jonka olen vaikkapa kansikuvan takia lainannut täysin fiilispohjalta.

5. Vaihteleeko lukemiesi kirjojen genret vuodenaikojen mukaan?
- Ei vaihtele.

6. Luetko e-kirjoja?
- En lue, pysyttelen mieluummin perinteisissä kirjoissa.

7. Mitkä kaksi kirjaa on jäänyt parhaiten mieleesi tänä vuonna? Miksi?
- Johanne Hildebrandtin Saaga, koska melkeinpä rakastan tätä sarjaa. Saaga on hieno lopetus tarinalle, joka kertoo kolmen naisen tarinan kolmen sukupolven ajalta. Myös Philippa Gregoryn Sininen herttuatar jäi positiivisesti mieleen. Minulla oli suuret odotukset kirjaa kohtaan ja onneksi odotukset täyttyivät.

8. Minkä aihealueen kirjoja luet eniten?
- Ööh, minusta tämä kysymys ei eroa genreen liityvästä kysymyksestä...

9. Onko kirjan ulkonäöllä väliä?
- On ainakin siinä mielessä, että kirjastossa kiinnitän paljon huomiota kirjojen kansiin ja valitsen kirjoja luettavaksi kansikuvien perusteella.

10. Minkä kirjan maisemat haluaisit näkyvän omasta ikkunastasi?
- Ensimmäisenä tulee mieleen Harry Pottereista tuttu Tylypahka.

11. Luetko mieluummin sarjoja vai yksittäisiä romaaneja?
- Luen kumpiakin. Ehkä kuitenkin enemmän sarjoja, koska löydettyäni minulle entuudestaan tuntemattoman kirjan haluan tietää, miten tarina päättyi, jos kirja kuuluu sarjaan, eikä ole yksittäinen romaani. Tästä syystä on helppoa jäädä saman sarjan pariin.

Ja sitten vastaukset Kattinkan kysymyksiin:

1. Mikä oli lapsena lempikirjasi?
- Ihan pikkulapsiajan lempikirjaa en muista, mutta myöhemmin Anna ja Harry Potter -kirjat.

2. Missä lukemassasi kirjassa on mielestäsi kaunein kansi?
- Voi apua, eihän tällaista voi mitenkään muistaa... Lunttasin blogista tänä vuonna lukemani kirjat, niistä kaunein/tunnelmallisin kansi on John Boynen Tarkoin vartioitu talo -kirjalla.

3. Mikä on tällä hetkellä eniten odottamasi uutuuskirja?
- En oikeastaan seuraa uutuuskirjoja, joten en edes kunnolla tiedä, mitä kirjoja on vastikään ilmestynyt. Ehkäpä tällä hetkellä odotan eniten Philippa Gregoryn serkusten sota -sarjan seuraavan osan ilmestymistä suomeksi, mutta ei mitään aavistustakaan, koska se ilmestyy.

4. Minkä perusteella valitset luettaviksesi päätyvät kirjat?
- Houkuttelevan kansikuvan tai takakansitekstin perusteella tai ihan tietoisesti etsin tietynlaista kirjaa luettavaksi esimerkiksi jotakin lukuhaastetta varten.

5. Oletko aina pitänyt lukemisesta?
- Kyllä.

6. Minkä kirjan maailmaan tahtoisit päästä käymään?
- Potter-kirjoista tuttuun taikamaailmaan.

7. Jos saisit valita yhden henkilön jostakin kirjasta ja pääsisit juttelemaan hänen kanssaan vaikkaa kahvikupposen äärelle, kenet valitsisit?
- Luultavasti valitsisin Vihervaaran Annan. Luulen että hänen kanssaan ei tulisi aika pitkäksi.

8. Kirja, joka jäi mietityttämään pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen?
- Viime vuonna lukemani Kuinka prinsessa Ruusunen hurmataan jäi mieleen hyvin negatiivisessa valossa.

9. Lainaatko kirjasi kirjastosta vai hankitko mieluummin omaksi?
- Sekä että. Hankin omaksi sellaisia kirjoja, jotka tiedän hyviksi, esimerkiksi olen lukenut samaa sarjaa aikaisemmin. Ostan kuitenkin aika harvoin kirjoja. Huomattavasti enemmän lainaan kirjoja kirjastosta.

10. Luettiinko sinulle lapsena iltasatuja?
- Luettiin.

11. Mikä on suosikkigenresi vai oletko kirjojen suhteen kaikkiruokainen?
- Luen eniten fantasiakirjallisuutta, mutta en myönnä sitä suosikkigenrekseni. :) Taitaa se kyllä olla suosikkigenreni.

Annan tunnustuksen seuraaville
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Tarinoiden syvyydet
Villasukka kirjahyllyssä


Kysymykseni heille
1. Opitko lukemaan koulussa vai jo aikaisemmin?
2. Muistatko tai onko sinulle kerrottu, mikä oli ensimmäinen kirja, jonka olet itse lukenut?
3. Miten suhtaudut elokuviin, jotka pohjautuvat kirjoihin?
4. Kuinka paljon kiinnyt kirjojen hahmoihin?
5. Oletko koskaan itkenyt lukiessasi kirjaa?
6. Kirjalahja jouluna tai syntymäpäivänä, hyvä idea vai pitäisikö keksiä jotain muuta?
7. Ostatko kirjoja heräteostoksina?
8. Mikä on oudoin tilanne ja paikka, jossa olet lukenut kirjaa?
9. Jos sinua pyydettäisiin suosittelemaan yhtä kirjaa, mitä suosittelisit?
10. Osallistutko blogeissa kiertäviin lukuhaasteisiin?
11. Minkälainen oli joulusi, entä miten juhlistat uutta vuotta? Vastaa kahden eri kirjan nimellä.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin

Alkuperäinen teos: The hand that first held mine (2010)
Schildts & Söderströms, 2013, pokkari, 391 sivua
suomentanut Maija Kauhanen


Puutarha odottaa. Puut odottavat. Lokki, joka keikkuu taivaalla pyykin yläpuolella, odottaa. Ja sitten - aivan kuin tämä olisi näyttämö ja yleisö katsoisi pimeydestä hiiskumatta - kuuluu puhetta. Ääniä näyttämön takaa. Joku kirkaisee, joku toinen huutaa, lattialle putoaa jotakin raskasta. Talon takaovi tempaistaan auki. "En jaksa enää! Ymmärrätkö, en kerta kaikkiaan jaksa enää!" tuo joku kirkuu. Takaovi paiskataan raikuvasti kiinni, ja näyttämölle ilmestyy ihminen.
(s. 12)

Maggie O’Farrellin Käsi jota kerran pitelin -teoksessa on sitä jotakin, mikä sai huomion kiinnittymään kansikuvaan. Kädet, kynä, meikkisuti ja avaimet muodostavat jopa kummallisen kokonaisuuden, enkä voinut olla ajattelematta, miten ne kaikki liittyvät toisiinsa. Viimeistään takakansi houkutteli lainaamaan kirjan joululoman toivottavasti rentouttavaksi lukukokemukseksi.

Nuori Alexandra Sinclair elää 1950-luvun Englannissa pienessä maalaiskylässä. Nuori nainen on kyllästynyt nykyiseen elämäänsä ja odottaa elämän vasta kunnolla alkavan. Alexandra aikoo palata Lontooseen, jossa hän on asunut jo aikaisemminkin, silloin hänet erotettiin yliopistosta. Sattuman oikusta lehtimies Innes Kentin auto hyytyy Sinclairin perheen talon kohdalla. Alexandra ja Innes tapaavat toisensa, ja Alexandra saa Innesiltä lempinimensä Lexie. Tämän kohtaamisen jälkeen Lexien elämä saa uuden suunnan. Päästyään Lontooseen hän etsii Innesin käsiinsä ja saa tältä työpaikan, josta on hyötyä myöhemmin elämän varrella.

Nykyajassa Elina ja Ted ovat juuri tulleet vanhemmiksi ensimmäistä kertaa. Pieni poikavauva herättää kummassakin hämmentäviä tunteita. Elina kävi synnytyksen aikana hyvin lähellä kuolemaa, joten äitiys tuntuu aluksi vieraalta, eikä Elina osaa asettua uuteen rooliinsa. Jos vauva herättää kummallisia ajatuksia äidissä, niin isä ei jää yhtään vähemmälle. Poikansa syntymän jälkeen Ted alkaa nähdä välähdyksiä, katkonaisia muistikuvia omasta lapsuudestaan. Vaikka Ted ei mielellään puhu muistikuvistaan, hänen outo käytöksensä ei jää Elinalta huomaamatta. Lopulta Ted uskoo, etteivät hänen vanhempansa ole kertoneet aivan kaikkea hänen lapsuudestaan.

50-luvulle sijoittuvat tapahtumat ja Lexien ja Innesin tarina herättivät enemmän kiinnostusta kuin nykyaika. Varsinkin alussa kaikki, mikä liittyi Elinaan ja Tediin, liittyi jollain tavalla myös vauvaan. En ole itse äiti, joten sen takia pariskunnan minulle aivan vieras elämäntilanne ei jaksanut kiinnostaa. Lexien tarinassa minua viehätti eniten maalaistytön kasvaminen kaupunkilaisnaiseksi, joka tulee toimeen omillaan aikana, jolloin se saattoi olla naiselle hankalaa. Lexie myös rikkoo rajoja työssään, mikä teki hänestä entistä kiinnostavamman silmissäni. Elinassa mielenkiintoa herätti oikeastaan vain hänen suomalaisuutensa. Harvoin sitä törmää ulkomaisen kirjailijan teokseen, jossa seikkailee suomalainen hahmo vieläpä suuressa roolissa.

Muutaman kirja-arvion lukeneena voin todeta, että yleisesti ottaen kirjan juonta pidettiin ennalta arvattavana. Jokaisella on tietysti oikeus mielipiteeseensä, mutta ei tämä minusta vaikuttanut liian helpolta arvata etukäteen. Itse asiassa alussa ihmettelin sitä, miten Lexien tarina liittyy Elinan ja Tedin tilanteeseen, mutta tavallaan unohdin koko asian tarinan edetessä, enkä pahemmin enää kiinnittänyt siihen huomiota. Loppuratkaisu tuli pienenä yllätyksenä, mutta toisaalta taas ratkaisun lähestyessä vihjeitä annettiin yhä enemmän, joten olin jollain tavalla osannut aavistaa, mikä selitys hahmojen väliselle yhteydelle oli.

Ehkäpä kutkuttavimmalla tavalla ajan kuluminen tulee esille nykyajan kerronnassa, josta ilmenee, miten paikat ovat muuttuneet entiseen verrattuna. Esimerkiksi Lexien entisestä työpaikasta kerrottaessa käy ilmi, ettei lehden toimitusta enää ole, vaan sen tilalle on tullut kahvila. Konkreettisemmin asia paljastetaan huonekaluista. Juuri siinä kohdassa, missä kauan sitten sijaitsi Lexien työpöytä, on nyt kahvilan pöytä, jonka äärellä istuu Ted. Pidin vastaavankaltaisista kohdista, joissa mennyt ja nykyinen aika kohtasivat toisensa kerronnassa.

