Italo Calvino: Paroni puussa

Alkuperäinen teos: Il barone rampante (1957)
Tammi, 1994, kovakantinen, 248 sivua
suomentanut Pentti Saarikoski



Me kiipeilimme puissa (nuo ensimmäiset viattomat leikit loistavat nyt mielessäni johdatuksen ja enteen valoa: mutta kuka olisi ajatellut sitä silloin?), nousimme vuoripuroja hyppien kiveltä toiselle, tutkimme luolia meren rannalla, laskimme pitkin talon marmorisia porraskaiteita. Juuri tämä liukumisleikki aiheutti yhden tärkeimmistä syistä Cosimon välirikkoon vanhempien kanssa, sillä häntä rangaistiin, niin kuin hän väitti, epäoikeudenmukaisesti, ja siitä pitäen hän elätti kaunaa perhettä kohtaan (vai yhteiskuntaa? vai maailmaa ylipäätään?), ja se ilmaisi itsensä sitten tuossa hänen heinäkuun viidennentoista päivän päätöksessään.
(s. 9-10)

Jo kolmas Calvinoni, ja minähän en satiiria ymmärrä, mutta niin vain Calvinon kirjoitustyyli on vienyt mukanaan ja olen viihtynyt hänen teostensa parissa. Osallistun tälläkin kirjalla Italia -lukuhaasteeseen.

Kaksitoistavuotias Cosimo nousi puuhun ja vannoi, ettei enää koskaan laskeudu alas sieltä. Aluksi häntä pidettiin uppiniskaisena ja hänen vanhempansa ajattelivat, että Cosimo tulisi alas, kun kyllästyisi olemaan puussa. Niin ei käynyt, Cosimo jäi elämään puihin. Siitä tuli hänen ainoa periaatteensa, hän ei voinut koskettaa maanpintaa, vaan liikkui paikasta toiseen puita pitkin. Ajan kuluessa Cosimo varttui pojasta mieheksi ja peri isänsä arvonimen, jolloin hänestä tuli puissa elävä paroni. Erikoisesta päätöksestään huolimatta Cosimo eli vaiherikkaan elämän. Hänellä oli mäyräkoira Ottimo Massimo, jonka kanssa hän metsästi. Sen lisäksi hän tapasi pelätyn maantierosvon, merirosvoja ja jopa kokonaisen puissa elävän kansan, joiden parissa hän asui jonkin aikaa.

Cosimon tarina oli jännittävää luettavaa, sillä hänen elämästään ei puuttunut käänteitä, vaikka hän asuikin puussa. Sanomana on ainakin erilaisuus ja oman tien kulkeminen, ettei tee niin kuin odotetaan tekevän. Calvinon hauska tyyli pitää otteessaan, vaikka aluksi epäilin hänen tuotantoonsa tutustumista. Rupesin lukiessa pohtimaan kertojan ja tapahtumien luotettavuutta. Useammassakin kohdassa kertojana oleva Cosimon pikkuveli Biaggio di Rondó selittää, että innostuttuaan tarinoinnista Cosimo kertoi jonkin seikkailun niin moneen kertaan, ettei kukaan enää pysynyt selvillä, miten kaikki tapahtui alun perin. Biaggion on siis täytynyt tehdä johtopäätöksiä, mitä on todella tapahtunut. Mielestäni tämä seikka antoi lukemiselle sopivasti pohdiskeltavaa, kuinka paljon seikkailuissa oli liioittelua.

Kirjassa oli paljon vieraskielisiä lausahduksia, joita ei ollut suomennettu. Hahmojen suusta kuullaan esimerkiksi seuraavia kieliä: espanja, saksa ja ranska. Varsinkin ranskaksi oli repliikkejä, joiden sisältö jäi hämärän peittoon, ellei vastauksesta voinut tarpeeksi hyvin päätellä, mitä oli ensin sanottu. Huomasin vasta loppuun päästyäni, että suomentaja on kirjoittanut sinne huomautuksia, joihin hän on myös suomentanut kokonaisuudessaan ranskaksi käytyjä keskusteluja. En kuitenkaan kokenut häiritseväksi sitä, etten ymmärtänyt jotain kohtaa vieraan kielen takia.

Maggie Stiefvater: Ikuisuus

Alkuperäinen teos: Forever (2011)
WSOY, 2011, kovakantinen, 442 sivua
suomentanut Helene Bützow


Mutta minulla oli eräänlainen suunnitelma. Halusin pois tältä alueelta, ennen kuin joku näkisi mekkonsa ja puukenkänsä tien päällä. Etsisin jonkin firman tai maamerkin, jonka avulla pääsisin jyvälle suunnasta, toivottavasti ennen kuin puukengät hiertäisivät jalkani rakoille. Sitten hankkiutuisin jollakin keinolla takaisin Samin luo.
      Se ei ollut maailman paras suunnitelma, mutta parempaakaan ei ollut.
(s. 17)

Kummasti aika ehtiikin vierähtää ohitse, vaikka kesäkuussa olin sitä mieltä, että lainaan heti seuraavaksi Häivähdyksen jälkeen tämän Väristys-trilogian viimeisen osan, Ikuisuuden. Minulle kävi taas samalla tavalla hieman nolosti, että olin jo ehtinyt unohtaa toisen osan tapahtumia, minkä vuoksi lukeminen kangerteli aluksi. Mitä pidemmälle kirjassa pääsin, sitä paremmin tempauduin mukaan tarinaan ja edellisten osien asiat palautuivat muistiin.

