sunnuntai 10. elokuuta 2014

Johanne Hildebrandt: Idun

Alkuteos: Idun – Sagan om Valhalla (2003)
Valhallan tarinoita 2, Schildts, 2005, kovakantinen, 423 sivua
suomentanut Saara Villa



Hänen työstään oli ollut hyötyä. Aikaisemmin vanhat puut olivat olleet kuin vääntyneitä, kiusattuja henkiä. Niiden hedelmät olivat happamia ja kovia. Mutta Idun oli hoivannut niitä, puhunut niille ja hyväillyt niitä. Joka vuosi hän oli lievittänyt niiden tuskia, ja nyt uudet versot kantoivat makeita ja meheviä hedelmiä.
      – Sinä teet sen hyvin, omenatyttö, vaikka et olekaan papitar, Sot sanoi.
(s. 11)

Johanne Hildebrandtin Valhallan tarinoita -trilogia on kovasti mieleeni, se on yksi suosikkikirjasarjoistani. Aloitin Idunin lukemisen pian sen jälkeen, kun olin saanut Freijan luettua. Tässä sarjassa on jotain houkuttelevaa, minkä takia en malttaisi pitää taukoja lukemisesta, vaan voisin lukea kirjat kannesta kanteen samantien ja jatkaa sitten seuraavaan osaan. Trilogian jokaisessa osassa on omat vahvuutensa, mutta Idunin tarina koskettaa eniten surullisuutensa takia.

Idun haaveilee tyttäristä ja omasta maatilasta, jota hän voisi emännöidä. Tytön äiti Freija on Alfheimin saaren arvostettu ylipapitar, jonka puoleen ihmiset kääntyvät, kun he tarvitsevat papittaren apua. Arkisten askareittensa parissa Idun murehtii sitä, ettei oma äiti hyväksy häntä, eikä hän riitä äidilleen. Idun ei näe henkiä, eikä hänestä ole papittareksi jatkamaan Freijan perintöä. Kaiken lisäksi tytön mieltä kaihertaa vielä papittaren kykyjä omanneen pikkusisaren kuolema, sillä Idun uskoo, ettei hän vahtinut siskoaan kunnolla. Idunin haaveet tyttäristä voimistuvat, kun komea aasasoturi Brage osoittaa kiinnostusta ujoa ja arkaa tyttöä kohtaan. Idun saa kuitenkin huomata, että joskus houkuttelevat lupaukset ovat liian hyviä toteutuakseen.

Aasat ja vaanit elävät kohtalon hetkiä, kun mustatauti surmaa väkeä kummastakin kansasta. Yksi ensimmäisistä uhreista on alvapappi Frei, Freijan veli, joka asettui elämään aasojen keskuuteen. Mustantaudin lisäksi aasojen harteilla lepää huoli heidän päälliköstään Odinista, joka matkasi rauhanneuvotteluihin guuttien kuninkaan Gormin luokse, mutta ei ole palannut takaisin. Tor on epätoivoinen, ainoa, joka voisi poistaa taudin on Freija, mutta Freija kieltäytyy auttamasta. Lopulta kiristyksen jälkeen Freija suostuu lähtemään sotaretkelle kohdatakseen pahan Hyndla-papittaren, jonka loitsuista mustatauti on peräisin. Retki yhdistää sisarukset, sillä sen aikana Freija ja Vanaheimin uusi kuningatar Gefjyn tekevät viimeinkin sovinnon.

Idun jatkaa pitkälti samalla linjalla kuin trilogian ensimmäinen osa. Mahdit leikittelevät ihmisillä miten haluavat ja hahmojen on koitettava pärjätä taianomaisessa maailmassa parhaansa mukaan. Jumalattarien oikkujen keskellä ihmisen osa on pieni ja mitätön, vaikka papittaret lepyttelevät korkeampia voimia. Mustantaudin edessä kaikki ovat kuitenkin yhdenvertaisia, sairaus vie niin rahvaan kuin rikkaan mukanaan. Freijassa suuren huomion saivat papittarien elämäntapa ja heidän tapansa toimia. Idunissa nimenomaan Idunin näkemättömyyden takia valotetaan enemmän tavallisten ihmisten jokapäiväistä elämää. Idunia ei toisaalta aivan tavalliseksi voi sanoa, sillä sukujuuriensa vuoksi hän on korkea-arvoinen henkilö, vaikkei itse edes huomaa ajatella asiaa.

Mielestäni kirjan mielenkiintoisimpia teemoja olivat äidin ja tyttären välinen suhde sekä uuden ajan koittaminen. Freija ja Idun ovat luonteiltaan erilaisia, eikä heidän keskinäinen suhteensa ole paras mahdollinen. Lopussa onneksi löytyy yhteisymmärrys ja anteeksianto, vaikka välissä on tuhlaantunut paljon aikaa, jolloin olisi voinut osoittaa välittävänsä. Vanaheim on kokenut kovia kansan menehtyessä tautiin, mutta tulevaisuudessa heijastelee jo myyttinen Valhalla ja uusi alku.

Valhallan tarinoita:
Freija (Freja – Sagan om Valhalla)
Idun (Idun – Sagan om Valhalla)
Saaga (Saga från Valhalla)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti