lauantai 29. marraskuuta 2014

Kuinka kävi Italia-aiheisessa lukuhaasteessa?

Italia oli Helsingin kirjamessujen teemamaa, minkä kunniaksi Tuulevi järjesti Italialainen ateria eli pasto italiano -lukuhaasteeseen. Haasteen tarkoituksena oli lukea italialaisia kirjoja siltä ajalta kuin Italian valtio on ollut olemassa. Esimerkiksi Dantea ei siis voinut lukea tätä haastetta varten. Lisäksi kirjojen tuli olla alunperin italiankielisiä.

Kirjahyllyssäni on Umberto Econ Ruusun nimi, jonka ajattelin lukea tätä haastetta varten. Eipä tullut luettua, joten Econ kirja odottaa yhä vuoroaan. Samoin kävi Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyydelle. Ehkä sitten ensivuoden puolella?

Luin seuraavat kirjat:
Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset
Italo Calvino: Halkaistu varakreivi
Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa
Italo Calvino: Paroni puussa
Marcello Fois: Sumu
Viidellä luetulla kirjalla "söin" aperitivon, antipaston, primon, secondon ja contornon.

Haasteen aikana opin jotain uutta itsestäni. En ole aiemmin välittänyt satiirista, mutta huomasin pitäväni Calvinon kirjoista. Lopulta haasteosallistumisestani tulikin melkeinpä tutustuminen ainoastaan yhden kirjailijan teoksiin. Foisin Sumu oli koskettavan metaforinen kirja elämän ja kuoleman välillä olevasta tilasta. Ainoastaan Mazzuccon Mestarin tunnustukset ei tehnyt vaikutusta. Koin vanhan taidemaalarin kuumehourailut lähinnä pitkästyttävinä.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Anne Rice: Kuinka Prinsessa Ruusunen hurmataan

Alkuperäinen teos: The Claiming of Sleeping Beauty (1983)
Basam Books, 2014, pokkari, 280 sivua
suomentanut Timo Utterström


Prinssi näki vanhan hoviväen juhlapöydän ääressä. He nukkuivat pölykerroksen alla. Hämähäkinseitit peittivät heidän punakkoja, velttoja kasvojaan.
      Prinssi haukkoi henkeään, kun näki palvelusväen torkkuvan seinien vierellä riekaleiksi mädänneissä vaatteissa.
      Vanha taru oli totta. Ja pelottomana, kuten aina, Prinssi meni etsimään prinsessa Ruususta, joka epäilemättä oli kaiken ytimessä.

(s. 9)

Risingshadow-sivusto ehdotti minulla tätä kirjaa "Muita kirjoja joista saatat pitää" -linkeissään. Uteliaisuudesta klikkasin esittelyn auki. Sivustolle kirjoitetusta arviosta sai jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen kirja on kyseessä, mutta näin jälkikäteen voin todeta, että esittely antaa liian ruusuisen kuvan kirjasta.

Kaikki tuntevat sadun prinsessa Ruususesta, joka nukkui sata vuotta. Kuinka prinsessa Ruusunen hurmataan kertoo sadun rajummalla tavalla. Minä tiesin sadusta entuudestaan vain Disneyn kiltin version, jossa prinssi antaa prinsessalle suukon ja tämä herää siihen. Kuulemma alkuperäinen versio menee niin, että prinssi herättää Ruususen hyväksikäyttämällä häntä. Tämä kirja alkaa samaisella kohtauksella. Prinssi haluaa viedä Ruususen valtakuntaansa, jossa hänestä on tarkoitus tulla prinssin palvelija. Prinssin sanasta tulee prinsessan laki, ja hänen täytyy toteuttaa mitä oudoimmatkin käskyt ja kestää siinä samalla suoranaista nöyryytystä, kuten kulkea alasti koko matka prinssin valtakuntaan.

