Tammi, 1998, pehmeäkantinen, 135 sivua
suomentanut J. A. Hollo
Westfalenissa, paroni Thunder-ten-tronckhin linnassa eli nuorukainen, jolle luonto oli antanut mitä lauhkeimman mielenlaadun. Hänen sielunsa kuvastui hänen kasvoistansa. Hänellä oli varsin hyvä arvostelukyky ja mitä vilpittömin luonne; luulen että häntä sanottiin Candideksi tästä syystä.
(s. 5)
Pohdiskelin mitä kirjoja voisin seuraavaksi lukea lukuhaasteisiin, joihin olen osallistunut. Vive la France! -haasteen aikaraja lähestyy ensimmäisenä, joten päätin keskittyä siihen. Eräältä kirjalistalta tuli vastaan Voltairen Candide, joka vaikutti mielenkiintoiselta luettavalta. Italo Calvinon jälkeen en enää pidä satiiria vieraana lajina ja onhan kirja myös klassikko, joten miksipäs ei.
Candide -niminen nuorukainen häädetään paronin linnasta, kun hän suutelee tämän tytärtä Kunigundea. Entiseltä kotiseudultaan pakenemaan joutunut nuorukainen harhailee nälkiintyneenä kaupunkiin, jossa hänet värvätään bulgaarien kuninkaan rykmenttiin. Siellä hänelle käy taas huonosti ja kuolema on lähellä, mutta kuin ihmeen ansiosta itse kuningas armahtaa Candiden ja myöhemmin hän pelastuu bulgaarialaisten joukosta. Tämän jälkeen Candide ajautuu seikkailusta toiseen ympäri maailmaa.
Candide matkaa hengästyttävässä tahdissa pitkin maita ja mantuja ja kohtaa samalla uusia tuttavuuksia sekä vanhoja, joiden hän luuli jo peräti menehtyneen. Matkan aikana käy välillä huonosti, Candide ryöstetään useita kertoja, hänellä on vihamiehiä, monet ihmiset, niin tutut kuin tuntemattomat, saavat surmansa ja Candiden lisäksi myös liuta muita miehiä on kiinnostunut paronin tyttärestä Kunigundesta, mutta yhä vaan nuorukainen jahtaa elämänsä rakkautta. Maailma on julma nuorelle miehelle, mutta kaikesta huolimatta Candide säilyttää positiivisuutensa ja muistelee lämmöllä kotiopettaja Panglossia ja tämän opetuksia.
Teoksessa nostetaan ironisella otteella esiin yhteiskunnan epäkohtia, mikä näkyy hahmojen toiminnassa. Esimerkiksi papit eivät ole niin hurskaita kuin voisi olettaa ja väkivalta heikompia kohtaan on hyväksyttävää. Kirjassa ei todellakaan pysähdytä kuvailemaan epäolennaisia tai edes olennaisempia asioita. Voltaire etenee suoraviivaisesti tapahtumasta toiseen ja jättää kaikki turhuudet pois. Tämän vuoksi kirjassa on useampia koomisia tilanteita ja mietin, ovatko ne tarkoitettuja vai tahatonta tilannekomiikkaa, joka on seurausta näin suoraviivaisesta kerronnasta.
Hahmot ovat aika yksiulotteisia ja monet heistä ovat kokeneet kovia. Osa jopa tuntuu kilpailevan kärsimystensä määrällä. Candidea itseään en jaksanut enää alun jälkeen. Hahmon naiivius ja sinisilmäisyys tekivät hänestä hölmön, jota vedätettiin mielin määrin. Sen sijaan hänen matkallaan kohtaamansa henkilöt menneisyyksineen ja kohtaloineen herättivät kiinnostusta. Kirja ei herättänyt sen kummempia tunteita, paitsi turhautumista Candidea kohtaan. Opetuksena voi pitää korkeaa työmoraalia. Onpahan tämä klassikko luettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti