maanantai 30. kesäkuuta 2014

Suzanne Collins: Nälkäpeli - Matkijanärhi

Alkuteos: Mockinjay (2010)
WSOY, 2010, pokkari, 362 sivua
suomentanut Helene Bützow


Käytän lääkäreiden ehdottamaa menetelmää. Aloitan kaikkein yksinkertaisimmista tosiasioista ja etenen monimutkaisempiin. Luettelo alkaa pyöriä mielessäni...
      Olen Katniss Everdeen. Olen seitsemäntoistavuotias. Kotini on Vyöhykkeellä 12, olin mukana Nälkäpelissä. Pääsin pakoon. Capitol vihaa minua. Peeta joutui vangiksi. Hänen uskotaan kuolleen. Todennäköisesti hän onkin kuollut. Luultavasti kuolema on hänelle paras vaihtoehto...

(s. 10)

Kun vihdoin sain Matkijanärhen käsiini kirjastosta, luin sen kannesta kanteen muutamassa päivässä. Olin etukäteen jännittänyt, osoittautuisiko kirja pettymykseksi vai olisiko se yhtä hyvä kuin aikaisemmat osat. Kirja poikkesi aiemmista osista, sillä tässä ei ole Nälkäpeliä tuomassa jännitystä, mutta toisaalta sitä jännitystä riitti ihan ilmankin peliä. Minulla ei ollut oikeastaan odotuksia, kuinka sarjan pitäisi loppua, joten Matkijanärhi oli aivan onnistunut lopetus hienolle trilogialle.

Katniss ja pari muuta kilpailijaa pelastuivat Nälkäpelistä. Nyt he elävät tuhoutuneeksi luullulla Vyöhykkeellä 13, josta johdetaan Capitolin vastaista kapinaa. Entinen kotivyöhyke 12 on tuhottu maan tasalla ja vain harvat pääsivät pakoon. Elämä vastarintaliikkeen tukikohdassa ei ole helppoa, sillä vyöhykkeellä eletään maan alla tiukan aikataulun mukaan armeijamaisessa kurissa. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita, osa Nälkäpelissä mukana olleista kilpailijoista on Capitolin vankina ja Peeta on heidän joukossaan. Katnissin odotetaan astuvan hänelle tarkoitettuun rooliin Matkijanärheksi ja samalla kapinan keulakuvaksi.

Vastarintaliikkeen johto haluaa Katnissin esiintyvän propagandavideoissa, jolloin hän on sivussa taisteluista. Kun Katniss suostuu rooliinsa, hän tekee sen omilla ehdoillaan, minkä lisäksi hänen tavoitteensa ovat Peetan pelastaminen, jos ei ole jo liian myöhäistä, ja presidentti Snown tappaminen. Sodan keskellä vaikeinta on tietää, kehen voi luottaa ja kehen ei. Lopulta Katnissin pitäisi tehdä myös valintansa Peetan ja Galen välillä.

Kahden ensimmäisen osan kohdalla olen ollut sitä mieltä, että Katniss on aivan loistava hahmo ja Peeta pettymys. Matkijanärhessä heidän osansa hieman vaihtuivat. Tällä kertaa Katnissin hahmosta mieleen jäi lähinnä tunteettomuus ja jatkuva ahdistus, mikä on tosin ymmärrettävää, kun ajattelee mitä kaikkea hän on joutunut kokemaan. Vaikka Katniss onkin kapinaliikkeen keulakuva, ei hänestä onneksi ole tehty mitään lähes myyttistä sankaria, joka yksin ratkaisisi sodan. Peeta kokee Capitolin käsittelyssä asennemuutoksen Katnissia kohtaan, minkä ansiosta hahmoon saatiin edes jollain tavalla eloa. Tätä lukuunottamatta Peeta on yhä yhtä valju ja avuton hahmo kuin aikaisemminkin.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä useampi hahmo menehtyy, myös tärkeimpien hahmojen joukot harvenevat. Yksi kirjan mielenkiintoisimmista käänteistä oli huomata, kuinka Katnissin suhtautuminen hänelle läheisiin ihmisiin on muuttunut. Kirjan aikana käy selväksi, ettei sekasorron vallitessa voi olla varma, onko läheinen ihminen enää luottamuksen arvoinen. Sodassa kumpikin osapuoli tappaa ihmisiä ja siviileihin kohdistuu iskuja. Samaan aikaan jopa omia arvoja voi joutua muuttamaan. Iskujen välissä käsitys siitä, kumpi on hyvä puoli ja kumpi paha, hämärtyy.