"Eikä häpeämättömän sadomasokistinen kuvaus sorru liikaan väkivaltaisuuteen vaan pitäytyy ihastuttavassa viehkeydessä."
Näin väittää takakansi, mutta minun mielipiteeni on aivan toinen. En huomannut mitään ihastuttavaa viehkeyttä, sillä kirja on pelkkää BDSM:ia. Ei siis yhtään minua varten. Meinasin jättää lukemisen kesken moneen kertaan, mutta jatkoin aina siitä syystä, ettei minulla ole tapana jättää kirjoja kesken, vaikka ne olisivat kuinka huonoja tahansa. Ainoa hyvä asia kirjassa on helppolukuisuus. Kieli on yksinkertaista, joten jokaista sivua ei todellakaan tarvinnut lukea keskittyneesti, vaan pelkkä tekstin silmäileminen riitti. Jäin miettimään, olisinko pitänyt kirjasta ilman BDSM-aihetta. Olisin luultavasti pitänyt tätä tyhjänpäiväisenä ja tavallista huonompana harlekiinina. Nyt tämä oli lähinnä järkyttävää luettavaa.

Mitähän vielä? No, kansi oli ihan nätti, siitä plussaa. Anne Ricen tuotantoon aion tutustua, mutta ehdottomasti niihin vampyyrikirjoihin. Tulipahan yllätyksenä, että tämä kirja aloittaa Prinsessa Ruususesta kertovan trilogian. Miten aiheesta on voitu kirjoittaa jopa trilogia, eikö yksikin kirja olisi riittänyt?

perjantai 14. marraskuuta 2014

Kristiina Vuori: Siipirikko

Tammi, 2013, kovakantinen, 464 sivua


Selja rakasti lintuja. Hän ihaili niiden kiivasta kasvua poikasesta aikuiseksi ja kadehti niiden kykyä nousta siivilleen ja lentää kohti taivaansineä. Ne olivat riippumattomia, ylväitä ja ennen kaikkea vapaita.
(s. 26)

Pidin Kristiina Vuoren esikoisteoksesta, Näkijän tyttärestä, joten luonnollisesti halusin tutustua hänen muuhun tuotantoonsa. Vaikka hänen kirjansa ovatkin itsenäisiä tarinoita, eivätkä jatkoa toisilleen, päätin lukea ne järjestyksessä. Yritän viimeistään ensi vuoden puolella lukea kirjailijan uusimman teoksen Disa Hannuntyttären. Siipirikko tarttui mukaan kirjastosta.

Siipirikko kertoo orjatar Seljan tarinan 1300-luvun Suomessa. Hänet on nuorena tyttönä kaapattu orjaksi Karjalaan. Samaan aikaan samalta seudulta ryöstettiin rälssitalon tytär Cecilia, jota myös kutsuttiin Seljaksi. Kahdesta Seljasta vain toinen pääsee perille, hän on pientilallisen tytär, joka omii itselleen rälssitalon perijättären vaakunasormuksen. Seljalla on taito käsitellä lintuja, eikä edes hänen isäntänsä ja sieppaajansa Mielo voi sitä väheksyä. Niin hänestä kasvaakin haukkojen ja kotkien kouluttaja. Ajan myötä tilan perijälle tarvitaan morsian ja siinä vaiheessa katseet kääntyvät kohti Seljaa, joka ei ilahdu ajatuksesta laisinkaan. Orjatoverinsa Häkin kanssa Selja ryhtyy suunnittelemaan pakoa, mutta asiat saavat kuolettavan käänteen.

En voinut sille mitään, että lukiessa vertasin jatkuvasti Seljaa esikoisteoksen Eiraan. Selja tuntui muistuttavan jopa hätkähdyttävän paljon Eiraa. He ovat kumpikin voimakastahtoisia ja pitävät puoliaan. Selja ei sentään yrittänyt olla kaiken aikaa mahdollisimman hankala. Seljan hahmo jäi etäiseksi, mutta samalla se tarjosi paljon pohdittavaa. Hänet on kaapattu kotiseudultaan orjaksi ja hän haluaa hartaasti olla taas vapaa. Seljan tarinan kautta voi miettiä, mitä kaikkea on valmis tekemään saavuttaakseen hartaimmat toiveensa. Hahmona Selja herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tunsin myötätuntoa häntä kohtaan, sillä hänen elämänsä orjana ei ollut helppoa, ja häntä oli odottamassa tavallaan vielä kurjempi kohtalo. Siinä vaiheessa, kun Selja ryhtyi häikäilemättömiin tekoihin, olin koetuksella empatiani kanssa. Selja kuitenkin tunsi syyllisyyttä teoistaan, joten ei hän aivan paatuneeksi muuttunut.

Muista hahmoita ritari Aijo oli välillä oikea nahjus ja välillä taas vähemmän nahjus. Hän ei onnistunut lunastamaan odotuksia, joita väkisinkin kasaantui miespäähenkilön harteille. Toisaalta oli hänelläkin hyvätkin hetkensä. Mielenkiintoisempia hahmoja olivat Seljan orjatoveri Häkki, joka saattoi aluksi vaikuttaa tyhmältä, mutta paljastui sitten fiksuksi, ja vihollinen Pessi. Hänen hahmostaan en pitänyt, mutta siitä huolimatta hänen tarinaansa viitsi seurata ja samalla pohtia, kuinka pitkään hän jaksaa vihata Seljaa. Kotkanpoikanen Primus oli aluksi oleellisessa osassa, mutta mitä pidemmälle edettiin, sitä enemmän Primus unohtui jonnekin taustalle. Tämä oli harmillista, sillä olisin mielelläni lukenut vielä enemmän siitä, kuinka Selja hoitaa lintua ja miten hän sitä kouluttaa.

Kirjassa kuvailtiin uskottavasti elämää 1300-luvulla. Poliittiset tapahtumat vaikuttivat välillä melko sekalaisilta, mutta niin ne taisivat oikeastikin olla siihen aikaan, joten sekalaisuus ei siis ole huonon taustatyön syytä. Päinvastoin, lukiessa pystyi huomaamaan, että taustoja on selvitetty perin pohjin. Loppuun on koottu sanasto, joka oli hyödyllinen, mutta aika hyvin vieraat lainasanat selittyivät asian yhteydestä tekstissä. Kirjailijan jälkipuhe oli jälleen mielenkiintoista luettavaa.

torstai 13. marraskuuta 2014

Marcello Fois: Sumu

Alkuperäinen teos: Gap (1999)
Like, 2002, kovakantinen, 159 sivua
suomentanut Turun yliopiston opiskelijaryhmä Pauliina de Annan johdolla



Lumi. Se oli pelottanut häntä. Samalla tavalla vuotta myöhemmin, kun he olivat päättäneet lähteä. Robyn paikka tyhjänä Rossellan vieressä. Sillä vaikka he eivät olleet sanoneet sitä ääneen, oli kyse eräänlaisesta muistotilaisuudesta. Elämä vastaan kuolema. Vaikka kuolemalla on aina kotikenttäetu. Ja sen maaliero on aina parempi.
(s. 83)

Italo Calvinon teosten jälkeen on hyvä kokeilla muutakin italialaista kirjallisuutta. Kirjastosta löysin Marcello Foisin Sumun, joka lähti mukaani sivumäärän ansiosta. Näin lyhyen kirjan ehtii lukea opiskelukiireiden keskellä. Osallistun kirjalla Italia-lukuhaasteeseen.

Sumu kertoo kuudesta nuoresta, jotka edustavat kahta eri sukupolvea. Ennen kirjan lukemista ajattelin, ettei heillä ei ole mitään yhteistä keskenään ja he elävät aivan erilaisissa maailmoissa. Vähitellen tarinan edetessä sivuilla näyttäytyivät erilaiset ja toisaalta taas melko samanlaiset nuoret. Kumpaankin kolmen hengen ystäväporukkaan on esimerkiksi aiemmin kuulunut neljäs jäsen, joka on jo menehtynyt ja jäljelle jääneet muistelevat häntä. Nuoret kohtaavat sumun keskellä loppunsa ja lopulta toisensa. Kirja on täynnä vertauskuvia ja kaikista oleellisemmin ne liittyvät sumuun. Foisille sumu on välimuoto, paikka elämän ja kuoleman rajamailla. Vertaus sumusta jonkinlaisena välitilana teki tarinan kiinnostavaksi.

