tiistai 31. maaliskuuta 2015

Silvia Rannamaa: Kadrin päiväkirja

Alkuperäinen teos: Kadri (1959)
Savukeidas, 2014, kovakantinen, 199 sivua
suomentanut Anniina Ljokkoi



Olen aina saanut lukea ja kuullut puhuttavan, että meidän maassamme elää onnellisia lapsia, joilla on huoleton lapsuus. Se on varmasti totta, kun ajattelen vaikkapa Puustin Annea tai ketä tahansa toista luokkakaveriani. Mutta sitä en käsitä, että miksi sitten minä, joka elän tässä samassa maassa, olen niin äärettömän onneton. Olen taatusti kaikkein onnettomin tyttö, enkä vain meidän maan, vaan koko maailman onnettomin.
(s. 7)

Viimesyksyisillä Helsingin kirjamessuilla kuuntelin Kallion ilmaisutaidon lukiolaisia, jotka haastattelivat Anniina Ljokkoita. Hän on suomentanut Kadrin päiväkirjan, neuvostoaikaisen Viron tunnetuimman tyttökirjan, jota virolaislapset lukevat vielä tänäkin päivänä viidennellä luokalla koulussa. Valitsin haastattelun messuohjelmaani sen perusteella, että suoritin opintoihini liittyvää tehtävää, jossa piti kuunnella kahta kääntämiseen liittyvää haastattelua. Haastattelun aikana kiinnostuin Kadrista. Olen lukenut perinteisiä tunnettuja tyttökirjoja, kotimaista Tiina-sarjaa sekä ulkomaisia teoksia, kuten Vihervaaran Annan, Runotytöt ja Pikku naisia. Virolainen tyttökirja oli uusi tuttavuus, joten pitihän siihen tutustua tarkemmin.

Päähenkilö Kadri on 13–14-vuotias tyttö, joka asuu mumminsa kanssa pienessä kellariasunnossa. Tytön äiti on kuollut ja isä katosi sodan aikana jonnekin. Kadri haaveilee toisenlaisesta elämästä, sillä hän elää köyhissä oloissa, eikä häntä oteta koulussa mukaan leikkeihin. Ystäviä ei ole, paitsi naapurissa asuva pikku-Helle ja Kadrin ihailema luokkakaveri Anne. Tosin myöhemmin Kadrista ja Annesta tulee oikein hyviä ystäviä keskenään. Lukemaan oppiminen kesti kauemmin kuin muilla luokkalaisilla, mutta sen taidon opittuaan Kadri ei muuta tekisikään kuin lukisi kirjoja ja hän haaveilee ryhtyvänsä isona kirjailijaksi. Mummilla on ankarat kasvatusperiaatteet, eikä hän ymmärrä Kadrin lukuinnostusta. Mummi kuitenkin välittää paljon Kadrista, vaikkei sitä näytäkään.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan jälkeiseen Neuvosto-Viroon 1950-luvulla. Tapahtumia käsitellään Kadrin minä-kertojan näkökulmasta. Monet kirjassa esiin tulleet asiat olivat näin suomalaisittain vieraita, kuten kirjassa käsitelty pioneerijärjestö, johon Kadrikin liittyy. Lapsena Kadri ei ymmärrä kaikkea, mitä aikuisten maailmaan kuuluu, joten Neuvostoliiton järjestelmän ikävät puolet tulivat kirjassa esiin hieman rivien välissä. Kuvaus Neuvostoliiton aikaisesta Virosta ja ihmisten arjesta oli kuitenkin koskettavaa, vaikka kaikkia asioita ei sanottu suoraan. Suomentaja on laatinut kirjaan jälkisanat, joihin sisältyy käsitteitä selittävä osuus. Tästä olikin hyötyä, vaikka huomasin osion vasta sen jälkeen, kun olin lukenut tarinan.

Kadrin päiväkirja on klassinen tyttökirja, sillä kirjan aikana päähenkilö muuttuu rumasta ankanpoikasesta kauniiksi joutseneksi. Kadri saa ystäviä, kun olosuhteet koululuokassa muuttuvat. Hänet otetaan leikkeihin mukaan ja ensimmäistä kertaa tyttö tuntee kuuluvansa joukkoon. Muutos Kadrin elämässä on lähtöisin kirjailija Elsa Sarapin tuesta. Jouduttuaan sairaalaan Kadri tutustuu Elsaan, joka kannustaa tyttöä siihen, että muutos on Kadrista itsestään lähtöisin, eikä hänen pitäisi odotella ihmettä tapahtuvaksi. Elämänmuutoksen lisäksi kirjassa käsitellään muita tyttökirjallisuuden tyypillisiä piirteitä. Kadria syytetään koulussa varastamisesta, mihin hän ei ole syyllistynyt. Lapsijoukko kokee myös sosiaalisena paineena ja kunnia-asiana olla kantelematta eräästä tapahtumasta.