Kansikuvan perusteella O’Farrellin teos on aivot narikkaan -lukemista, jonka parissa ei tarvitse ajatella. Ilahduin huomattuani ettei asia olekaan ihan näin. Kannesta saa sen käsityksen, että kirja on todellista chick lit -kamaa, jota se ei siis ole. Mitään toivomaani rentouttavaa lukemista kirja ei kyllä ollut. Elinan ja Tedin vauva-arki tuntui uuvuttavalta. Tedin muistikatkokset tekivät tekstistä välillä sekavanoloisen. Ainakin kirja tarjosi hyvän mahdollisuuden tutustua jälleen uuden kirjailijan tuotantoon. Voisin kokeilla O’Farrellilta jotain muuta kirjaa, josko se kolahtaisi paremmin.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Eoin Colfer: Artemis Fowl - Opalin kosto

Alkuperäinen teos: Artemis Fowl: The Opal Deception (2005)
WSOY, 2005, kovakantinen, 348 sivua
suomentanut Jaakko Kankaanpää

Keijuvarkaasta on tullut eräänlainen maailman rikoseliitin voitonmerkki. Vain alun toistakymmentä ihmistä on kuullut siitä ja vain muutama tietää, missä se on. Se on rikollisille sama kuin Turner-palkinto taiteilijoille. Jos joku onnistuu kähveltämään sen, hänestä tulee sukupolvensa mestarivaras. Monikaan ei tiedä haasteesta, mutta ne tietävät, joilla on väliä.
(s. 35)

Sateenkaariaiheinen lukuhaaste tarjosi tilaisuuden tarttua uudelleen mielenkiintoiseen Artemis Fowl -kirjaan. Kirja on sarjan neljäs osa, joten ennen sen lukemista kannattaa lukaista aikaisemmat osat tai ainakin sarjan kolmas osa. Muuten juonesta ei todennäköisesti saa yhtä hyvin kiinni.

Opalin kosto on melkeinpä suoraa jatkoa edellisen osan, Ikuisuuskoodin, tapahtumille. Tonttunainen Opal Koboi saatiin kiinni Ikuisuuskoodin lopussa. Sen jälkeen hän on vajonnut koomaan vai onko sittenkään? Opal näyttäisi edelleen olevan sairaalassa tiukan vartioinnin kohteena. Samaan aikaan alkaa kuitenkin tapahtua ikäviä asioita. Komentaja Julius Root ja komisario Holly Short lähtevät selvittämään vankilasta karanneen hiiden tapausta sillä seurauksella, että pian Hollya pidetään murhaajana ja hänet etsintäkuulutetaan. Holly tarvitsee kipeästi Artemiksen apua Opalin kiinnisaamiseksi. Ainoa ongelma on se, että nuoren rikollisneron muisti on tyhjennetty, eikä hän enää muista keijujen olemassaoloa.

Nuorempana Artemis Fowl -sarja oli viihdyttävää ja välillä jopa vähän jännittävää lukemista. Näin vanhemmiten kaipaisin sitä, että asioita pohjustettaisiin enemmän. Juoni etenee hyvin nopeaan tahtiin ja välillä tarinassa oli kiireen tuntua. Voi olla, että suhtautuisin vieläkin kriittisemmin tapahtumien nopeuteen, mutta nostalgisten muistojen takia en pysty olemaan ankara kirjaa kohtaan. Onhan tässä myös omat hyvät puolensa. Hahmojen välinen sanailu on huvittavaa. Hyvien puolella olevien hahmojen muodostama joukko toimii oikeasti hyvin yhteen. Lukiessa tuli sellainen olo, että kirjailijan on varmaan ollut helppo kirjoittaa näitä kohtauksia, aivan kuin hän kirjoittaisi hyvien ystävien seikkailuista. Vai olenko tätä mieltä sittenkin vain hyvien muistojen takia? Vaikea sanoa.

Silloin kun olen Artemis Fowl -kirjoja lukenut aikaisemmin, pidin komisario Holly Shortia kovana mimminä. Mielestäni Hollyn hahmo on hyvä esikuva tytöille. Hän on todellinen toiminnannainen, joka ei jää seisomaan tumput suorina vaan osallistuu itse tiukkoihinkin tehtäviin. Ehkäpä tärkeimpänä pitäisin sitä, että Holly osaa ajatella itse. Hän ei ole vain aivoton komenneltava. Toinen loistava hahmo kirjassa on maailmanvalloitussuunnitelmia hautova tonttu, Opal Koboi. Häntä ei voi nimetä hyväksi esikuvaksi, mutta Opalin hahmo tarjosi tällä lukukerralla huvittavimmat kohtaukset. Maailmanvalloitus ei ole helppoa, joten hyvistä suunnitelmista huolimatta pilkka lankeaa tietysti lopulta tonttunaisen omaan nilkkaan. Matkan varrella hahmon käytös saa skitsofreniaa muistuttavia piirteitä, joista joutuvat kärsimään erityisesti hänen avustajansa, tonttukaksoset Merv ja Scant.

Se on ehdottomasti myönnettävä, että kirjailija on käyttänyt paljon mielikuvitusta luomalla hienon maailman Artemis Fowl -sarjaan. Tavallisen ihmisten tunteman maailman alla elää kokonainen keijujen maailma Hautautuneilla Alueilla. Turva on nimensä mukaan ainoa kaupunki, jossa keijut saavat olla rauhassa ihmisiltä. Tarua Atlantiksesta on hyödynnetty, joten sarjassa keijuilla on myös vedenalainen kaupunki. Oikeastaan ainoa seikka, jota olen koskaan ihmetellyt tämän sarjan keijumaailmaan liittyen, on kuilut. Keijut matkustavat sukkuloilla, joilla liikutaan kuiluissa. Ne ovat kuin teitä, jotka kulkevat ympäriinsä keijumaailmassa ja nousevat jopa ihmisten maailman pinnalle. Samalla ne kuulostavat kovin ankeilta. Kokonaisen keijukansan on liikuttava sukkuloilla ankeissa kuiluissa. Ilmeisesti heillä ei ole käytössään muunlaisia teitä.