40-luvun nuoret, Salvatore, Tunín ja Ersilia elävät aikaa, jolloin natsi-Saksa oli miehittänyt Italian. Saksalaiset vetäytyvät vähitellen amerikkalaisten joukkojen tullessa. Kolmikko kuuluu partisaaneihin. He ovat valmistelemassa iskua, mutta joutuvat ansaan. Näiden kolmen nuoruus on täynnä pommituksia ja miehittäjän joukkoja, mutta myös tavallisia nuorten elämään kuuluvia asioita, kuten jännittämistä ensimmäisestä kerrasta. 90-luvun nuoret, Gino, Sonia ja Rossella juovat, käyvät diskoissa ja hulluttelevat kaahaamalla niin lujaa kuin pääsevät. Heille elämä on helppoa ja yhtä biletystä. Toisaalta huumehöyryjen lomasta voi rivien välistä lukea, etteivät he ole kovin tyytyväisiä elämäänsä, tai he ovat vähitellen turtumassa ainaiseen juhlimiseen. Neljännen ystävän lähteminen on antanut miettimisen aihetta kummallekin porukalle.

Teoksen lukeminen vaatii melkeinpä jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Luvut ovat lyhyitä ja yhden luvun sisällä kertojaääni ja näkökulma vaihtuvat yllättäen. Tämän takia hahmot jäivät etäisiksi ja tuntui siltä, etten saanut heistä hahmoina kunnolla käsitystä kuin mitä olisi todennäköisesti käynyt, jos kirjan luvut olisivat pidempiä ja niissä kuvailtaisiin hahmoja enemmän. Kaikesta huolimatta nuorten tarina, erityisesti Salvatoren, Tuninín ja Ersilian, oli mielenkiintoinen, samoin kuin sumu oli mielenkiintoinen elementti.

Toteanpa vielä, että esipuhe oli surullinen. Sen mukaan italian kieleen on syntynyt ilmaus stragi del sabato sera, joka tarkoittaa Sumussakin tapahtuvaa tilannetta, kun nuoret hurjastelevat lähdettyään diskoista kotiin ja seurauksena on usein kuolemaan johtava kolari. Kuvahaku puhui karua kieltä.

perjantai 7. marraskuuta 2014

E. L. James: Fifty Shades of Grey - Sidottu

Alkuperäinen teos: Fifty Shades of Grey (2011)
Otava, 2012, pokkari, 585 sivua
suomentanut Riie Heikkilä


"Anastasia, sinun pitäisi pysytellä erossa minusta. Minä en ole oikea mies sinua varten", hän kuiskaa. Mitä? Mistä nyt tuulee? Sen luulisi olevan minun päätettävissäni. Rypistän otsaani. Hänen sanansa huimaavat minua.
      "Hengitä, Anastasia, hengitä. Nostan sinut pystyyn ja päästän sinut lähtemään", hän sanoo hiljaa ja työntää minut hellävaraisesti kauemmas.

(s. 61-62)

Suunnilleen puoli vuotta sitten pohdin ystäväni kanssa Fifty Shades of Greyn ilmiötä ja sitä, miksi sarjan kirjoista on tullut niin iso menestys. Kumpikin meistä oli huomannut erään kiinnostavan seikan; hämmästyttävän monet tietävät, mistä tarinassa on kyse ja monet tietävät ällistyttävän tarkkaan, mitä kirjoissa tapahtuu. Tästä huolimatta kukaan ei ole lukenut kirjoja, vaan tiedot tapahtumista on luettu netistä kirja-arvosteluista. Mahtaako pitää paikkansa? Kertovatko arviot niin tarkasti, mitä jokaikisellä sivulla tapahtuu? Tästähän uteliaisuus heräsi, minkälainen on kirja, jonka monet ovat lukeneet, mutta eivät kehtaa tunnustaa lukeneensa sitä. Kiinnostuin myös kirjan alkuperästä. Aluksi tämä oli Twilightin maailmasta kirjoitettua fanifiktiota.

Parikymppinen yliopistossa opiskeleva Anastasia Steele päätyy haastattelemaan rikasta ja menestynyttä liikemiestä opiskelijalehteen. Alun perin Anastasian ystävän piti hoitaa haastattelu, mutta Ana tekee palveluksen ystävälleen ja menee hänen sijastaan tapaamaan miestä. Christian Grey on nuori ja komea, mutta myös ylimielinen. Anastasia sählää hiukan haastattelussa ja on kiitollinen siitä, että se on ainoa kerta, kun hän tapaa Christianin. Herra Greyssä on kuitenkin salaperäistä vetovoimaa, sillä Anastasia ei pysty unohtamaan häntä. Yllättäen he tapaavat uudestaan Anan työpaikalla rautakaupassa, jonne Christian on tullut asiakkaaksi. Käy ilmi, mies on kiinnostunut Anasta, joka on ikionnellinen miehen huomionosoituksista. Christian ehdottaa Analle erästä sopimusta, mutta Ana ei ole varma, kykeneekö hän Christianin haluamiin asioihin.