Häivähdyksen lopussa rakastunut pari joutui erille toisistaan. Nyt vuorostaan Grace kulkee sutena unohtaen ihmisyytensä suden hahmossaan. Hän löytää itsensä paikoista, joista hänellä ei ole aavistustakaan, kuinka hän on päätynyt niihin. Eikä hän hallitse vielä muodonmuutoksiaan, minkä vuoksi hän voi muuttua takaisin sudeksi koska tahansa. Sam jatkaa elämäänsä ihmisenä, mutta pelkää menettävänsä Gracen kokonaan. Tytön vanhemmat ja heidän lisäkseen muutkin ihmiset suhtautuvat varauksella Samiin, jota pidetään epäiltynä tytön katoamiseen.

Cole jatkaa tutkimuksiaan parannuskeinon löytämiseksi, vaikka hänen toimintansa ulkopuolisen silmillä katsottuna näyttää vastuuttomalta sekoilulta. Suhde Isabeliin ei ole edennyt, sillä parin välillä riittää kahnauksia. Suurin ongelma on Isabelin isä, joka vihaa susia. Kun lähistöltä löydetään suden tappama tyttö, herra Culpeper haluaa tapattaa kaikki sudet. Grace ei voisi olla huonompaan aikaan metsässä ja Samin täytyy saada hänet pois sieltä tarpeeksi ajoissa.

Gracen ja Samin rakkaustarina etenee edelleen samoilla linjoilla, kuten tähänkin asti, herkästi ja viipyillen. Heidän tarinaansa seuraa mielellään, mutta kirjailijalla ei tuntunut olevan enää mitään lisättävää parista. Kaikki oli jo entuudestaan tuttua. Pidin kertoja-asetelman muuttumisesta. Ensimmäisessä osassa Grace oli ihminen ja Sam välillä hukassa sutena, mutta viimeisessä osassa asetelma on kääntynyt toisinpäin. Näiden kahden rauhallinen tarina kaipaa eloa ja sitähän tuovat Cole ja Isabel. Heidän suhteensa, jos sitä voi edes vielä suhteeksi kutsua, on niin hankala ja monimutkainen, että siinä riittää seurattavaa, mihin suuntaan asiat kulkeutuvat. Neljän kertojan erilaiset näkökulmat tuovat tekstiin vaihtelua ja vaihtumiset kertojien välillä ovat sujuvia. Tosin harmillisesti Isabel tuntui jäävän muiden jalkoihin.

Tunnelmaltaan kirja jatkaa edellisen osan jäljissä. Sävy on syvällinen ja tumma ja niin onkin hyvä. Mielestäni se ei olisi sopinut sarjaan ollenkaan, jos toisen osan jälkeen meno olisi palautunut samanlaiseksi pelkäksi haikeaksi rakkaudeksi kuin ensimmäisessä osassa oli. Kuoleman mahdollisuus on jälleen läsnä, mutta vielä entistä tiiviimmin sen jälkeen, kun herra Culpeper on päättänyt susijahdistaan. Isabelin isä ei ole ainoa uhka susille, sillä Grace kohtaa uhan myös susien joukossa. Tapahtumien yllä on kaiken aikaa tietynlainen haikeus, koska kirjailijan ratkaisuista ei voi olla varma, kuinka kaikki lopulta päättyy. Kirjasarjan sudet ovat kiinnostavia ja kiitettävästi kirjassa päästiin enemmän susien matkaan.

Ikuisuus etenee verkkaista tahtia, kunnes vasta lopussa tapahtuu kunnolla. Hidas eteneminen kasvatti odotuksia loppua kohti ja mielestäni kirja onnistui melko hyvin täyttämään odotukset viimeisten lukujen toiminnalla. Aivan loppu eli ihan viimeinen luku sen sijaan yllätti. Kuvittelin, että tarina jatkuu vielä sen jälkeen, mutta seuraavalla sivulla vastassa olivatkin jo kirjailijan jälkisanat. Ensimmäinen tunne lukemisen jälkeen oli pettymys. Eihän tämä voi loppua tällä tavalla kesken! Minkä takia kirjailija on päätynyt avoimeen loppuratkaisuun? Makustelin loppua jonkin aikaa, kunnes ratkaisu ei enää häirinnyt. Monissa kirjoissa kirjailija antaa lukijalle ratkaisun, josta lukija ei välttämättä ole samaa mieltä. Ikuisuuden lukemisen jälkeen voin kuvitella Gracelle ja Samille juuri sellaisen lopun kuin haluan.

Väristys -trilogia
Väristys (Shiver 2009)
Häivähdys (Linger 2010)
Ikuisuus (Forever 2011)

Lauantai kirjamessuilla

Eilinen päivä vierähti mukavasti kirjamessuilla. Olin paikalla nauttimassa tunnelmasta ja poimimassa lukuvinkkejä. Tänä vuonna olin etukäteen laatinut listan haastatteluista, joita haluaisin seurata ja muutenkin suunnitellut aikataulun niin, että myös ehtisin seuraamaan näitä haastatteluja kiertelemisen lisäksi. Valitettavasti ihminen ei voi jakautua useampaan osaan, sillä useampikin haastattelu oli päällekkäin samaan aikaan ja vieläpä aivan eri puolella messusalia. Ensin olin ajatellut, että voisin seurata esimerkiksi puolet jostakin tietystä haastattelusta ja puolet toisesta, mutta etäisyyksien takia luovuin ideasta.