Kirjassa on ihanasti mukana pieniä yksityiskohtia, joita vilahtelee siellä täällä juonen edetessä. Esimerkkinä vaikkapa Opalin intohimo tryffeleitä kohtaan. Tämänkaltaiset kohdat toivat hauskuutta vakavampien aiheiden keskelle. Kirja oli todella nopealukuinen ja viihdyttävä nopeasta etenemisestä huolimatta.

Artemis Fowl -sarja
Artemis Fowl (Artemis Fowl)
Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa (Artemis Fowl: The Arctic Incident)
Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi (Artemis Fowl: The Eternity Code)
Artemis Fowl: Opalin kosto (Artemis Fowl: The Opal Deception)
Artemis Fowl: Kadonnut siirtokunta (Artemis Fowl: The Lost Colony)
Artemis Fowl: Aikaparadoksi (Artemis Fowl: The Time Paradox)
Artemis Fowl: Atlantiskompleksi (Artemis Fowl: The Atlantis Complex)
Artemis Fowl: Viimeinen vartija (Artemis Fowl: The Last Guardian)

perjantai 25. joulukuuta 2015

Mark Twain: Prinssi ja kerjäläispoika

Alkuperäinen teos: The Prince and the Pauper (1882)
WSOY, 1995, kovakantinen, 226 sivua
suomentanut Helka Varho



Koko maassa ei puhuttu mistään muusta kuin vastasyntyneestä lapsesta Edvard Tudorista, Walesin prinssistä, joka lepäsi silkkiin ja samettiin käärittynä tietämättä mitään tästä hälystä ja ylhäisistä naisista ja herroista, jotka palvelivat häntä ja valvoivat hänen ympärillään. Eikä hän siitä välittänytkään. Mutta kukaan ei hiiskunut tuosta toisesta lapsesta, ryysyihin kääritystä Tom Cantystä, lukuun ottamatta köyhää perhettä, jonka vaivoiksi hän oli syntynyt.
(s. 9)

Prinssi ja kerjäläispoika löytyi omasta hyllystä. Olen joskus lapsuudessa saanut kirjan lahjaksi, mutta en ole sitä koskaan viitsinyt lukea. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Köyhän perheen poika Tom Canty vaeltelee kuninkaallisen palatsin porttien lähellä ja näkee kruununprinssi Edvard Tudorin. Eräs vartija hermostuu siihen, että Tom tulee liian lähelle portteja ja aikoo lyödä poikaa. Tällöin kruununprinssi puuttuu asiaan. Hän estää vartijaa kurittamasta Tomia ja kutsuu tämän sisälle palatsiin. Prinssi ja kerjäläispoika ihastuvat toisiinsa liittyvistä sattumista ja elinolosuhteista. He ovat syntyneet samana päivänä ja ovat aivan toistensa näköiset. Edvardin mielestä Tomin elämä kaduilla on vapaata verrattuna palatsin muodolliseen hovielämään. Tomin mielestä prinssi on onnekas, koska hän saa asua hyvin yltäkylläisessä ympäristössä.

Edvard ja Tom päättävät kokeilla toistensa vaatteita. Kun kruununprinssi sitten poistuu rääsyt yllään huoneestaan, hän kohtaa käytävällä vartijoita, jotka ajavat mokoman ryysyläisen pois palatsista. Näin poikien osat vaihtuvat. Palatsiin loistoon tottunut prinssi joutuu kaduille ja Tom Cantyn perheen luokse, jossa hän joutuu kokemaan väkivaltaa ensimmäistä kertaa. Kerjäläispojasta tulee prinssi, jonka pitäisi osata vieraita kieliä, tavata korkea-arvoisia vieraita ja lopulta nousta valtaistuimelle asti.

Kirja on loistava kuvaus siitä, kuinka ketään ei tulisi luokitella tai tuomita ulkonäön perusteella. Hovissa Tom Canty yrittää aluksi tehdä selväksi, millainen erehdys on sattunut ja kertoa, ettei hän ole oikea kruununprinssi. Kukaan ei tietysti usko häntä vaan kaikki kuvittelevat, että prinssi on seonnut tai sairastunut. Palvelivat toteavat, että on parempi olla välittämättä prinssin kummallisista puheista. Samaan aikaan köyhissä oloissa Edvard yrittää selittää, kuka hän on oikeasti, mutta eihän häntäkään kukaan usko. Isä ja isoäiti vain suuttuvat ja pieksevät pojan. Onneksi myöhemmin Edvard löytää hyväntekijän, joka ei usko häntä, mutta kuitenkin pitää pojan puolia.

Prinssi ja kerjäläispoika on ensimmäinen kosketukseni Mark Twainin tuotantoon. Minulla ei ollut entuudestaan mielikuvaa siitä, minkälainen kirjoitustyyli Twainilla on. Googlettelun avulla löytyi vastauksia. Ilmeisesti Twainin tyyli on aika ivallinen ja satiirinen. Lukiessa kiinnitin huomiota kohtiin, jotka tuntuivat yliampuvilta, mutta ilman etukäteen perehtymistä, en olisi ehkä tajunnut ajatella kirjan olevan satiirinen kuvaus. Todennäköisesti olisin vain tyytynyt hämmästelemään kerronnan yliampuvuutta. Enpä tiedä kuinka paljon Twain liioittelee kirjassa, mutta hyvin heppoisin perustein ihmisiä rangaistiin ja mestauksia ja kuolemantuomioita tuntui riittävän.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Englantiin. Tarinassa esiintyy kaksi oikeasti elänyttä kuuluisaa henkilöä. Kuningas Henrik VIII hallitsee maataan viimeisinä hetkinään. Henrikillä oli kuusi vaimoa, mutta kirjassa ei mainita vaimoja, vaan tässä Henrik on poikansa hyvinvoinnista huolehtiva isä. Tom Cantyllä oli vaikeuksia oppia hovin etikettiä, joten hänen tekemiensä virheiden vuoksi ajateltiin, että prinssi oli menettänyt järkensä. Kruununprinssi Edvard, joka joutui ryysyläisenä kaduille, oli Edvard VI. Hän nousi valtaistuimelle isänsä jälkeen, mutta hallituskausi ei kestänyt kauaa.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Astrid Lindgren: Meidän Marikki