Suuri osa kirjasta kuvaa tavallista elämää vastarintaliikkeen tukikohdassa. Välillä teksti muuttui turhankin jaarittelevaksi ja jopa tylsäksi, vaikka olikin mielenkiintoista saada tietää, millaista elämä on kapinaliikkeen keskiössä. Kirja on jaettu kolmeen osaan ja mielestäni vasta viimeisessä osassa alkaa kunnolla tapahtua. Siihen asti tarina on lähinnä pohjustusta ja odotusta, koska kapinalliset kohtaavat Capitolin joukot. Vyöhykkeen 13 syntyä valotetaan hieman, mutta olisin kaivannut vielä enemmän selvitystä historiasta. Matkijanärhessä ei ole Nälkäpeliä, sota korvaa pelin, ja kuten Katniss huomaa, hyökkäys Capitoliin on melkein sama asia kuin peli, sillä vastassa on samankaltaisia tehtäviä kuin pelissä joutui kohtaamaan.

Kirjan alkupuolen tylsähköstä jaarittelusta huolimatta ja paljolti viimeisen osan ansiosta, Matkijanärhi osoittautui hyväksi kirjaksi. Pari kuolemaa olisin tahtonut peruuttaa (Prim & Finnick), mutta kun ottaa huomioon, että kirjassa käsitellään sotaa, niin usean henkilön kuolemat ikään kuin kuuluivat asiaan. En ole Peetan kannattaja, joten loppuratkaisu tuntui kummalliselta, mutta Katniss onnistui perustelemaan valintansa sen verran hyvin, että tyydyn hänen ratkaisuunsa.

Nälkäpeli -trilogia
Nälkäpeli (The Hunger Games 2008)
Nälkäpeli - Vihan liekit (Catching Fire 2009)
Nälkäpeli - Matkijanärhi (Mockingjay 2010)

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Johanne Hildebrandt: Freija

Alkuteos: Freja – Sagan om Valhalla (2002)
Valhallan tarinoita 1, Schildts, 2004, kovakantinen, 394 sivua
suomentanut Saara Villa



Heidät oli nähty.
Freija veti syvään henkeä. He olivat kolme valittua, Jumalattaren suojeluksessa. Mitkään pahat voimat eivät kyenneet heitä nujertamaan. Hän katsoi Gullveigia, joka taivalsi minkään hätkäyttämättä eteenpäin käärmesauvoineen, ja keräsi itseensä vanhuksen tyyneyttä.
Ei ollut mitään pelättävää.
(s. 64-65)

Johanne Hildebrandtin Valhalla -trilogia on minulle jo entuudestaan tuttu kirjasarja, jonka olen lukenut ennen kirjablogin perustamista. Kaksi jälkimmäistä osaa, Idun ja Saaga, löytyvät omasta kirjahyllystäni, mutta tätä ensimmäistä osaa en ole etsinnöistä huolimatta löytänyt kirjakaupoista tai antikvariaateista. Ajattelin että voisin pitkästä aikaa lukea taas sarjan ja onneksi kirjasto ei petä eli sieltähän Freija lähti mukaani.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pronssikaudelle noin 700-luvulle ennen ajanlaskun alkua. Freija on nuori papitar, jonka hänen äitinsä Vanaheimin kuningatar Åse on antanut sisarensa Gullveigin huostaan jo lapsena. Freija on hyvin lahjakas, vaikka hänen kykynsä eivät ole vielä kasvaneet täyteen voimaansa. Hän näkee enneunia ja hänestä voisi tulla saaren mahtavin papitar, jos hän oppii käyttämään kykyjään oikein. Kuunjumalattaren valittuna Freija on ainutlaatuisessa asemassa, sillä valituksi tulee vain yksi papitar kerrallaan. Enneunet viestittävät Vanaheimin tuhoa ja pahaenteisen viestin saapuessa Åse kutsuu vaanien heimot luokseen kootakseen sotajoukon puolustamaan maitaan.

Muukalaisheimo on asettunut Hallundaan ja samalla he ovat surmanneet paikallisia. Ylipapitar Gullveig lähtee neuvottelemaan rauhasta Freija mukanaan. Perillä Idunvallissa naiset hämmästyvät, sillä muukalaisia johtaa Odin -niminen mies, kun taas vaanit ovat jumalattaren suojelema kansa, jota johtaa aina nainen. Muukalaisten tavat herättävät myös närkästystä, Odinin johtama kansa suorastaan halveksii papittaria, eivätkä rauhanneuvottelut pääty hyvin. Odinin poika Tor päätyy vaanien sotasaaliiksi, mutta asioiden mutkistuessa Freija ja Tor joutuvat pakenemaan yhdessä. Pakomatkan aikana kaksikon välit lämpenevät, mutta näyistä huolimatta heistä ei voi tulla mitään. Åse ja Odin estävät sodan vaihtokaupalla, jonka mukaan Freijasta tulee Odinin vaimo.

Kirja kertoo ajasta, jolloin sittemmin skandinaavisen mytologian jumaliksi ja jumalattariksi tulleet henkilöt olivat ihmisiä. Kuvaus pronssikaudesta vaikuttaa uskottavalta, samoin erilaisten tapojen ja uskomusten kuvailu. Luonto oli täynnä henkiä, joita täytyi suovutella, jotta esimerkiksi vilja kasvaisi. Tarinassa on mukana palvontamenoja ja rituaaleja, joilla kunnioitetaan maata ja annetaan sille kasvuvoimaa sekä parannetaan. Taikuudella on oma osansa, papittarilla oli taikuuteen verrattavia kykyjä, kuten enneunien näkeminen ja loitsiminen. Taikuus on myös normaalia arkipäivää, se hyväksytään ja Vanaheimissa käräjille tarvitaan Jumalattaren siunaus eli ylipapitar paikalle edustamaan.

Freija ja ylipäätänsä Valhallan tarinoita -trilogia aikoinaan herätti kiinnostukseni skandinaavista mytologiaa kohtaan. Ensimmäistä kertaa kirjaa lukiessa tunsin nimiltä ainoastaan Freijan, Torin ja Odinin, mutta sarjan lukemisen jälkeen innostuin ottamaan selvää mytologiasta. Pidin kirjasta kovasti ensimmäisen lukukerran jälkeen, eikä mielenkiinto ole yhtään haihtunut. Edelleen Valhallan tarinoita on yksi lempikirjasarjoistani.

Valhallan tarinoita:
Freija (Freja – Sagan om Valhalla)
Idun (Idun – Sagan om Valhalla)
Saaga (Saga från Valhalla)

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Victoria Lamb: His Dark Lady

Bantam Press, 2013, kovakantinen, 425 sivua


She thought of the endless intrigues, the plots within plots, the secret affairs and political wrangling...
"You trust no one, Lucy. Not even those whom you must trust. There is no other way to live at court."
(takakansi)

Näin tämän kirjan kirjastossa eräässä kärryssä, jonne laitetaan äskettäin palautettuja kirjoja. Kirjan kansi kiinnitti huomioni ja kiinnostuin myös sisällöstä, kun huomasin kirjan aiheen. Victoria Lambin His Dark Lady on Lucy Morgan -nimisen trilogian toinen osa. Kirjastossa ei valitettavasti ollut ensimmäistä osaa saatavilla silloin, kun löysin tämän kirjan, enkä malttanut jäädä odottamaan ensimmäisen osan palautumista lainasta, joten aloitin trilogian hieman väärässä järjestyksessä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Englantiin. Päähenkilö Lucy Morgan on kuningatar Elizabeth I:sen hovinainen. Eksoottisen etiopialaisen taustan omaava Lucy osaa laulaa kauniisti ja hän onkin yksi kuningattaren suosikeista, kunnes hän osallistuu todistajana salassa järjestettävään vihkitoimitukseen, jonka kuningatar on kieltänyt. Elizabethilla on tiukat vaatimukset hovinaistensa suhteen ja sen takia on Lucyn omaksi parhaaksi, ettei kukaan, ei ainakaan Elizabeth, tiedä hänen osallisuudestaan kyseisiin häihin. Lucyn asema hovissa on koetuksella, mutta samaan aikaan hänen elämässään tapahtuu paljon muutakin. Eräs nuori näytelmäkirjailija, jonka nimi on Will Shakespeare, haaveilee Lucysta heidän vuosia sitten sattuneen lyhyen kohtaamisensa perusteella. Lucyn suojelija Goodluck on sekaantunut Elizabethin serkun, Skotlannin kuningatar Maria Stuartin kannattajien juonitteluihin, minkä takia Lucyn on pärjättävä omillaan ilman suojelijansa tukea.

Tapahtumia tarkastellaan neljän kertojahahmon näkökulmista. Lucy, Will Shakespeare, Elizabeth I ja Goodluck kertovat kukin omalla vuorollaan tarinaansa, joka limittyy sopivasti yhteen toisten hahmojen näkökulmien kanssa. Tärkeistä hahmoista kolme ensimmäistä ovat oikeita historian hahmoja. Shakespeare ja Elizabeth I tuskin kaipaavat esittelyjä, mutta Lucysta tiedetään hyvin vähän. Shakespeare on kirjoittanut sonetteja muusalleen, his dark ladylle. Lucy Morgan on kirjailijan esittämä arvaus siitä, että olisiko näillä kahdella, näytelmäkirjailijalla ja hovinaisella, voinut olla suhde. Loppusanoissa kirjailija toteaa, että vaikka Lucyn nimi esiintyy monissa hovia koskevissa asiakirjoissa, ei kuitenkaan tiedetä varmaksi, kuka hän oikeasti oli. Lucyn suojelija Goodluck sen sijaan on keksitty hahmo, mutta hänen hahmonsa perustuu useaan oikeaan henkilöön, jotka ovat olleet Elizabeth I:sen vakoojamestari Walsinghamin palveluksessa.

Tapahtumat ovat osaksi totta ja osaksi fiktiota, mutta tarina vaikutti uskottavalta, kuten myös henkilöt. Kirjassa eletään 1500-luvun loppua, jolloin Elizabeth I oli vanheneva kuningatar, jolla oli vastassaan katolisten salaliitto Maria Stuartin valtaannousun hyväksi. Elizabethia itseään pidettiin vääräuskoisena ja sen takia myös vääränä hallitsijana. Shakespeare on vasta uransa alkutaipaleella oleva nuori näytelmäkirjailija, joka aluksi kirjoitti uudestaan vanhoja, jo olemassa olleita näytelmiä. Hänen hahmonsa ei herättänyt sympatioita puolelleen, sen verran nopeasti Shakespeare unohti olevansa perheellinen mies, kun Lucya liehitteli, mutta kaikista hahmoista ei onneksi tarvitse pitää. Pidin kovasti Lucysta ja Goodluckista, joita koeteltiin tarinan aikana. Korkeasta asemasta on helppo pudota alaspäin, mutta takaisin pääseminen ei välttämättä onnistu yhtä helposti. Lisäksi Goodluckin näkökulma toi hyvin esille sen, kuinka joku muu tekee likaisen työn, mutta ylemmässä asemassa oleva henkilö korjaakin kehut.

Pidän historiaan sijoittuvista kirjoista ja hovijuonitteluista, joten His Dark Lady oli mieleistä luettavaa. Kirjassa viitataan muutamaan kertaan trilogian ensimmäisessä osassa tapahtuneisiin asioihin, mutta niitä selitetään kuitenkin sen verran hyvin, että lukukokemus oli onnistunut, vaikka en ensimmäisen osan tapahtumia tietänytkään. Shakespearen tumma muusa oli kiinnostava yksityiskohta, joka tuli ihan täytenä yllätyksenä. Olin kuvitellut, että tuohon aikaan Afrikka oli vielä tuntematon maanosa, josta ei tiedetty mitään, joten myöskään afrikkalaisia ei olisi Euroopassa liikkunut. Kirja teki vaikutuksen, joten ehdottomasti aion jossain vaiheessa lukea kaksi muuta osaa.

Lucy Morgan -sarja:
The Queen's Secret, 2012
His Dark Lady, 2013
Her Last Assassin, 2014

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Nora Roberts: Jotain uutta

Alkuteos: Vision in White (2009)
Gummerus, 2010, kovakantinen, 336 sivua
suomentanut Heli Naski



Mac painoi laukaisinta.
Hän tiesi, tiesi, ettei kuvasta tulisi epäselvä ja tumma tai sumea ja haalea. Hänen peukalonsa ei ollut peittänyt linssiä. Hän tiesi täsmälleen, miltä kuva näyttäisi, ja tiesi mumminsa olleen sittenkin väärässä.
Koko elämän kestävä onni saattoi olla pötyä, mutta hän tiesi tahtovansa ottaa kuvia hetkistä, jotka olivat onnellisia. Koska silloin ne säilyivät ikuisesti.
(s. 12)

Mitä olisi kesä ilman hattaran kevyttä hömppäkirjaa? Nora Robertsin Morsius-sarjan ensimmäisen osan Jotain uutta voi ilman muuta luokitella kevyeksi ja imeläksi hömpäksi, mutta silloin tällöin tämänkaltaiset kirjat ovat sopivan viihdyttävää luettavaa. Kirja tuli vastaan kirjastoreissulla, enkä pystynyt vastustamaan sitä, vaikka olinkin etsimässä jotain vakavasti otettavampaa lukemista.

Morsius-sarja kertoo neljästä lapsuudenystävästä, jotka pyörittävät yhdessä hääpalveluja tarjoavaa Kartanohäät -nimistä yritystä. Ystävykset pääsevät työssään todistamaan jatkuvasti muiden onnea, mutta heillä itsellään ei ole samanlaista onnea rakkauselämässä. Jotain uutta kertoo hääkuviin keskittyvän valokuvaaja Mackenzie "Mac" Elliotin tarinan. Macin isä hylkäsi perheensä naisen ollessa lapsi. Jo varhain Macin täytyi huolehtia itsensä lisäksi itsekeskeisestä ja jatkuvasti uuteen mieheen ihastuvasta äidistään, joka olettaa tyttärensä maksavan hänen matkustelunsa ja kylpylälomansa noin vain. Taustansa takia Macin on vaikea luottaa miehiin, eikä hän omasta mielestään pysty vakaviin ja pitkäkestoisiin ihmissuhteisiin.

Eräs nuoripari tilaa Kartanohäiltä hääjärjestelynsä, jolloin Macin elämään astuu morsiamen suloinen veli, Carter, joka on ollut Macin kanssa samaan aikaan lukiossa. Nykyään vanhassa koulussaan äidinkielen opettajana työskentelevä Carter vaikuttaa kaikin puolin kunnolliselta mieheltä, joka tosin ei ole yhtään Macin tyyppiä. On aivan selvää, että pari tietysti rakastuu, mutta ongelmaksi tulevat Macin epäilykset ja huonot kokemukset, joiden takia hän ei olisi valmis suomaan itselleen onnea.