Kadrin päiväkirja oli oikein mukava tapa tutustua ulkomaiseen tyttökirjallisuuteen ja nimenomaan virolaiseen kirjallisuuteen. Tarina on herttainen kasvukertomus, joka sopii vanhemmillekin lukijoille. Uskoisin että kohderyhmään kuuluva lukija pystyy samaistumaan Kadrin kokemuksiin ulkopuolisuudesta ja koulumaailman nurjasta puolesta, kun taas vanhempi lukija saa enemmän irti juuri neuvostoajan elämästä. Kirjailija kirjoitti Kadrin tarinalle jatko-osan nimeltä Kasuema (äitipuoli), mutta sitä ei ole vielä suomennettu. Mielelläni ottaisin selvää, kuinka Kadrin uusi elämä lähti sujumaan, joten toivottavasti Kasuema suomennetaan.

Osallistun kirjalla I Spy Challenge 2015 -haasteeseen, josta sain suoritettua viidennen kohdan, etunimi kirjan nimessä.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Charlaine Harris: Veren muisti

Alkuperäinen teos: Dead Reckoning (2011)
Sookie Stackhouse osa 11, Gummerus, 2013, kovakantinen, 363 sivua
suomentanut Sari Kumpulainen



Kuulosti todella, todella huolestuttavalta. Sandra Pelt oli häijy ja moraaliton nuori nainen. Olin varma, ettei hän ollut vielä täyttänyt kahtakymmentä, mutta hän oli jo yrittänyt saada minut määrätietoisesti hengiltä useamman kerran. Kukaan ei enää pitänyt häntä aisoissa, ja yksityisetsivien mukaan hänen henkinen tasapainonsa horjui näin ollen entistä pahemmin.
(s. 135)

Enpä voi muuta todeta, kuin huh, onneksi jäljellä on enää vain kaksi osaa. Kun aloitin Sookie Stackhouse -sarjan lukemisen, en uskonut jatkavani loppuun asti. Olinhan vannoutunut True Blood -sarjan katselija. Kirjat veivät kuitenkin mennessään ja mikäs siinä, ne ovat osoittautuneet sopivan rentouttavaksi aivot narikkaan -lukemiseksi, jonka parissa voi nollata päivän tapahtumia.

Sookie on jälleen toipumassa vauhdikkaista tapahtumista, kun hänet temmataan uusien seikkailujen pyörteeseen. Tällä kertaa hänen työpaikkansa Merlotte’s-baarin ikkunasta heitetään sisään polttopullo. Baarin omistajan Sam Merlotten tiedetään olevan kaksiluontoinen, joten teosta epäillään jotakuta, joka vastustaa muodonmuuttajia. Pian Sookien omat epäilykset heräävät, ja hän ymmärtää, ettei teko liittynyt mitenkään muodonmuuttajiin vaan olikin erään vanhan sekopäisen vihollisen kostoisku häntä itseään vastaan. Ihan kuin jatkuvassa pelossa elämisessä ei olisi tarpeeksi kestämistä, Sookien ympärillä tapahtuu muitakin kummallisia asioita. Hänen keijusukulaisensa käyttäytyvät epäilyttävästi, Eric ja Pam riitelevät ja vetävät telepaatin mukaan vampyyrien sotkuihin. Lisäksi jo edesmenneestä mummusta paljastuu yllättäviä asioita.

Olin jo lopullisen kyllästynyt tässä osassa esiintyneeseen Sookien vanhaan viholliseen, joka nyt onneksi vihdoinkin päästettiin päiviltään. Juonenkäänteitä riitti taas oikein urakalla, mutta siitä huolimatta kirjassa oli edellisen osan tapaan väliosan tuntua. Lähinnä Veren muistissa pohjustettiin Sookien tulevaa miesvalintaa. Sam-pomo seurustelee, mutta rivien välistä voi aistia, että tunteita olisi alaista kohtaan. Avioliitto Ericin kanssa kangertelee, minkä lisäksi Eric jäi jopa yllättävän etäiseksi kirjan aikana. Bill haaveili edelleen entisestä heilastaan ja Alcide ilmaisi mielenkiintonsa Sookieta kohtaan. Naisella siis riittää miehiä, joista valita. Tähän mennessä olen jo spoilaantunut lopullisesta valinnasta, mutta aika hyvin eräs ehdokas suljettiin pois vaihtoehdoista kirjan aikana. Jos en tietäisi ratkaisua, niin todennäköisesti olisin älynnyt, ettei Sookie valitse tätä kyseistä miestä.