Meidän Marikki, WSOY, 2000, kovakantinen, 373 sivua
Yhteisnide kahdesta Lindgrenin teoksesta:
- Marikki (ruotsinkielinen alkuteos Madicken)
suomentanut Laila Järvinen, 1962
- Kesäkummun Tuikku (ruotsinkielinen alkuteos Madicken och Junibackens Pims)
suomentanut Kristiina Rikman, 1977

Marikki lähtee Nilssoneilta hieman mietteissään. Kyllähän molemmat, sekä öljylamppu että pitkäpartaiset tontut ovat hyviä, mutta ne saavat hänet kuitenkin ikävöimään kotiin. Abben luona ei oikein tunnu siltä, että huomenna on joulu, ja se tekee hänet levottomaksi. Hän keskustelee siitä Liisan kanssa heidän mentyään illalla vuoteeseen.
- Mitä jos heräämme, eikä olekaan jouluaatto, vaan esimerkiksi perjantai?

(s. 132)

Astrid Lindgrenin kirjoja luettiin lapsuudessani usein. Suosikkini taisi Ronja Ryövärintytär, mutta Marikki tuli heti perässä vähintäänkin hyvänä kakkosena. En ole lukenut Marikkia moniin vuosiin. Viimeisin kerta on varmaankin ollut kouluikäisenä sen jälkeen, kun olin oppinut lukemaan. Paluu tutun kirjan pariin oli nostalgian täyteinen.

Vilkas ekaluokkalainen Marikki asuu perheensä kanssa Kesäkummussa, maailman ihanimmassa talossa. Yhdessä pikkusiskonsa Liisan kanssa Marikki saa hassuja päähänpistoja, joiden seuraamukset eivät aina ole niin onnellisia. He leikkivät esimerkiksi Raamatusta tuttuja tarinoita, jolloin Liisa katoaa kaivosta ja Marikille tulee huoli siskosta, kun orjakauppias on vienyt tämän mukanaan. Vajan katolta hyppääminen sateenvarjon kanssa kuulostaa jännittävältä idealta, mutta alas tullessa voi sattua… Tyttöjen lisäksi perheeseen kuuluvat sanomalehdessä työskentelevä isä, äiti, joka on kotirouvana, Alva-piika, kissa ja koira sekä silloin tällöin pyykkiä pesemään tuleva pyykki-Iida.

Marikki elää varsin huoletonta ja mukavaa elämää. Luvassa on vierailuja vappukokolla, uudet hienot sannikkaat ja pormestarinnan järjestämät hyväntekeväisyystanssiaiset. Toisenlainen elämä tulee Marikille tutuksi hänen lähipiirinsä henkilöiden kautta. Koulussa hänen luokallaan on Miia, jota kutsutaan pöpö-Miiaksi, koska tytöllä on aina likaiset vaatteet ja suttuinen olemus. Naapurissa asuu köyhä Nilssonien perhe, joiden Abbe-poika on Marikin hyvä ystävä. Nilssonin täti on pitää yksin huolta taloudesta sillä välin, kun Nilssonin setä makaa sohvalla ajattelemassa tai viettää aikaa paikallisessa krouvissa.

Lapsuudessa Marikki oli herttainen tarina vilkkaasta tytöstä, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia, mutta lopulta asiat aina kääntyvät parhain päin. Olen kuulemma joskus toivonut pikkusiskoa, jonka kanssa voisi leikkiä kuten Marikki ja Liisa. Tämä lukukerta ei onneksi ollenkaan himmentänyt lapsuudesta tuttuun kirjaan liittyviä nostalgisia muistoja. Ne palautuivat mieleen, mutta samalla ymmärsin kirjaa uudella tavalla. Marikista aukeni aivan uudenlainen, yhteiskuntaa tarkasteleva puoli. Parhaiten se tulee ilmi juuri Marikin perheen tavallisen perhe-elämän ja muiden, kuten Nilssonien perheen arjen kuvauksena. Vaikka he ovatkin naapureita, ovat perheiden elinolosuhteet hyvin erilaiset.

Tarina sijoittuu Ruotsiin 1900-luvun alkuun, mikä on myös jättänyt jälkensä tarinaan. Marikin perheen isä huolehtii perheen elannosta. On aivan luonnollista, että äiti on kotirouvana ja perheessä on piika, sekä silloin tällöin käy pyykkäri pesemässä pyykkiä. Pormestarinnan tanssiaiset ovat varakkaammalle väelle tarkoitetut juhlat, eikä Alva-piika tohtisi osallistuakaan, elleivät isä ja äiti vaatisivat häntä mukaan. Paikkakunnalla on myös vaivaistalo, ja erityisesti yksi talossa asuva mies pelottaa Marikkia. Näteimmin ajankuva ilmenee vaatetuksesta. Marikki pukeutuu merimiesasuun tai essumekkoihin ja äidillä on kaunis leninki yllään huviretkellä. Ilon Wiklandin hienosta kuvituksesta suosikikseni taisi nousta juuri kuva perheestä huviretkellä. Siinä vaatetuskin luo idylliä seikkailun merkeissä.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Kim Edwards: Unien järvi

Alkuperäinen teos: The Lake of Dreams (2011)
Bazar, 2012, kovakantinen, 461 sivua
suomentanut Susanna Tuomi-Giddings



Kun ajoimme pihatielle, omenapuun matalalla roikkuvat oksat raapivat maasturin kattoa. Komea italialaistyylinen talo, jossa oli kaksi leveää kuistia ja torni katolla näytti siltä kuin se olisi painunut kasaan syvään huokaisten. Puuleikkauksien ja kuistin maalipinta hilseili. Äidin kuupuutarha, jossa kasvoi vain valkoisia kukkia, oli villiintynyt täysin. Se oli ollut ennen taianomainen paikka.
(s. 36)

Kim Edwardsin Unien järven kaunis kansikuva houkutteli tarttumaan kirjaan. Kun takakannen juonikuvauskin vaikutti tarpeeksi mielenkiintoiselta, en voinut olla lainaamatta kirjaa. En ole aikaisemmin lukenut Edwardsin teoksia, ja koska etukannessa mainittu kirja Muisto tyttärestäni ei herättänyt minkäänlaisia muistikuvia, pääsin tutustumaan kirjaan ilman ennakko-odotuksia aikaisempien kokemusten perusteella. Kirja osoittautui mukavaksi lukukokemukseksi.

Lucy Jarrett on matkustellut ympäri maailmaa ja asettunut aloilleen Japaniin poikaystävänsä Yoshin kanssa. Uudessa kotimaassaan Lucy on jäänyt työttömäksi ja tuskailee vapaa-ajan ylitarjonnasta. Sitten kotoa tulee viesti, jonka mukaan hänen äitinsä on joutunut auto-onnettomuuteen. Empimisen ja Yoshin kannustuksen jälkeen Lucy lähtee käymään lapsuutensa kotiseudulla New Yorkin osavaltiossa Unien järvellä. Paluu lapsuuden maisemiin herättää monenlaisia tunteita. Isänsä kuoleman jälkeen Lucy lähti opiskelemaan, eteni työstä toiseen ja kiersi maailmalla. Sillä välin hänen äitinsä on jatkanut elämäänsä uuteen suuntaan. Äiti harkitsee Lucylle rakkaan kotitalon myymistä ja kaiken lisäksi hänellä on uusi miesystävä. Lopullisesti pakkaa sekoittaa Lucyn ensirakkaus Keegan, joka on naisen tavoin palannut lapsuuden maisemiin.

Eräänä yönä painostavan unen jälkeen Lucy kapuaa kotitalonsa tornihuoneeseen katselemaan aamunkoittoa. Hän löytää huoneesta kätkön, josta paljastuu hyvin vanhoja papereita. Suffragettien lentolehtisten joukossa on käsinkirjoitettuja kirjeitä, jotka herättävät hänen mielenkiintonsa. Lucyn äiti kertoo, että silloin kun hän oli mennyt naimisiin Lucyn isän kanssa, hän oli löytänyt kauniisti kirjaillun peiton. Sen mukana olleen lappusen käsiala muistuttaa kovasti nyt löydettyjen kirjeiden käsialaa. Lucy ryhtyy selvittämään Rosen ja Iriksen tarinaa, johon kukaan muu ei ole viitsinyt paneutua ennen häntä.

”Eivät asiat ikuisesti pysy ennallaan, Luce. Tulet huomaamaan. Tällä kertaa moni asia on muuttunut.”
(s. 31)

Kirjan vahvuus on kauniin kuvailevassa kielessä, joka oli välillä jopa runonomaista. Tunnelma on paikoitellen unenomaisen maalaileva ja viipyilevä. Rosen ja Iriksen tarinaa selvittääkseen Lucy seuraa johtolankoja toisensa perään, jotka johdattavat häntä oikeaan suuntaan. Kovin toiminnantäyteinen teos ei ole, sillä pääpaino on kauniissa kuvailussa, hitaasti paljastuvassa sukusalaisuudessa ja ihmisten kohtaloissa. Erityisesti kuvailu pääsee oikeuksiinsa luonnonkuvaamisessa. Kotitalon lähellä sijaitseva järvi saa välillä melkein myyttisiä ominaisuuksia, kun selviää, kuinka oleellisesti se liittyy Lucyn perheen historiaan. Sen lisäksi lasimaalauksilla ja lasitaiteella on oma vankka ja kaunis osansa sukutarinassa.

Mitä pidemmälle sukusalaisuuden selvittely etenee, sitä enemmän perehdytään varhaiseen naisasialiikkeeseen ja naisten vaikeaan asemaan, jossa heillä ei ollut paljon sananvaltaa elämän kohdellessa kaltoin. Menneisyydessä haudatut salaisuudet vaikuttavat vielä nykypäivänä Lucyn perheen sukulaisuussuhteisiin ja käsitykseen suvussa aikaisemmin tapahtuneista asioista. Näiden lisäksi teemoina ovat monimutkaiset perhesuhteet, jotka eivät ole aina sitä, miltä ensin vaikuttavat, ja elämänmuutokset. Muutoksia joutuu kohtaamaan hahmo jos toinenkin tarinan aikana.

Unien järvi oli seesteisen kaunis lukukokemus, joka tempaisi mukaansa. Lucyn selvittelemä sukusalaisuus piti mielenkiintoa yllä ja odotin malttamattomana seuraavaa puuttuvaa palasta, joka valottaisi hieman lisää Jarrettin suvun menneisyydestä. Mennen ajan lisäksi tarina oli nykyajassakin kiinnostava. Salaisuuden myötä paljastuu traaginen tapahtuma, mutta tarina ei ole missään vaiheessa synkkä.

torstai 10. joulukuuta 2015

Sophie Jordan: Liekki

Alkuperäinen teos: Firelight (2010)
Nemo, 2011, kovakantinen, 286 sivua
suomentanut Lotta Heikkeri



Katson ihaillen käsivarsieni punakultaista hehkua. Ajatukseni harhailevat. Ihoni on saman sävyinen kuin perheemme jalokivikokoelman meripihka, se hehkuu kuin auringonvaloa olisi jäänyt sen vangiksi. Ihoni näyttää herkältä, mutta se on kestävä kuin panssari. On pitkä aika siitä kun viimeksi näin itseni tällaisena. Liian pitkä aika siitä kun pääsin tuntemaan auringon ihollani.
(s. 9)

Teini-ikäinen Jacinda kuuluu drakilaumaan. Drakit polveutuvat lohikäärmeistä ja he pystyvät muuttumaan lohikäärmeen hahmoon. Jacinda on laumansa ensimmäinen tulensyöksijä moniin sukupolviin, minkä vuoksi hän on erityisen huomion kohteena. Laumaa johtava uros haluaisi tytöstä puolison omalle pojalleen. Jacinda itse nauttii lentämisestä ja vapaudesta, eikä osaa aavistaa, kuinka lähellä sen menettäminen on. Erään tapauksen johdosta tyttö rikkoo lauman sääntöjä, ja hänen äitinsä päättää, että perheen on aika paeta, jotta Jacinda pysyisi turvassa.

Uusi alku ihmisten keskuudessa ei ota sujuakseen. Tavallisessa koulussa Jacinda on auttamatta ulkopuolinen muihin oppilaisiin verrattuna. Hänen äidilleen ja sisarelleen uusi alku sen sijaan on tervetullutta vaihtelua drakilaumassa elämisen jälkeen. Koulussa Jacinda kohtaa Willin, joka saa tytön sisällä kuihtuvan lohikäärmeen jälleen vahvistumaan. Pojan perheeseen liittyy kuitenkin salaisuus, jonka vuoksi Jacindan olisi parempi pysyä pojasta niin kaukana kuin mahdollista.

Liekki oli virkistävä lukukokemus, joka esitteli aivan uuden lajin nuortenkirjallisuuden päähenkilöiksi. Kerrankin kirja, jossa ei ollut yhtäkään vampyyriä, ihmissutta, noitaa tai zombia. Drakit olivat mielenkiintoisia hahmoja, joiden ominaisuuksia, historiaa ja kykyjä käsiteltiin tässä osassa, mutta lisääkin olisin voinut lukea. Kirjailija on selvästi käyttänyt aikaa drakien maailman suunnitteluun. He eivät ole kaikki samanlaisia vaan heillä on erilaisia kykyjä. Jacindan tavoin jotkut rakastavat lentämistä, osa on vedessä kuin kotonaan ja joillakin on noituuteen verrattavissa olevia kykyjä, kuten kokonaisen drakilauman asuinpaikan peittäminen asiaankuulumattomien katseilta. Mielenkiintoista oli lisäksi se, ettei kaikista lauman lapsista tule automaattisesti drakeja vaan he voivat jäädä tavallisiksi ihmisiksi. Draki voi myös kuihduttaa oman lohikäärmeytensä sisältään.

Kirjan hahmot herättivät ristiriitaisia ajatuksia. Päähenkilö Jacinda oli ihanan itsenäinen ja vahvatahtoinen tyttö, joka halusi päättää omasta elämästään. Pidin hänen asenteestaan, mutta valitettavasti Jacindassa oli myös piirteitä, jotka eivät niin imarrelleet. Kun ajattelee tarkemmin romanssia Willin kanssa, niin Jacinda käyttäytyy hyvin ajattelemattomasti perhettään kohtaan, koska ei paljasta, millaisessa vaarassa he ovat. Willistä luotiin salaperäistä komeaa poikaa, jolla on jokin synkkä salaisuus. Minulle tuli enemmänkin käsitys hieman pelottavasta kaverista, sillä vain muutaman tapaamisen jälkeen Will on stalkkaamassa Jacindan kotia keskellä yötä. Pisteet siitä, että salaisuus vaikutti olevan aika pitkään ”vain” pojan perhe ja sukulaiset, jotka ovat siis drakien luontaisia vihollisia, drakinmetsästäjiä. Drakilauman seuraavasta alfasta, Cassianista, annettiin pahismainen kuva tässä osassa, mutta vihjausten perusteella uskoisin, että seuraavissa osissa hänestä voisi paljastua parempi puoli.

Liekissä on nuortenkirjallisuudelle tyypillisiä omaisuuksia. Tarina etenee kovin nopeassa tahdissa. Jacinda ehtii suunnilleen vasta tavata Willin, kun heidän välillään on jo jotain syvempää. Nopeaa etenemistä perustellaan nuorten kokemalla yhteydellä. Vaikka tarinaa pohjustetaan kertomalla enemmän esimerkiksi drakeista, niin silti suurimman huomion vie orastava ihastus ja tunteiden syveneminen. Jotkin asiat jäivät taustalle, eikä niihin saanut selvennystä kirjan aikana. Willin toinen serkku kysyy yhdessä kohtauksessa Jacindalta, onko tämä enkro. Missään vaiheessa ei tule selitystä, mikä on enkro ja tämä hieman häiritsi. Mielestäni olisi ollut oleellista tietää, minkälaiseksi olennoksi serkku luuli Jacindaa.

Liekki aloittaa drakeista kertovan trilogian, jonka myöhempiä osia ei ole käännetty. Kirja tuo fantasiakirjallisuuden hahmoihin virkistävää vaihtelua, ja lukemisen jälkeen vaikutelma oli positiivinen. Tästä huolimatta tarina ei tehnyt niin suurta vaikutusta, että olisin heti lukemassa seuraavia osia.