Kirja tarjosi positiivisen yllätyksen hahmojen osalta siinä mielessä, että Carter ei ollut mikään tyypillinen lihaksikas ja komea tarinan sankari, vaan nörtti, joka oli tarvittaessa miehekäs. Hahmon epävarmuus ja kömpelyys tekivät hänestä sympaattisen hahmon, joka vaikutti uskottavalta. Sen sijaan Mackenzien koin jopa rasittavaksi. Taustan ja kokemusten takia hahmon käyttäytyminen oli ymmärrettävää, jos on aina saanut äidiltään kuulla, etteivät sitoutuminen tai yhteisen tulevaisuuden suunnittelu kannata, vaan on parempi elää hetkessä, niin miten muuten osaisi ajatella? Kuitenkin Macin hahmo oli ohut, hänessä ei ollut samalla tavalla useampaa ulottuvuutta kuin esimerkiksi Carterissa. Macin äiti Linda oli rasittavuudessaan ja kamaluudessaan oivallinen hahmo. Hänenlaisiaan ihmisiä on oikeastikin olemassa, eikä heidän kanssaan ole helppoa.

Juonellisesti kirja ei tarjoa mitään yllättävää. Ilman kirjan lukemistakin voi päätellä, että Mac ja Carter päätyvät yhteen, vaikka heidän eteensä koitetaan muka kasata esteitä. Jotain uutta oli sopivan romanttista hömppää, sellaista aivot narikkaan tyyppistä rentouttavaa lukemista kesäpäivän ratoksi. Paikoitellen teksti muuttui liian imeläksi ja sen lisäksi Lindan valitukset ja ruikutukset ärsyttivät, mutta muuten tämä ei edes oikeastaan herättänyt minkäänlaisia ajatuksia.

Morsius-sarja
Jotain uutta (Vision in White)
Jotain vanhaa (Bed of Roses)
Jotain lainattua (Savor the Moment)
Jotain sinistä (Happy Ever After)

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa

Alkuperäinen teos: Le scaphandre et le papillon (1997)
WSOY, 2008, pokkari, 113 sivua
suomentanut Anu Partanen ja Ville Keynäs



Sukelluspuku muuttuu vähemmän ahdistavaksi ja mieli voi liitää kuin perhonen. On niin paljon mitä tehdä. Voin lähteä lentämään avaruudessa tai ajassa, matkata Tulimaahan tai kuningas Midaksen hoviin.
(s. 9)

Ranskalaisen Elle-lehden päätoimittaja Jean-Dominique Bauby sai yllättäen vuonna 1995 aivohalvauksen ja vajosi koomaan. Herättyään hän oli halvaantunut päästä varpaisiin. Ainoa mitä hän pystyi tekemään, oli vasemman silmäluomen räpäyttäminen. Vaikka Bauby ei ruumiillisesti pystynyt tekemään mitään, oli hänen järkensä edelleen kunnossa. Tilaa sanotaan "Locked-in"-oireyhtymäksi. Baubystä oli tullut oman kehonsa vanki kuin perhonen lasikuvussa.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa Bauby kuvailee sen hetkisiä tuntemuksiaan ja tekemiään havaintoja. Myös menneisyyden muistoilla on iso osa luvuissa ja kirjasta huokuu vahvasti kaipuu takaisin terveeseen elämään. Sairastumisen myötä jopa arkisia asioita osaa arvostaa eri tavalla. Luvut ovat hetkiä Baubyn elämästä sairastamisen ajoilta, pieniä tuokiokuvia, jotka välittävät hänen tuntemuksiaan. Koskettavimpia hetkiä olivat muistot entisestä elämästä ja tapaamiset läheisten kanssa. Bauby itse kuvaa olevansa sukelluspuvun sisällä. Puku puristaa, mutta välillä puristumisen tunne helpottuu, esimerkiksi ystävien vierailujen ansiosta.

Baubyn avustaja ja puheterapeutti Claude kehitti kommunikointijärjestelmän, johon oli järjestetty ranskan kielen aakkoset niiden yleisyyden mukaan. Hän luki aakkosia yksi kerrallaan ja Bauby räpäytti silmää oikean kirjaimen kohdalla. Kirja on kirjoitettu tuolla tavalla sanelemalla. On vaikea edes kuvitella, kuinka paljon jaksamista ja kärsivällisyyttä kirjan saneleminen ainoastaan silmää räpäyttämällä on vaatinut.

Baubyn kirjoituksissa on hänen tilastaan huolimatta mukana huumoria ja pilkahduksia toivosta. Bauby osasi pilailla omalla kustannuksellaan. Sivuille purkautuu ahdistusta ja yksinäisyyttä, mutta siitä huolimatta Bauby säilytti elämänilonsa. Hänen tilansa jopa kohentui. Hän pystyi puhumaan, joskin epäselvästi ja liikuttamaan päätään. Tuntuukin surulliselta lukea Baubyn tarinaa, kun tietää, ettei hän elänyt kuin muutaman päivän kirjan julkaisemisen jälkeen.

En tiedä, kuinka pukisin sanoiksi ajatukseni lukemisen aikana. Miten ylipäätään voi arvostella näin poikkeuksellisissa oloissa kirjoitettua kirjaa? Perhonen lasikuvussa ei saanut minua kyyneliin asti, mutta siitä huolimatta kirja oli koskettava ja antoi paljon ajattelemista. Elämä sujuu tavalliseen tapaansa, kunnes jonain päivänä voi tapahtua jotain, mikä muuttaa aivan kaiken. Kirjassa käytetty kieli on kuvailevaa ja jopa runollista, mistä pidin. Hetkiä kuvaavat sirpaleiset luvut tekivät kirjasta entistä koskettavamman.

Osallistun kirjalla Vive la France! ja Lukuiloa Perhoslaaksossa -lukuhaasteisiin.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi

Alkuperäinen teos: Il visconte dimezzato (1952)
Tammi, 2004, kovakantinen, 115 sivua
suomentanut Jorma Kapari



Sinä yönä Medardo ei tahtonut saada unta, vaikka olikin väsynyt. Hän kuljeksi edestakaisin telttansa lähistöllä ja kuuli vartiomiesten huudot, hevosten hirnunnan, jonkun unissaan puhuvan sotilaan katkonaisen muminan. Hän katseli taivaalle Böömin tähtiä, ajatteli uutta sotilasarvoaan, seuraavan päivän taisteluja ja kaukaista isänmaataan, sen kaislojen suhinaa virroissa. Sydämessään hän ei tuntenut kaipuuta, ei epäilyä, ei huolta. Hänelle asiat olivat vielä kokonaisia ja kiistattomia, ja sellainen hän oli itsekin.
(s. 11)

Etsin lukemista Italia-lukuhaastetta varten ja erityisesti mieleeni jäi Italo Calvinon nimi. Kirjailija edustaa erilaista kirjallisuutta kuin mitä yleensä luen, mutta välillä on hyvä poiketa tutuista tavoista ja kokeilla jotain uudenlaista. En oikeastaan tunne italialaista kirjallisuutta, mutta Calvinon teos oli mielenkiintoinen lukukokemus. Samalla kirja oli mukavan lyhyt. Kiireisestä viikosta huolimatta luin sen parissa päivässä.

Varakreivi Medardo di Terralba on ensikertalaisena mukana sodassa, jota käydään turkkilaisia vastaan. Varakreivi haluaa nähdä turkkilaiset ja niin myös tapahtuu. Valitettavasti mies ei tiedä, että tykkejä kohti ei pitäisi hyökätä suoraan edestä. Onneton varakreivi saa tykistä osuman, joka kirjaimellisesti halkaisee hänet kahtia. Sotatantereella häärivät lääkärit innostuvat ennen näkemättömästä tapauksesta. Kaikkien hämmästykseksi varakreivi saadaan kursittua kokoon ja hän palaa kotiseudulleen miehenä, jonka toinen puoli on peitetty mustalla kaavulla. Väki kotipuolessa huomaa pian, että sodasta palasi Medardon paha puolikas. Varakreivi tekee kotiseudulla pahoja tekoja ja asukkaat elävät pelossa. Edes rakastuminen paimentyttö Pamelaan ei muuta pahaa puoliskoa paremmaksi.