Kadri
Päiväni alkoi puoli kahdeltatoista nuorten Louhi-lavan ohjelmalla. Kallion ilmaisutaidon lukiolaiset haastattelivat Anniina Ljokkoita, joka on suomentanut Silvia Rannamaan teoksen Kadri. Kyseinen kirja on Neuvostoaikaisen Viron legendaarisin tyttökirja, joka on vielä tänä päivänäkin pakollinen luettava peruskoulun 5. luokalla. Haastattelussa käsiteltiin kirjan teemoja, kääntämistä ja Neuvostoliiton aikaista Viroa. Kadri on kääntäjän mukaan kasvutarina ja tyypillinen rumasta ankanpoikasesta kauniiksi joutseneksi -satu, mutta ehkäpä suosio vielä nykyäänkin perustuu tuttuun sadunrakenteeseen. Haastattelun perusteella kiinnostuin kirjasta. Olen lukenut kotimaisista tyttökirjoista Tiina-sarjaa ja ulkomaisista Vihervaaran Annat, Runotytöt ja Pikku naisia, joten mielelläni tutustun myös virolaiseen tyttökirjaan.

Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa
En ollut aiemmin kuullut Oriana Fallacista, mutta messulehden kuvaus rohkeasta naisesta, joka toimi mm. partisaanien juoksutyttönä, sai mielenkiinnon heräämään. Ihana Ella Kanninen haastatteli Cristina De Stefanoa, joka on kirjoittanut kirjan Fallacin elämästä. Unohduin kiertelemään ja törmäsin vielä vanhaan koulukaveriin, joten valitettavasti haastattelu oli jo alkanut, kun saavuin paikalle. Enpä tiedä, mitä missasin alusta, mutta siinä vaiheessa Kanninen ja De Stefano puhuivat Fallacista ihmisenä ja hänen lähtökohdistaan. Haastattelu oli tosi mielenkiintoinen ja tämänkin kirjan laitoin muistiin lukulistalle. En juurikaan lue elämäkertoja, joten tässä olisi hyvä tilaisuus korjata asia.

Tove Jansson 100 vuotta: Kirjeitä Tove Janssonilta
De Stafanon haastattelun jälkeen Katri Valan lavalla alkoi Tove Jansson -aiheinen haastattelu. Baba Lybeck, Sophia Jansson ja Helen Svensson keskustelivat uudesta vastikään ilmestyneestä kirjasta Kirjeitä Tove Janssonilta. Ehdinkin jo Hullujen Päivien aikaan selailla kirjan ruotsinkielistä versiota kaupassa. En ole jostain syystä aikaisemmin ollenkaan ajatellut, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat oikeasti tunteneet Tove Janssonin persoonana, eikä vain taiteilijana. Sophia Janssonin kommentit olivat mielenkiintoisia, sillä hänhän on tuntenut Toven ja ollut tekemisissä hänen kanssaan. Haastattelu käytiin osittain kaksikielisenä, joten samalla pääsi taas harjoittelemaan ruotsin kuullunymmärrystä. :)

Tähtihetki: Paolo Giordano
Giordanon Alkulukujen yksinäisyys on lukulistallani ja tarkoitus olisi lukea se vielä tämän vuoden puolella Italia -lukuhaastetta varten. Menin uteliaisuudesta seuraamaan, millainen kirjailija mahtaa olla kyseessä. Heti alkuun sattui kömmähdys, haastattelija ilmoitti, että seuraavaksi lavalla keskustellaan poliitikkojen suosikkikirjoista. Usemmastakin suusta kuului tässä vaiheessa supattelua, "eikö se italialainen kirjailija tulekaan?", mutta haastattelija olikin katsonut väärää kohtaa ohjelmalistalta. Haastattelu keskittyi Giordanon uusimpaan teokseen Ihmisruumiiseen, joka kertoo Afganistaniin lähetetyistä sotilaista. Täytyypä todeta, että kirjailija vaikutti todella rennolta, vaikka kuulijoita oli kokoontunut iso joukko.

Vantaan antikvariaatilla oli viime vuoden tapaan taas houkutteleva tarjous, kaikki kirjat kaksi euroa kappale. Nappasin mukaani Alice Peilintakamaassa kirjan ja muutaman muun kohdalla emmin pitkään, mutta lopulta mukaan lähti vain Alice.

Päivä oli oikein miellyttävä. Tänä vuonna väkeä taisi olla vähemmän liikkeellä, sillä en ainakaan huomannut, että olisi ollut samanlaisia ruuhkia kuin viime vuonna. Tai sitten osasin sopivasti kiertää hiljaisempien käytävien kautta. Kotona harmitti, kun unohdin ihan kokonaan käväistä katsomassa bloggaajapistettä. No, ensi vuonna sitten.