Onkohan kirjan suomentamisella ollut kiire vai miksi tässä tuntui olevan yllättävän paljon tönkköjä kohtia? Yleensä en edes kiinnitä huomiota virheisiin, joten niiden täytyy todella paistaa tekstistä, jotta huomaan ne. Kuitenkin kirjaa lukiessa olin bongaavinani useampia outouksia.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

P. C. Cast & Kristin Cast: Määrätty

Alkuperäinen teos: Destined. A House of Night Novel (2011)
Yön talo osa 9, Otava, 2014, kovakantinen, 426 sivua
suomentanut Inka Parpola


Neferet avasi mielensä maistaakseen Yön talosta ja sen asukkaista kuohuvia ja kohoavia tunteiden aromeja.
      Hän oli inuitiivinen sekä kirjaimellisessa että ei niin kirjaimellisessa mielessä. Joskus hän todella kykeni lukemaan ajatuksia. Joskus hän saattoi vain maistaa tunteita. Mikäli nuo tunteet olivat riittävän voimakkaita, tai henkilön mieli riittävän heikko, hän saattoi jopa nähdä välähdykseltä mielikuvia - kuvia niistä ajatuksista, jotka elivät mielen sisällä.

(s. 298)

Olen miettinyt, miksi luen Yön taloa. En kuulu sarjan kohderyhmään, eivätkä kirjat ole mitään laatukirjallisuutta. Ärsyynnyn jokaisen kirjan kohdalla ties mistä asioista. Ensimmäinen osa oli vielä hyvä, koska idea vampyyriteinien koulusta oli uusi asia. Sen jälkeen kirjat ovat olleet yksi toisensa jälkeen huonoja, ja sarjaa on venytetty aivan liian pitkäksi. Jotain näissä kirjoissa kuitenkin on, mikä saa jatkamaan. Ehkä olen niin utelias lopun suhteen, etten pysty jättämään sarjaa kesken.

Zoey ja kumppanit ovat asettuneet punaisten tulokkaiden entiseen piilopaikkaan, jota he pitävät asuntolanaan. Tavallisten koulutuntien lisäksi Zoeyn johtama nörttijengi valmistautuu kohtaamaan pimeyden puolelle siirtyneen Neferetin. Entinen ylipapitar on pistänyt tuulemaan aiheuttaakseen mahdollisimman paljon kaaosta koulussa. Yön talon väki välttelee kohtaamisia ihmisten kanssa, mutta Neferet on tarkoituksella palkannut ihmisiä hoitamaan avustavia tehtäviä, kuten puutarhanhoitoa. Samaan aikaan hän antaa pahoiksi muuttuneille punaisille tulokkaille luvan tulla oppitunneille. Zoeyn ystäväjoukko ja pahat punaiset tulokkaat ovat tavallaan vihollisia keskenään, joten yhtäkkiä oppitunnit saavat ihan toisenlaisen luonteen porukoiden kyräillessä toisiaan. Hämmennystä aiheuttaa myös vampyyrien ylimmän neuvoston edustajan, Thanatoksen, saapuminen Yön taloon.

En pysty millään ymmärtämään Zoeyn teinijengin logiikkaa tai sanotaan vaikka kirjailijoiden ajatuksenjuoksua. Pahis-Neferet hallitsee Yön talossa ja käyttää sitä kulissinaan tehdessään maailmanvalloitussuunnitelmiaan. Hän on Zoeyn ja kumppaneiden vihollinen. Minkä ihmeen takia nörttilauma sitten väen väkisin tunkee itsensä takaisin kouluun ja oppitunneille? Luulisi, että heillä on jonkinlaista itsesuojeluvaistoa pysytellä mahdollisimman kaukana hulluksi muuttuneesta Neferetistä. Ilmeisesti kirjasarjaan tarvitaan draamaa, jota teinijengin ja aikuisen vampyyrin kohtaamiset aiheuttavat. Kyseinen teinijengi on vieläpä ainoa porukka, joka tietää Neferetin olevan paha. Onhan se kai ihan hyvä, että teinit pitävät silmällä maailmanrauhaa uhkaavan pahiksen toimia. Kenellekään ei sitten tullut mieleen kertoa jollekulle luotettavalle aikuiselle? Eipä tietenkään, kyllähän Zoey aina itsekseen yhden pahiksen hoitelee.

Ehdin huokaista helpotuksesta siinä vaiheessa, kun kirjoissa sai pientä toivoa Heathin kuolemasta. Mutta se pahuksen poika nousi sitten kuolleista. Eikä siinä vielä kaikki, Heathin sielu on ah, niin syntisen hyvännäköisen Aurox-kundin sisällä tasapainottamassa pahiksen kätyrin mielenlaatua. Ei herregud! Eivätkö kuolleet voisi vain pysyä kuolleina? Kaikkein ärsyttävintä henkiinheräämisessä oli se, että Zoey oli jo ehtinyt jollain tavalla vakiintua Starkin kanssa, mutta tietysti Aurox herättää tytön mielenkiinnon. Taas monen pojan pyörittäminen samaan aikaan alkaa alusta.

Oli tässä kirjassa sentään jotain hyvääkin. Vampyyrien ylimmän neuvoston edustaja Thanatos saapui Yön taloon tarkkailemaan Neferetin toimia. Vihdoinkin joku muu havahtuu siihen, ettei nainen ole sitä, miltä näyttää ulospäin. Samalla ihanan fiksulta ja järkevältä vaikuttava Thanatos voisi minun puolestani laittaa erään teinipoppoon kuriin, etteivät he hypi jatkuvasti seinille. Koulun ratsastuksenopettaja Lenobia on aikaisemmin vilahdellut tarinassa mukana siellä täällä, mutta vasta Määrätyn aikana valotettiin vihdoinkin hänen menneisyyttään. Kiitos siitä, pitkälti Thanatoksen ja Lenobian ansiosta jaksoin lukea kirjan loppuun asti.

Yön talo-sarja
Merkitty (Marked, 2007)
Petetty (Betrayed 2007)
Valittu (Chosen 2008)
Piinattu (Untamed 2008)
Vainottu (Hunted 2009)
Lumottu (Tempted 2009)
Kahlittu (Burned 2010)
Vapautettu (Awakened 2011)
Määrätty (Destined 2011)
Salattu (Hidden 2012)
Paljastettu (Revealed 2013)
Pelastettu (Redeemed 2014)

lauantai 14. maaliskuuta 2015

J. S. Meresmaa: Mifongin mahti

Myllylahti, 2014, kovakantinen, sivumäärä 517


Fewrynn pidätti henkeä. Hän tiesi mitä oli tulossa. Näky, enne, mielenaistimus: etukäteen oli epävarmaa, mikä niistä se oli, mutta toiseen tilaan siirtymisen imu oli tunnistettavissa. Hän ei ollut varautunut kipuun, sillä ennen hän ei ollut toisten kipua aistinut. Fewrynn kavahti istumaan. Hän puristi kädellä vasenta kylkeään. Kasvot häilähtivät hänen mielessään, mutta ääni oli vaisu, väsymyksestä ja kivusta ohut. Se lausui hänen nimensä, ja Fewrynn ymmärsi, miksi tunsi kivun.
(s. 211)

Silloin kun Mifongin mahti ilmestyi syksyllä, ajattelin lukea sen mahdollisimman nopeasti. Kuitenkin unohdin koko kirjan aina siihen asti, kunnes näin sen kirjastossa. Täytyy tunnustaa, etten heti muistanut edellisen osan tapahtua ja olin hieman hukassa, että missä mentiin, mutta onneksi muisti palasi vähitellen.

Mifongin mahdissa edellisen osan tapahtumista on kulunut useampi vuosi. Myös kesken kirjan tapahtuu muutaman vuoden aikahyppy. Alussa Ardis elää pantterikansan laaksossa rauhaisaa elämää lastensa ja miehensä Connailin kanssa. Kun kaksoset Ciaran ja Fewrynn täyttävät kaksitoista vuotta, heidän elämänsä muuttuu kertaheitolla. Ciaran lähtee äitinsä synnyinseudulle kaukaiseen Merontesiin, sillä hänestä on määrä tulla kaupungin uusi kuningas. Merontesissa Ciaran saa huomata, ettei ole helppoa olla kuningas. Kaupunkia koittelee kirous ja hänen päänsä menoksi on juonittu salaliitto, jonka tarkoituksena on nostaa valtaistuimelle kansan valitsema kuningas. Fewrynn jää laaksoon harjoittelemaan magiansa hallitsemista, mutta helppo ei ole hänenkään osansa. Lapsesta asti vaivanneet painajaiset eivät jätä tyttöä rauhaan, ja lähipiiri pitää häntä yhä pikkutyttönä. Vahingossa tapahtunut Ardisin ajatustenluku se vasta aiheuttaakin hämmennystä.