Liekki-trilogia
Liekki (Firelight)
Vanish
Hidden

lauantai 5. joulukuuta 2015

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Alkuperäinen teos: Regn (1997)
Gummerus, 1997, kovakantinen, 235 sivua
suomentanut Leena Vallisaari



Kun tunsin sateen hajun, huomasin ne. Ne olivat sade-eläimiä, joista meillä kerrottiin, mutta toisenlaisia. Ne muistuttivat krokotiileja ja virtahepoja ja kalaparvia mutta enimmäkseen vain siksi, että olisi jotakin, mihin niitä voisi verrata kun kertoisi niistä. Ne olivat erilaisia samalla tavalla kuin se missä liikuin oli erilainen kuin maailma, jossa asuin.
(s. 15)

Sade on ensimmäinen kosketukseni Ulla-Lena Lundbergin tuotantoon. Valitsin kirjan aikalailla sattumanvaraisesti, vaikka olihan minulla eräs taka-ajatus. Tästä saa jälleen yhden luetun kohdan lukuhaasteeseen.

Kirja kertoo kahdesta eri ajasta. Ensimmäisenä puheenvuoron saa muinaisessa Afrikassa nuori metsästäjä Oras, joka pikkupoikana seuraa heimonsa kunnioitettua sateentekijää Parveilevaa mehiläistä. Häneltä Oras oppii kalliomaalauksen salat. Jalkansa loukannut Oras ei kykene metsästämään riistaa, kuten hänen heimonsa muut nuoret miehet, mutta lopulta hänestä kasvaa Parveilevan mehiläisen tavoin suuri ja kunnioitettu sateentekijä ja parantaja. Sadetanssin aikana Oras siirtyy henkimaailmaan, jossa hän ajaa myyttiset sade-eläimet heimonsa luokse tuomaan heille vettä.

Nykyajassa ruotsalainen vesi-insinööri Bengt saapuu Afrikkaan suurin odotuksin. Hän on tuomassa maahan kehitysapua vesiprojektin merkeissä. Bengtin uran kohokohta on pumppuasema, jonka pitäisi tuottaa vettä paikallisen väestön tarpeisiin. Bengt saa kuitenkin huomata, ettei ihminen voi luonnonvoimille mitään. Jos järvi kuivuu paahtavassa kuumuudessa, silloin se kuivuu, eikä pelkkä pumppu pysty antamaan vettä sitä tarvitseville. Vesi-insinööri joutuu kohtaamaan myös paikalliset tavat, kun pumpusta on kuivuuden takia tullut hyödytön, voi sen osia ottaa omaan käyttöönsä.

Oras ja Bengt tulevat kahdesta keskenään täysin erilaisesta ajasta. Ensisilmäyksellä näillä kahdella hahmolla ei ole mitään yhteneväisyyttä. Tarinan edetessä yhteisiä piirteitä löytyy yhtäkkiä yllättävän monta. Kumpikin tarvitsee kipeästi vettä, sillä kuivuuden keskellä vesi on elintärkeää. Kumpikin on jollain tavalla hieman ulkopuolinen yhteisössään. Oras ei pysty kaatamaan riistaa eli hänestä ei tule metsästäjää siinä mielessä, kuten heimon muista nuorukaisista. Bengt on valkoinen mies, joka saapuu paikallisten heimouskomusten täyteiseen vieraaseen maanosaan teknologia mukanaan.

Sade välittää kuvan nykyajan ja entisen ajan kohtaamisesta. Oraan aikana piirretyt kalliomaalaukset ovat yhä paikallaan luolanseinällä Bengtin nykyajassa. Samoin entiset uskomukset ovat voimissaan ja paikallista henkienmanaajaa tarvitaan vesipumpun avajaisiin, vaikka entistä harvempi ainakaan tunnustaa uskovansa esi-isien henkiin tai noituuteen. Kirjan aikana tutuksi tulee myös maallisen hallinnon hidas byrokratia, johon täytyy vain tottua. Tarina kahden eri aikatason Afrikasta on lopulta mielenkiintoinen, joten on harmi, että kirjan alun lukeminen oli hyvin työlästä henkimaailman asioiden pitkästyttävyyden takia.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen koonti


Kuva Annamin blogista



Osallistuin kolmeen 2015 vuoden kattavaan lukuhaasteeseen. Niistä ensimmäisenä umpeutuu Anna minun lukea enemmän -blogin Annamin emännöimä haaste Kirjallinen retki Pohjoismaissa. Tarkoituksena oli lukea pohjoismaista kirjallisuutta aikavälillä 2.12.2014–2.12.2015. Minimisuoritukseen riitti kaksi luettua kirjaa, mutta kirjat eivät saaneet olla samasta maasta. Lähdin tavoittelemaan Pohjoismaisen tuntijan titteliä, jonka sai lukemalla kaksi kirjaa kustakin maasta. Sain myös toteutettua tavoitteeni.

Ruotsi:
Johanne Hildebrandt: Saaga
Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot

Tanska:
Lene Kaaberbøl: Näkijän tytär
Villy Sørensen: Ragnarök, jumalten tuho

Luin myös Hans Christian Andersenin Lumikuningattaren , mutta sitä ei voi ehkä laskea tähän haasteeseen, koska kirja oli Naomi Lewisin uudelleen kertoma versio Andersenin teoksesta.

Norja:
Herbjørg Wassmo: Dinan kirja
Karin Fossum: Marraskuun neljännen vastainen yö

Islanti:
Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon
Vigdís Grímsdóttir: Sydän, kuu ja sinilinnut

Lukuhaaste tarjosi mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia, joihin en luultavasti muuten olisi tutustunut. Mieleenpainuvimmat elämykset koin jo entuudestaan tutun Saagan sekä Pohjoismaisten taruolentojen kanssa, sen sijaan Vigdís Grímsdóttirin teokset eivät olleet oikein minun juttuni.