D. L. King: Suloisin suudelma. Lumoavaa vampyyrierotiikkaa

Toimittanut D. L. King
Alkuperäinen teos: The Sweetest Kiss (2009)
Basam Books, 2011, pehmeäkantinen, 194 sivua
Kirjoittajat:
Remittance Girl, Thomas S. Roche, Lisette Ashton, Sommer Marsden, Kathleen Bradean, Amber Hipple, Teresa Noelle Roberts, G.B. Kensington, Ciara Finn, Maxim Jakubowski, Madeleine Oh, Evan Mora, Andrea Dale, Michelle Belanger, Lisabet Sarai, Nikki Magennis, Kristina Wright, A.D.R. Forte
suomentanut Milla Karvonen


Lilyä puistatti. Tätä rataa hän päätyisi taas niiden kamalien freudilaisten vastaanotolle, tai pahempaa. Lily pakotti itsensä ottamaan toisen lasillisen samppanjaa. Humaltuminen voitti sellaisten asioiden suremisen, joita ei voinut muuttaa.
      Voitti tuon nurkassa kyhjöttävän hunnin ajattelemisen, joka tuijotti häntä vaaleilla, nälkäisillä silmillään.
      Voitti sen myöntämisen itselle, että ennen kuin kuuli miehen aksentin, hän oli ollut valmis käyttämään tätä illan huvituksenaan.
(s. 75)

Takakansi:
Näissä lumoavissa kertomuksissa kuolemattomat, äärettömän kauniit, voimaa ja seksiä tihkuvat vampyyrit ottavat tarvitsemansa elinvoiman niiltä onnettomilta (tai onnekkailta), jotka heidän tielleen sattuvat. Suloisin suudelma vie lukijan hämärille kujille ja pimeisiin makuuhuoneisiin kokemaan pelon ja mielihyvän väristyksiä, joita vain vampyyrit voivat ihmisessä herättää. Vampyyrit tyydyttävät nautinnonhalunsa niin nykyaikaan kuin menneisyyteen sijoittuvissa verenkarvaisissa novelleissa.

Löysin kirjan alun perin Risingshadow -sivuston kautta ja lainasin sitten kirjastosta. Esittelytekstin perusteella ajattelin, että tämä voisi mielenkiintoista vampyyriaiheista luettavaa Sookie Stackhouse- ja Yön talo -kirjojen rinnalle, joita olen viime aikoina lukenut. En ole ihan varma, mitä odotin kirjalta, mutta sisältö osoittautui pettymykseksi. No, ainakin tämän lukemisesta sain yhden luetun kirjan lokakuun minihaastetta eli Halloween-haastetta varten.

Suloisin suudelma on novellikokoelma, joka koostuu 18:sta eri kirjoittajan novellista. Nimi paljastaakin jo oleellisesti novellien keskeisen sisällön... Luen todella vähän novelleja, joten ehkä omien lukutottumusten takia en osannut suhtautua kirjaan kunnolla. Muutaman kirjoituksen kohdalla tuskastuin alkukankeuteen ja siihen, ettei tarina missään vaiheessa lähtenyt kunnolla liikkeelle ennen kuin se olikin jo ohitse. Toisaalta tässä oli se hyvä puoli, että jos novelli oli tylsä, niin sen parissa ei joutunut kärvistelemään useamman sivun verran, vaan siitä pääsi nopeasti eroon.

En tiedä, mistä kirjaan valitut novellit on poimittu, mutta yllätyin siitä, kuinka suuri tasoero niiden välillä oli. Mukana on hyvin kirjoitettuja tekstejä, mutta osassa on käytetty niin kökköä kieltä, että se jopa häiritsi lukemista. En edes pidä itseäni minään kielioppipoliisina, joka närkästyy heti, kun vastaan tulee ensimmäinen kökkö ilmaisu, mutta näitä novelleja lukiessa en voinut olla kiinnittämättä huomiota asiaan. Epäilen, että jo alkuperäisessä teoksessa kielellisen tason vaihtelu on ollut huomattava. Osa novelleista on suomennettu hyvin ja osaan on jäänyt kangertelevampaa kieltä, joten todennäköisesti niissä ei niin hyvissä suomennoksissa lähtötekstikin on ollut kangertelevampaa tai vaikeaselkoista.

Loppua kohti edetessä novellit rupesivat muistuttamaan turhan paljon toisiaan ja lukuintoni hiipui olemattomiin. Jonkinlainen suosikkini oli Teresa Noelle Robertsin Verta ja pimeitä pulloja, josta olen ottanut lainauksen tähän postaukseen. Pidän historiaan sijoittuvista tarinoista ja tämä sattui olemaan yksi niistä novelleista, joissa ei ollut ärsyttäviä piirteitä. Sen sijaan esimerkiksi heti kirjan toinen teksti Thomas S. Rochen Odota pimeän tuloa, Montresor oli niin kummallinen, etten ymmärtänyt, kuka on mystinen Montresor, jonka nimeä hoettiin tekstissä vähän väliä. Sanotaanko näin nätisti, että tämä novellikokoelma ei tainnut olla ihan minua varten.

Jane Johnson: Neidonryöstö

Alkuperäinen teos: Crossed Bones (2008, brittiversio)
Kirja on ilmestynyt Yhdysvalloissa nimellä The Tenth Gift (2008). Suomennos pohjautuu tähän versioon.
Tammi, 2009, kovakantinen, 487 sivua
suomentanut Salme Moksunen


Ja yhtäkkiä riippumatto purkautui ja vastaus avautui: elämänpuu, jonka juuret olivat syvällä maassa ja oksat kurottuivat kohti taivasta ja yhdistivät kaksi maailmaa, maallisen ja taivaallisen, tyylikkään symbolisesti. Selvempää merkkiä Cat ei tarvinnut. Hän ymmärsi siitä, mikä häntä odotti.
      Huomenna kirkonmenojen jälkeen hän viettäisi vapaan iltapäivänsä kirjoen alttarivaatetta, josta tulisi hänen pelastuksensa, koska sen ansiosta hän pääsisi pitkälle matkalle ja se antaisi hänelle uuden ihanan elämän kaukana Kenegiestä, kaukana Robista ja kaukana Cornwallista, aivan kuten hän oli aina haaveillut.
(s. 108)

Olin kirjastossa etsimässä jotakin aivan toista kirjaa, ja siinä sivussa Neidonryöstö lähti mukaani. Kirjan nimi ja kansikuva tuovat mieleen harlekiinikirjallisuuden, minkä takia minulla oli epäilykseni juonen mielekkyyden suhteen. Tarina imaisi kuitenkin mukaansa, enkä olisi malttanut laskea kirjaa välillä käsistäni.