Anastasia on kömpelö, ujo ja täysin kokematon nuori nainen. Omasta mielestään hän kunnon harmaahiirulainen, jonka suuntaan yksikään mies ei vaivaudu vilkaisemaan. Kuinka asian laita on todellisuudessa? Ainakin kaksi nuorta miestä yrittää sinnikkäästi taivutella Anaa lähtemään treffeille kanssaan. Kuulostaako tutulta? Aivan, Ana on kuin kopio Twilight-sarjan Bellasta. Sekä Ana että Bella tietävät, että heidän olisi ehkä parempi unohtaa mies, jonka he ovat juuri tavanneet, mutta kumpikaan ei siihen pysty. Näistä kahdesta neidistä Bella taitaa sittenkin viedä voiton, sillä hänellä ei ole kolmeen osaan jakautunutta persoonaa. On tavallinen hiirulais-Ana, järjen ääni tai alitajunta, miksikä sitä haluaa nimittää ja vielä sisäinen jumalatar, joka varsinkin Christianin lähellä intoutuu milloin tanssimaan salsaa, milloin hehkumaan lootusasennossa ja ties mitä.

Kirjailija on onnistunut luomaan hahmon, jolla on Twilight-sarjan Edwardin olennaiset piirteet. Ah, niin mystistä vetovoimaa tihkuva komea Christian Grey, jonka pauloihin Ana lankeaa, on pahimmanlaatuinen kontrollifriikki. Christianin hahmo kiteyttää hyvin sen, mikä Edwardissa on vialla. Hän kohtelee Anaa omaisuutenaan. Hän haluaa pitää jatkuvasti ohjat tiukasti käsissään ja määrätä, kuinka Anan tulisi toimia. Christianin tarjoama sopimus tekee Anasta hänen käskytettävänsä, orjansa, palvelijansa. Onneksi Analla on edes sen verran järkeä päässään, että hän miettii, onko sopimuksen allekirjoittaminen viisasta. Kontrolloimisen ja dominoimisen tarve on huolestuttavaa, vaikka Christian yrittääkin välillä hillitä itseään. Miehen erikoiset mieltymykset makuuhuoneen puolella saivat kohottelemaan kulmakarvoja.

Anna mun kaikki kestää! Kirja on aikuisten versio Meyerin Twilight -kirjoista, mikä ei tullut yllätyksenä, kun ottaa lähtökohdan huomioon. Perustelin kirjan lukemista itselleni sillä, että haluan ottaa selvää, huomaako tätä lukiessa, minkä pohjalta tarina on kirjoitettu. Vastaus kävi selväksi jo aivan kirjan alussa, kyllä huomaa. Pääparin lisäksi ainakin Anan ihailijoilla on vastineet Meyerin kirjoissa. Eiköhän José ole Jacob Black ja työnantajan poika Bellan ihailija koulusta, mikä hänen nimensä olikaan. Twilightin maailma on niin vahvasti läsnä kirjassa, että lukemisen aikana väistämättä kuvittelin hahmot esikuviensa näköisiksi, vaikka voisivathan he näyttää erilaisilta kuin esikuvansa.

On turha odottaa kielellisesti laadukasta kirjallisuutta, sitä Anan ja Christianin seikkailut eivät tarjoa. Kirja ei kuitenkaan ollut aivan pohjanoteeraus. Anastasian ja Christianin toisilleen lähettämät sähköpostiviestit olivat paikoitellen ihan nokkelaa ja hauskaa sanailua. Lopussa Ana jopa yllätti minut osoittamalla, ettei hän olekaan täysin selkärangaton ja Christianin vietävissä.

Fifty Shades of Grey -trilogia:
Fifty Shades of Grey - Sidottu
Fifty Shades - Satutettu
Fifty Shades - Vapautettu