Olin hämmentynyt aloittaessani kirjan lukemisen. Kahdesta aikaisemmasta osasta tutut hahmot olivat jääneet sivuhahmoiksi uuden sukupolven astuttua esiin. Tuntui kummalliselta lukea Ardisin lapsista, kun odotin jatkuvasti, että nainen itse olisi isommassa roolissa. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä paremmalta kirjailijan ratkaisu tuntui. Kaksosilla oli paljon annettavaa tarinan kannalta, ja ennen kaikkea heidän elämästään oli mielenkiintoista lukea. Fewrynnin ja Ciaranin asiat jäivät tässä osassa kiintoisaan kohtaan. Toisilleen hyvin läheiset kaksoset tavallaan kääntyivät toisiaan vastaan, mutta millaisiksi heidän välinsä muuttuvat tästä eteenpäin?

Uuden sukupolven myötä tarinan aikana esiteltiin luonnollisesti myös uusia sivuhahmoja vanhojen tuttujen lisäksi. Jäin pohtimaan Fewrynnin ja Ciaranin pikkusisaren Pyonin roolia seuraavassa kirjassa. Jos hänen sisarensa on mifonkien sukua ja veli kuningas, niin voisi olettaa, että hänellekin on varattuna jotain suurempaa kuin tavallisen kaduntallaajan osa. Sen saa selville sitten seuraavan osan ilmestyttyä. Edellisen osan katupoika Moharista oli tullut osa Ardisin perhettä, joten vaisto siitä, että hahmosta kuullaan vielä, osui oikeaan. Merontesin huilunsoittajasta, Bronnhildista, en voi sanoa pitäneeni, mutta toisaalta hahmon osuudet toivat vaihtelua tarinaan.

Kirjassa oli sopivasti juonenkäänteitä, jokaisen kiinnostusta varten vähän jotakin. Ciaranin osuudet tarjosivat jonkin verran hovijuonittelua, mutta myös kuvan siitä, kuinka yksin kuningaskin voi olla, vaikka ympärillä olisi jatkuvasti palvelijoita. Fewrynnin osuuksissa mifongit tulivat entistä tutummiksi, vaikka edelleen ajatuksissa pyörii niihin liittyviä kysymyksiä. Fewrynnin kyvyt magian saralla olivat mielenkiintoinen lisä, ja niiden kohdalla tuntui siltä, ettei kaikkea olla vielä koettu. Vaikuttaisi siltä, että hahmolla on rahkeita vielä enempäänkin.

Pidin kirjasta ja innolla jo odotan seuraavaa osaa, jonka pitäisi ilmestyä syksyllä. Kirjailija on onnistunut luomaan persoonallisen fantasiamaailman. Ehkäpä kuitenkin kaikkein parasta kirjoissa on se, ettei juonenkäänteitä pysty arvaamaan ennalta tai ainakin omalla kohdallani se on vaikeaa. Tämähän on tietysti vain hyvä asia, sillä näin yllätyksellisyys säilyy loppuun asti.

Mifonki-sarja
Mifongin perintö 2012
Mifongin aika 2013
Mifongin mahti 2014

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Kate Mosse: Krypta

Alkuperäinen teos: Sepulchre (2007)
Otava, 2009, kovakantinen, 685 sivua
suomentanut Katariina Kaila


Jos Léonie olisi osunut tähän paikkaan sattumalta, hän olisi luullut sitä hylätyksi, niin ränsistyneeltä se vaikutti. Hän vilkaisi oikealle ja näki, että aidasta riippui kivinen kilpi, joka oli niin naarmuinen, ettei sanoja kunnolla erottanut. Näytti kuin siinä olisi ollut kynnenjälkiä.
DOMAINE DE LA CADE.
Talo ei näyttänyt toivottavan vieraita tervetulleiksi.

(s. 164)

En enää kunnolla muista, mitä kautta Kate Mossen Krypta on kulkeutunut kirjahyllyyni. Äitini taisi tilata sen kirjakerhosta, minkä jälkeen hän ei lukenutkaan sitä vaan kirja jäi unohduksiin. Nappasin kirjan mukanani omaan hyllyyni, jonne se jäi edelleen unohduksiin. Onneksi osallistuin tänä vuonna pariin lukuhaasteeseen, joiden kannustamana aion lukea hyllystäni sellaisia teoksia, joita en ole lukenut koskaan tai vain kerran. Osallistun Kryptalla Luetaan sateenkaari -haasteeseen, jossa kirja saa kunnian aloittaa kirjallisen sateenkaareni. Eihän tämän selkämys mikään kirkkaanpunainen ole, mutta kuitenkin jokin ruskehtavan ruosteenpunainen, mikä toivottavasti kelpuutetaan mukaan. Osallistun myös I Spy Challenge 2015 -haasteeseen, josta sain Kryptalla suoritettua kohdan 13. Architecture.