Kirja liikkuu kahdessa eri ajassa. Nykyajassa Julialla on jo usean vuoden ajan ollut suhde hyvän ystävänsä mieheen. Heidän lopettaessa suhteensa mies antaa hänelle lahjaksi antiikkikirjan, joka kertoo koruompelusta. Surressaan eroa Julia selailee kirjaa ja huomaa kirjontaohjeiden viereen kirjoitetut päiväkirjamerkinnät, jotka ovat peräisin 1620-luvulta. Kirjan silloin omistanut nainen, Catherine Anne Tregenna, on raapustanut sivuille kuulumisensa ja ajatuksensa elämästään. Julia kiintyy Catherinen tarinaan niin paljon, ettei tahdo luopua kirjontaoppaasta. Hän päättää seurata Catherinen jalanjälkiä ja matkustaa Marokkoon asti ottamaan selvää, kuinka kauan sitten eläneen naisen lopulta kävi. Samaan aikaan ex-miesystävä Michael havittelee kirjaa takaisin itsekkäiden tarkoitusten vuoksi.

1620-luvulla palvelijatar Catherinea tylsistyttää elämän samankaltaisuus päivästä toiseen. Rob-serkku haikailee hänen kanssaan naimisiin ja perhettä perustamaan, mutta Catherine tietää, että avioliitto serkun kanssa tarkoittaisi entistä varmemmin jäämistä samalle seudulle loppuiäksi. Hän haaveilee pääsevänsä pois jonnekin muualle. Tilaisuus tulee nopeasti vastaan, mutta ei ihan sillä tavoin kuin olisi voinut odottaa, sillä merirosvot hyökkäävät kirkkoon ja vievät mukanaan messussa olleet kyläläiset. Heidät kuljetetaan laivalla kaukaiseen Afrikkaan asti, jossa odottaa karu kohtalo, orjamarkkinoille joutuminen.

Useampaan aikatasoon sijoittuvissa kirjoissa on aina vaara, että toinen aika hukkuu toisen alle tai siirtyminen ajasta toiseen ei ole uskottava. Neidonryöstössä Catherinen tarina oli selvästi mielenkiintoisempi ja mukaansatempaavampi, kun taas Julian tarina lähti hyvin hitaasti liikkeelle ja tempaisi mukaansa vasta kirjan loppupuolella Marokon matkan ansiosta. Mielestäni naisten tarinat kuitenkin tukivat sopivasti toisiaan, vaikka Julia jäikin aluksi Catherinen varjoon. Pidin erityisesti kerronnallisesta ratkaisusta, jossa nykyajassa Julian kautta saatiin ennakkotietoa jostakin Catherineen liittyvästä seikasta ja Juliakin pohti asiaa, kuinka niin on päässyt tapahtumaan ja sitten lopulta Catherinen osassa ilmeni selitys tapahtuneelle.

Kirja on sekoitus faktaa ja fiktiota, mikä pääsi yllättämään. En ole ennen tiennyt, että berberit ovat todella käyneet Englannissa asti rosvoretkillä tai että kyseisiltä retkiltä otettiin vankeja, jotka myytiin orjiksi. Kirjan merirosvopäällikkö, jota kutsuttiin eri yhteyksissä eri nimillä, on oikea historiallinen henkilö. Itse tarinakin pohjautuu todellisiin tapahtumiin, sillä kirjailijan kaukainen sukulainen kaapattiin 1600-luvulla Cornwallista Marokkoon. Neidonryöstö kävisi melkeinpä matkailumainoksesta. Marokossa Julia tutustui paikalliseen historiaan ja kulttuuriin Idriss -nimisen miehen opastamana ja juuri Idrissin kertomukset olivat mielenkiintoisia tiedonmuruja. Tekstistä huomaa sen, että kirjailija on tehnyt hyvin pohjatyönsä. Hän muuten asuu itsekin Marokossa, mikä on varmasti auttanut Marokko-osuuksien kirjoittamisessa.

Pidin kovasti lukemastani. Kirjassa oli useita houkuttelevia piirteitä. Historiaan sijoittunut romanssi, joka ei kuitenkaan mennyt liian imeläksi ja mysteeri, joka paljastuu vähitellen aikojen saatossa tallessa pysyneiden vihjeiden, kuten päiväkirjan tai kirjeiden avulla. Suosittelen!