Vuonna 1891 nuori pariisilaistyttö, Léonie Vernier, lähtee yhdessä veljensä Anatolen kanssa kylään tätinsä luokse Etelä-Ranskan maaseudulle Rennes-les-Bainsin pikkukaupunkiin. Tädin omistama Domaine de la Caden kartano osoittautuu perillä aivan erilaiseksi kuin mitä Léonie oli kuvitellut. Kartanoon liittyy kummallisia huhupuheita, joita sisar ja veli saavat kuulla jo ennen kuin ovat ehtineet perille asti. Huhutaan että Isolde-tädin edesmennyt aviomies olisi manannut paholaisen esiin kartanon mailla sijaitsevassa kryptassa ja menehtynyt tekonsa tähden. Yhtä kiihkeästi kartanoa koskeviin huhuihin liittyy salaperäinen tarot-korttipakka, joka on kadoksissa. Domaine de la Cadessa Léonie kohtaa salaisuuden toisensa jälkeen, sillä niin hänen veljellään kuin myös Isoldella jotain salattavaa.

Vuosia myöhemmin, vuonna 2007 amerikkalainen Meredith Martin saapuu Ranskaan tekemään taustatutkimusta kirjaansa varten. Meredith kirjoittaa elämäkertaa säveltäjä Claude Debussystä. Nainen päätyy maaseudulle Rennes-les-Bainsiin, jossa Debussyn ensimmäisen vaimon kerrotaan oleskelleen jonkin aikaa. Perillä Etelä-Ranskassa Debussy jää sivuun, kun Meredith ryhtyy ottamaan selvää Ranskan-matkan toisesta syystään, omasta sukutaustastaan. Vihjeenä hänellä on vuonna 1914 otettu mustavalkoinen valokuva nuoresta miehestä sotilasvaatteet päällä ja nuottipaperi, jonka otsikkona lukee Krypta. Domaine de la Caden entisten asukkaiden tarinat heräävät eloon, mutta Meredith ei ole ainoa, joka on kiinnostunut kartanoon liittyvistä huhuista.

Pidin siitä, kuinka ainakin toinen kirjan päähenkilöhahmoista kasvoi kirjan aikana. Alussa Léonie oli vielä lapsellinen 17-vuotias, jolla oli kuitenkin jo nuoren neidon romanttisia haaveita. Tarinan aikana hänestä tuli huolehtivaisempi ja loppua kohden hahmo kypsyi vähitellen. Nykyajan päähenkilöstä Meredithistä on vaikea sanoa, tapahtuiko hänessä samanlaista kehitystä. Mielestäni Meredith oli jo valmiiksi selvästi aikuisempi ja kypsempi hahmo (tietysti, olihan hän aivan toiselta aikakaudelta ja vanhempi kuin Léonie). Isolde jäi hieman Léonien varjoon ”heikompana”, mutta toisaalta hän oli kokenut elämässään kovia, joten suotakoon se selityksenä. Vähän otin nokkiini siitä, kuinka hyvyys tai urhoollisuus ja vastavuoroisesti pahuus korostui hahmojen ulkonäössä. Etenkin menneessä ajassa hyvät hahmot olivat kauniita ja komeita, mutta sen sijaan pahoilla oli rokonarpinen iho tai kavala sairaus. Toisaalta taas tähän oli poikkeuksena Victor Constant, jonka kuvailusta saattoi päätellä, ettei hän ollut täysin vastenmielisen näköinen.

Kirjassa liikutaan kahdella eri aikakaudella ja tapahtumia seurataan kahden naisen näkökulmista. Kerronta-asetelma on siis aivan samanlainen kuin mitä oli eilisen postauksen Tarkoin vartioitu talo -teoksessa. Tietysti sillä erotuksella, että siinä kertojana oli mies. Tarkoin vartioitua taloa lukiessa viihdyin enemmän menneessä ajassa, eikä nykyajasta kertovat osuudet jaksaneet kiinnostaa yhtä paljon. Kryptassa ero aikakausien houkuttelevuuden välillä ei ole yhtä suuri. 1800-luvun tapahtumat ovat kiinnostavia jo historiallisen aspektin takia, mutta myös siitä syystä, että kirjan tapahtumien suurin jännitys tapahtuu sinä aikana. 2000-luvun osuudet eivät kuitenkaan hävinneet paljoa kiinnostavuudessa. Pidin siitä, miten menneisyyden salat alkoivat vähitellen keriytyä auki. Koin että nuorena naislukijana minun oli helpompi samaistua lähes kolmekymppiseen naishahmoon kuin eilisen kirjan vanhaan mieheen.