P. C. Cast & Kristin Cast: Lumottu

Alkuperäinen teos: Tempted. A House of Night Novel (2009)
Yön talo osa 6, Otava, 2012, kovakantinen, 432 sivua
suomentanut Inka Parpola


Marian patsas, joka seisoi pyhätössä korkealla kielekkeellään kivikukkien ympäröimänä, tuntui vetävän hopeaista valoa puoleensa. Tuijotin patsasta. Marian ilme oli tyyni ja hänen jään peittämät poskensa kimmelsivät, ikään kuin hän olisi nyyhkyttänyt äänettömästi ilosta.
      Katseeni kohosi taivaalle. Kiitos. Lähetin hiljaisen rukouksen kohti kaunista sirppiä, joka symboloi jumalatartani Nyksiä.
(s. 9)

Yön talo on hyvää vauhtia muuttumassa parempaan suuntaan. Tässä osassa ei ollut edes hirveästi mitään ärsyttäviä puolia, joten kirja oli sopivan rentouttavaa luettavaa, jonka parissa ei kummemmin tarvinnut ajatella. Eilisessä postauksessa kirjoitin Halloween -haasteesta ja nyt mietin, voiko tämän sisällyttää siihen? Onhan tässä vampyyreja mukana, vaikka muuten kirja onkin kesy verrattuna siihen, minkälaisia kirjoja Halloween voisi inspiroida lukemaan.

Kalona ja Neferet karkoitettiin, joten Zoey ystävineen voi palata takaisin heidän kotiinsa Yön taloon. Tuttu koulu on kokenut kovia Neferetin hallitessa sitä yhdessä Kalonan kanssa ja oppilaat ovat jakautuneet aatteidensa mukaan kahtia. Osa on Zoeyn ja hänen ystäviensä puolella, kun taas toiset eivät nousseet vastustamaan Neferetiä ja Kalonaa. Zoey kaipaisi kipeästi lepoa viimeaikaisten koettelemusten jälkeen, mutta samalla hänen on valmistauduttava tärkeään tehtävään. Hänen on kohdattava Kalona ja pysäytettävä tämä, sillä hän on ainoa, joka voi pysäyttää muinaisen pahuuden. Afroditen näyt varoittavat uudesta vaarasta, joka saattaa iskeä lähempää kuin he osaavat aavistaa. Stevie Rae ei ole paljastanut aivan kaikkea punaisista tulokkaista ja potee omantunnon tuskia uuden salaisuutensa kanssa.

Olin erittäin positiivisesti yllättänyt siitä, että tässä osassa Zoey ei ole kirjan ainoa kertojahahmo, vaan tapahtumia tarkastellaan useamman hahmon näkökulmasta. Stevie Rae on ollut tähän asti minulle melko mitäänsanomaton henkilö, mutta tällä kertaa hänen hahmoonsa pääsi paremmin sisälle. Tarinaa kerrotaan nyt osittain hänen näkökulmastaan, mikä tietysti auttoi ymmärtämään hahmoa paremmin. Suorastaan innostuin uudesta hahmosta, Refaimista, joka toi paitsi kiinnostavan käänteen sarjaan, pääsi myös kertaheitolla kertojahahmoksi. Minun puolestani Zoeyn jatkuvat poikaystäväongelmat voisi jo unohtaa ja sen sijaan keskittyä Stevie Raehen ja Refaimiin. Mielenkiinnolla odotan, millaiseksi heidän välinsä kehittyvät seuraavissa osissa. Zoeyn hyväksi todettakoon, että hänen poikaongelmiinsa tuli kyllä järjestystä tässä osassa.

Lumottu oli melkeinpä kypsempää sisällöltään kuin mitä kirjat ovat tähän asti tarjonneet. Sarjan kirjat on suunnattu teini-ikäisille, joten tietysti kirjoissa on (todella ärsyttävää) teinikieltä ja muutenkin teinimeininkiä, mutta tästä oli onneksi jätetty pois sitä turhaa teinimeininkiä. Tapahtumia riitti ja toimintaa oli aivan loppuun asti, tosin siihen väliin mahtui myös rauhallisempia kohtia. Loppuratkaisu tuli hieman yllätyksenä, mikä on tietysti hyvä asia, ettei juoni ole liian ennalta-arvattava.

Yön talo-sarja
Merkitty (Marked, 2007)
Petetty (Betrayed 2007)
Valittu (Chosen 2008)
Piinattu (Untamed 2008)
Vainottu (Hunted 2009)
Lumottu (Tempted 2009)
Kahlittu (Burned 2010)
Vapautettu (Awakened 2011)
Määrätty (Destined 2011)
Salattu (Hidden 2012)
Paljastettu (Revealed 2013)
Pelastettu (Redeemed 2014)

Charlaine Harris: Veren sitomat

Alkuperäinen teos: From Dead to Worse (2008)
Sookie Stackhouse osa 8
Gummerus, 2012, kovakantinen, 346 sivua
suomentanut Johanna Vainikainen-Uusitalo



Minulla oli muuta mielessä, henkilökohtaisia juttuja. En ole tottunut ajattelemaan juurikaan nenänpäätäni pidemmälle; se on ainoa selitykseni. Vampyyrien tilanteen lisäksi oli toinenkin yliluonnollinen juttu, jolle en uhrannut ajatuksiani mutta joka osoittautui minun tulevaisuuteni kannalta aivan yhtä kohtalokkaaksi.
(s. 11)

Le Masque Rouge -blogin Emilie keksi hauskan Halloween -lukuhaasteen, joka on käynnissä koko lokakuun ajan. Olin jo ehtinyt aloittaa Veren sitomat -kirjan lukemista, joten päätin osallistua haasteeseen sillä ajatuksella, että ainakin tästä kirjasta saisin yhden luetun kirjan haastetta varten. Eiköhän Bon Tempsin yliluonnollisten olentojen joukko kelpuuteta haasteeseen? :)