En muista, olenko lukenut kirjaa, jossa on käsitelty okkultismia. Kryptan myötä kiinnostus tarot-kortteihin heräsi, joten kai tässä täytyy etsiä tietoa niistä. Kirjassa oli omat hyvät ja huonot puolensa. Huonoihin lasken hahmojen mustavalkoisuuden. Hyviin taas juonenkehittelyn, kirjailija on kyllä onnistunut luomaan uskottavan tarinan, jonka mysteeri selviää lukijalle vähitellen. Olipa hyvä, että sain Kryptan luettua, sillä kirja oli erittäin hyvä lukukokemus. Saman kirjailijan Labyrintti-teos odottaakin jo hyllyssä omaa lukuvuoroaan. Täytyypä vielä todeta, että onpa kirjaa varten nähty vaivannäköä! Sisäkannessa on kivasti kuvat tarot-korteista, jotka on kehitetty ihan tätä teosta varten, samoin Kryptalle on tehty sävellys.

Jäin pohtimaan sitä, ovatko Krypta ja Labyrintti samaa sarjaa? Pidin kirjoja saman kirjailijan itsenäisinä teoksina, mutta joistakin netissä olleista kirjoituksista on tullut ilmi, että kirjat muodostaisivat yhdessä sarjan.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo

Alkuperäinen teos: The House of Special Purpose (2009)
Bazar, 2011, kovakantinen, 446 sivua
suomentanut Laura Beck


Ravistin palloa, ja pohjalla levänneet lumihiutaleet nousivat kuvun yläosaan, laskeutuivat pehmeästi palatsin katoille ja leijuivat hitaasti alas, ja muistojeni henkilöt astuivat esiin piilopaikoistaan, nostivat katseensa taivaalle ja ojensivat kämmenensä, hymyilivät toisilleen saadessaan olla taas yhdessä ja toivoivat että tuo hetki kestäisi ikuisesti eikä tulevaisuus koskaan tulisi.
(s. 264)

Luin vuosi sitten helmikuussa Kirjan jos toisenkin -blogista Janen kirjoittaman postauksen tästä kirjasta. Erityisesti mieleeni jäi kaunis, jopa satukirjamainen kansikuva, mutta myös ”jollain tavalla Venäjään liittynyt tarina”. Joululoman aikana päätin, että voisin yrittää tänä vuonna keskittyä siihen, että saisin luettua kirjoja, jotka ovat kasautuneet alati venyvälle lukulistalleni, mutta joita en ole syystä tai toisesta saanut aikaiseksi lukea.

Kašinissa asuvan maalaispoika Georgi Daniilovitš Jatšmenevin elämä muuttuu kertaheitolla suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin saapuessa kylään. Suuriruhtinas joutuu murhayrityksen kohteeksi, mutta Georgi pelastaa hänet. Osoitettuaan näin suurta urheutta poika saa palkkioksi kutsun Pietariin, jossa hän pääsee itse tsaarin palvelukseen. Hänestä tulee kruununperijän, tsarevitš Aleksein, henkilökohtainen henkivartija. Hemofiliaa sairastava Aleksei on vilkas poika, joka ei ymmärrä, miksi hänen elämänsä on rajoitettua, mutta sisaret saavat vaikkapa luistella. Vähitellen Georgi tottuu uuteen kotiinsa ylellisessä palatsissa, mutta synkemmät ajat ovat vasta edessäpäin. Köyhä kansa on nousemassa kapinaan hallitsijaansa vastaan, vaikka Talvipalatsissa eletään vailla huolia.

Vuonna 1980 kahdeksankymppinen Georgi elää Lontoossa yhdessä vaimonsa Zojan kanssa. Pariskunta on elänyt vaiherikkaan elämän pakenemalla Venäjän vallankumousta ensin Pariisiin, josta heidän matkansa jatkui Englantiin. Menneisyydessä tapahtuneet kipeät asiat ovat olleet läsnä pariskunnan elämässä jokaisena päivänä. Zoja on vakavasti sairas, eikä hän enää parannu syövästä. Menneisyyden haamut alkavat kummitella Georgin muistoissa, vaikka hän on vuosien ajan onnistunut tukahduttamaan ne. Zoja haluaa vielä kerran palata kotiin, lapsuutensa maisemiin, sillä hän tietää, ettei toista mahdollisuutta tule. Georgi ei ole matkasta yhtä innoissaan, mutta lähtee uskollisesti vaimonsa mukana Suomeen, josta Helsingin ja Haminan kautta he päätyvät Pietariin.

Luin aivan innoissani Georgin nuoruusvuosista kertovat osiot, joissa lukija pääsi seuraamaan, kuinka köyhän talonpojan elämässä torppa vaihtui hienoon palatsiin. Kirjassa kuvattiin mukavan yksityiskohtaisesti Talvipalatsin loistoa, mutta myös tsaariperheen tavallisempaa elämää, kuten tyttärien oppitunteja. Georgin innostuneisuus, mutta myös tietynlainen pelko siitä, kuinka hienossa palatsissa tulisi käyttäytyä, oli tarttuvaa. Sen sijaan vanhan Georgin elämästä kertovat osuudet tuntuivat välillä pakkopullalta, jonka olin parissa kohdassa valmis sivuuttamaan, mutta lopulta luin kuitenkin uskollisesti joka sivun. Vanhan Georgin osuuksien pitäisi olla mielenkiintoisia, koska pitkään eläneellä hahmolla on tietysti enemmän kerrottavaa kuin nuorella, mutta jotenkin ei vaan iskenyt. Tuntui siltä, että vanhan Georgin osuuksissa kudottiin verkkoa menneisyyden tapahtumista, jotka ovat jättäneet jälkensä erityisesti Zoja-vaimoon, jopa liian pitkitetysti.

Erityisesti Georgin nuoruudessa esiintyneet hahmot olivat mielenkiintoisia. En tiedä Romanoveista oikeastaan mitään, mutta voin kuvitella, että ulospäin kovalta vaikuttanut hallitsija onkin perheensä parissa ollut lempeä isä, joka todella välittää lapsistaan. Kruununperijä Aleksei oli hauska hahmo, jonka sanomiset saivat hymähtelemään. Poika lausahti välillä jopa halventavilta kuulostavia kommentteja siitä, miten hän onkaan tsarevitš, mutta esimerkiksi Georgi vain palvelija, eivätkä he kaksi voisi koskaan olla samanarvoisia. Lapselle tällaiset hänelle opetetut asiat olivat totuus. Kirjan epämiellyttävin hahmo oli ehdottomasti Rasputin. Minulle hän on parhaiten tuttu Anastasia-piirroselokuvasta, jota en lapsena uskaltanut katsoa juuri Rasputinin hahmon takia. Tsaariperheen naisväestä sain kahtia jakautuneen kuvan. Tsaaritar ja kaksi vanhinta tytärtä jäivät etäisiksi, kun taas kaksi nuorinta tytärtä nousivat enemmän esiin.

Kirjassa oli muutama epäjohdonmukainen kohta, jota en aivan täysin sulattanut. Georgi ja Zoja vierailevat Suomessa Helsingissä ja Haminassa. Kirjailijan maalailema kuva Suomesta kuulosti kovin venäläiseltä. Myönnän, etten tunne venäläistä kulttuuria tai kieltä hyvin. Päinvastoin, en tunne niitä juuri ollenkaan, mutta eipä tainnut kirjailijakaan tuntea Suomen ja Venäjän eroja. Pariskunnan syömä ateria vaikutti hyvin venäläiseltä. Enkä usko, että suomen kieli kuulostaa venäläisen henkilön korvaan niin tutulta, että hän pystyisi ymmärtämään joitakin sanoja tuosta noin vain. Kirjan loppupuolella tapahtuu kohtaaminen menneisyydestä tuttujen henkilöiden kanssa, mikä myös tuntui epäuskottavalta. Jos ei takerru yksityiskohtiin vaan antaa tarinalle mahdollisuuden, niin silloin tarina tempaa mukaansa.

Vaikka vihjaileminen menneisyyden tapahtumiin ärsyttikin, niin kirja saa kuitenkin kiitosta siitä, ettei tarina ollut itsestään selvä. Kirjaa täytyi lukea pidemmälle, jotta Georgin ja hänen vaimonsa menneisyys vähitellen selvisi. Loppuratkaisua luin haikeissa tunnelmissa. Tarkoin vartioitu talo onnistui välittämään kauniin vaihtoehtoisen mahdollisuuden, mitä jos joku tsaariperheen jäsenistä olisikin selvinnyt hengissä? Kirjailija on selvästi tehnyt taustatyötä, mutta myös lisännyt joukkoon fiktiivisiä aineksia. Sekoitus toimii tässä tarinassa.