Vampyyrien huippukokouksen räjähtävän lopun jälkeen Sookie toivoo, että hänen elämänsä palaisi taas normaaliin arkeen. On sanomattakin selvää, ettei toive toteudu, sillä yliluonnollisten olentojen piireissä kuohuu jälleen. Vieraat vampyyrit haluavat heikentyneen Louisianan alueen itselleen ja Sookie vedetään mukaan sotkuun siitä syystä, että hänellä on veriside Ericin kanssa. Ihmissusiyhteisön naispuolisia jäseniä murhataan. Sookie joutuu mukaan laumojen välienselvittelyyn ja jopa murhayrityksen kohteeksi. Näiden murheiden lisäksi Sookiella on sulattelemista poikaystävä Quinnin katoamisessa. Omanlaistaan lisädraamaa tarjoavat Jason-veljen avioliitto-ongelmat ja sukulaiset, joiden olemassaolosta Sookiella ei ollut aavistustakaan.

Olen odottanut hetkeä, jolloin Sookie saisi tietää vielä enemmän keijuperinnöstään ja tässä osassa odotus viimein palkittiin. Esiin tulleet sukulaiset olivat onnistuneita hahmoja. Pidin myös osan rauhallisuudesta. Telepaattitarjoilijar kohtaa jälleen kiperiä tilanteita, mutta tapahtumat sijoittuvat Bon Tempsiin sen sijaan, että kirjassa seikkailtaisiin kaukana kotiseudusta. Ongelmat olivat pienemmässä mittakaavassa kuin jos vertaa esimerkiksi edellisen osan huippukokouksessa tapahtuneeseen räjähdykseen. En kuitenkaan sanoisi tätä väliosamaiseksi kirjaksi. Olen jo ehtinyt kiintyä Sookien kämppikseen Ameliaan, jonka läsnäolo tekee hyvää tarinalle. Hänen myötään lukijalle välittyy tietoa noitien maailmasta ja onhan Bob-kissan tapaus aika hulvaton.

Sookien mieskuviot mietityttivät jälleen ja niiden lisäksi erään toisen parisuhde. Samin ja Sookien lähentyminen vihjaisi siihen suuntaan, että heillä saattaisi tulevaisuudessa olla muutakin kuin tavallinen esimiehen ja alaisen välinen suhde. Mitähän tästäkin pitäisi ajatella? Kaikki miehet juoksevat jälleen Sookien perässä, mikä ärsyttää toisinaan lukiessa. Erään toisen parisuhteella tarkoitan Jasonia ja Crystalia, joiden ongelma tuntui keksityltä ja siltä, että oli pakko saada näille hahmoille jonkinlaista draamaa. Kumpikaan heistä ei ole suinkaan mitään suosikkejani, mutta liian monen asian mahduttaminen yksiin kansiin on puuduttavaa.

Sookien selviäminen tilanteesta kuin tilanteesta melko vähillä vahingoilla häiritsee jonkin verran. Sotkeuduttuaan yliluonnollisten olentojen maailmaan nainen on joutunut kestämään ties mitä ja selvinnyt aina ilman sen kummempia vammoja. Tiedän, kirjoissa kaikki on mahdollista, mutta tämä epäuskottavuus silti häiritsee välillä.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

Leena Lander: Tummien perhosten koti

Tammi, 2008, pokkari, 322 sivua


Poika tajuaa nopeasti, että Saaren vangit ovat kasvaneet kiinni toisiinsa, että he ovat kuin iso armoton petoeläin.
      Se on eläin, jolla on jakautunut ruumis mutta vain yksi pää, ja sen pään katse on läpitunkeva. Se aistii erilaisuuden, se tuijottaa ja tuomitsee, vihaa ja hyökkää. Aikuisten sysättyä sen epäkelpona omaan erilliseen karsinaansa se janoaa hyvityksekseen uhreja. Koko ajan uusia uhreja, joita nöyryyttää ja halveksia niin kuin aikuiset ovat nöyryyttäneet ja halveksineet sitä.
(s. 79)

Olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn samannimisen elokuvan, mutta siitä on jo sen verran aikaa, ettei juoni ollut kunnolla muistissa. Etsin lukemista vielä jäljellä oleviin lukuhaasteisiin, jolloin vastaan tuli teoksen nimi ja päädyin lainaamaan kirjan. Osallistun Tummien perhosten kodilla Lukuiloa Perhoslaaksossa -haasteeseen.

Juhani Johansson tulee repaleisesta perheestä. Lapsuutta varjosti isän juominen ja äidin sairaus, joiden takia vanhemmat eivät kyenneet huolehtimaan lapsistaan. Juhani ja hänen pikkuveljensä Sauli huostaanotettiin, kun naapuri oli tehnyt ilmiannon. Kirjan alussa aikuinen Juhani on saamassa ylennyksen suuren rakennusyrityksen varatoimitusjohtajaksi. Se on iso saavutus lapsuutensa sijaiskodeissa kiertäneelle miehelle. Juhanin pomo on selvittänyt miehen taustoja, jolloin esiin nousi menneisyydessä tapahtunut kuolemantapaus. Pomon kysellessä tapahtuneesta kaikki muistot Saaresta palaavat jälleen mieleen.

Saaressa poikakodin johtaja Olavi Harjula yritti kasvattaa menetettyinä tapauksina pidetyistä pojista kunnollisia miehiä, jotka sopeutuisivat takaisin normaaliin yhteiskuntaan. Harjulan kasvatusmetodit perustuivat ruumiilliseen työhön, kovaan kuriin, selkäsaunaan ja sivistyksen tuntemiseen. Taustalle jäivät johtajan vaimo ja viisi tytärtä, jotka näyttäytyivät muusta maailmasta eristyksissä eläville pojille lähes taianomaisina olentoina. Saaressa Juhani haki paikkaansa poikien välisessä hierarkiassa, murehti vanhempiaan, jotka eivät isän sanoista huolimatta tulleet hakemaan lasteen takaisin kotiin ja sai lopulta sisältöä elämäänsä johtajan silkkiperhoshankkeesta.

Kirjasta välittyi Olavi Harjulan auttamishalu. Hän halusi tosissaan auttaa poikia, vaikka kasvatusmetodit olivatkin kyseenalaisia. Tämä taisi olla ainoa positiivinen asia kirjassa. Muuten tarina on masentavan synkkä, minkä takia lukeminen ei ollut kovin houkuttelevaa. Mielestäni kasvutarinat ovat mielenkiintoisia ja on kiehtovaa lukea siitä, kuinka lapsuuden kokemukset vaikuttavat aikuisuuteen. Jos kirja on muuten pelkkää synkkyyttä ja asiat menevät jatkuvasti huonosti, niin en yksinkertaisesti jaksa lukea sellaista. Saaressa vietetyn ajan voisi kai laskea positiivisemmaksi ajaksi Juhanin elämässä, mutta ei se silti tuo muutosta kirjan yleiseen masentavuuteen.

Kirjan loppu oli yllättävä. Annan siitä pisteet kirjailijalle. Muuten tutustumiseni Landerin tuotantoon taisi jäädä tähän.

Italo Calvino: Ritari, joka ei ollut olemassa

Alkuperäinen teos: Il cavaliere inesistente (1959)
Tammi, 2004, pehmeäkantinen, 127 sivua
suomentanut Pentti Saarikoski



Ritari ei tehnyt liikettäkään; hänen oikea rautahansikkaan peittämä kätensä puristui entistä tiukemmin satulan nuppiin, mutta vasen käsi, joka piteli kilpeä, näytti kuin vavahtavan.
      – Minä puhuttelen teitä, paladiini, mitä! – tiukkasi Kaarle Suuri. – Miten te uskallatte olla näyttämättä kasvojanne kuninkaallenne?
      Ääni kuului selvänä poskisuojusten takaa. – Koska minä en ole olemassa, sire.
(s. 8)

Yksi lukuhaaste on ohitse, mutta vielä on kaksi jäljellä. Luin kesäkuussa Italo Calvinon teoksen Halkaistu varakreivi osana Italia-lukuhaastetta. Kirja teki vaikutuksen humoristisen satiirisella otteellaan ja ajattelin, että voisin tutustua enemmänkin Calvinon teoksiin. Näin Italia-haasteen merkeissä päädyin tällä kertaa tähän kirjaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kaarle Suuren aikaan ja sotaan, jota käytiin frankkien valtakunnan laajentamisen vuoksi. Agiluf Guildivernes on maineikas ja hyvä esimerkki asialleen omistautuneesta ritarista. Hänelläkin on heikko kohtansa, oikeasti häntä ei ole olemassa! Valkoisen haarniskan sisällä on pelkkää tyhjää. Kaarle Suuri määrää Agilufille aseenkantajaksi Gurdulun, miehen, joka on olemassa, mutta joka ei itse tiedä sitä. Hän kuvittelee olevansa milloin mitäkin. Rembalt -niminen nuorukainen liittyy taisteluihin, koska haluaa kostaa isänsä kuoleman. Eräässä taistelussa hänet pelastaa naispuolinen ritari Bradamante, johon hän ihastuu. Bradamante on kuitenkin jo ehtinyt menettää sydämensä Agilufille. Torrismond liittyy mukaan tarinaan horjuttamaan Agilufin puhtoista mainetta. Tarinan kertojana on nunna Teodora.

Juoni ei ole laisinkaan monimutkainen, ensin esitellään kaikki henkilöt ja tutustutaan sotimiseen. Lukijalle selviää myös, mikä yhdistää keskeisiä hahmoja. Vasta kirjan loppupuolella alkaa tapahtua, kun Torrismond esittää väitteensä siitä, ettei Agilufilla olisikaan ritarin oikeutta. Agiluf haluaa puolustaa mainettaan ja lähtee etsimään erästä naista, jonka avulla hän voi todistaa oikeutensa ritarin arvoon. Samaan aikaan Torrismond etsii pyhän Graalin veljeskuntaa todistaakseen syntyperänsä.

Lopun seikkailu jää lyhyeksi, mutta on sitäkin kutkuttavampaa luettavaa. Vertaiskuvilla piikitellään keskiajan yhteiskunnan tärkeimpien vaikuttajien, kuninkaan ja kirkon kustannuksella. Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen, joten vertaiskuvat voisivat viitata myös sen aikaiseen yhteiskuntaan. Hahmot ovat kaikessa karikatyyrimaisuudessaan loistavia. Calvinon satiirinen ote lipsuu loppuratkaisussa jopa saippuaoopperan puolelle, mutta se ei menoa haittaa.