Halkaistu varakreivi kuvaa osuvasti kahtiajakoa. Medardon paha puolikas jättää jälkeensä puolikkaiksi silvottuja eläinten ruumiita, puolikkaita hedelmiä ja tulipaloja. Jonkin ajan kuluttua samoille seuduille saapuu kiertelevä muukalainen, toinen puolikas, joka tekee vain hyviä tekoja. Kauaa eivät liian pitkälle menevät hyvät teot ilahduta. Lopulta kyläläiset kyllästyvät kumpaankin varakreivin puolikkaaseen. Kukaan ei jaksa hyvää tai pahaa yksinään, eikä ihminenkään voi olla vain toista. Silloin kun hyvä ja paha ovat yhdessä tasapainossa keskenään, on kaikki hyvin.

Tarina on helppo nähdä hieman outona satuna aikuisille, mutta taustalla piilee syvällisempiä ulottuvuuksia. Etsintäni perusteella sain mielikuvan, että Calvino käytti paljon vertaiskuvia. Sen perusteella koin tarinan vertaiskuvallisena yhteiskuntakritiikkinä. Opettavaisesta tarinasta huolimatta enemmän pidin kirjan humoristisesta ja satiirisesta otteesta. Voisin tutustua laajemminkin Calvinon tuotantoon, ehkäpä jo Italia-haasteen merkeissä tai joskus myöhemmin.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Charlaine Harris: Verta sakeampaa

Alkuperäinen teos: Dead as a Doornail (2005)
Sookie Stackhouse osa 5
Gummerus, 2011, kovakantinen, 341 sivua
suomentanut Sari Kumpulainen



Sinä iltana tulin jälleen kerran miettineeksi, miten oli mahdollista, etteivät muut ihmiset huomanneet oman maailmamme rinnalla vallitsevaa toista todellisuutta. Oli oltava itsepintaisen yksinkertainen pystyäkseen ohittamaan ilmassa väreilevän taianomaisen voiman. Vain yleinen mielikuvituksen puute saattoi selittää sen, etteivät ihmiset ihmetelleet, mitä pimeydessä heidän ympärillään oikein tapahtui.
(s. 20)

Kesäkampanjani vampyyrikirjojen lukemisesta tarkoittaa tietysti myös Sookie Stackhouse -kirjojen lukemista. Tämä viides osa, Verta sakeampaa, oli positiivinen yllätys, sillä muistaakseni tähän perustuvia jaksoja ei kuvattu True Blood -sarjaan, joten ensimmäistä kertaa kirjan tapahtumat tulivat yllätyksenä.

Edellisessä osassa Sookien veljestä Jasonista tuli ihmispuuma. Nyt Jasonilla on edessään ensimmäinen muodonmuutoksensa täydenkuun aikaan ja Sookie on luonnollisesti huolissaan, kuinka veli sopeutuu muutokseensa. Melkeinpä samantien Sookie saa pelätä veljensä puolesta, sillä joku uhkaa Bon Tempsin kaksiluontoisia. Nuori tyttö kuoli, kun häntä ammuttiin, ihmispuumien johtaja Calvin haavoittui vakavasti ja jopa Sookien pomo, Sam joutuu uhriksi. Pian kummallakin Stackhousen sisaruksella on taas kasapäin ongelmia, ihmispuumat nimittäin epäilevät, että Jason haluaa kostaa saamansa pureman ja ampui sen takia Calvinia. Sookien puolestaan täytyisi löytää Samille sijainen baarimikoksi Merlotte's -baariin ja kohta hänenkin henkeään uhataan esimerkiksi tuhopoltolla.

Verta sakeampaa oli aivan viihdyttävää luettavaa, sellaista mukavan kevyttä, jota ei tarvitse ottaa vakavasti. Tästä huolimatta kirjassa oli aika paljon asioita, jotka tylsistyttivät tai joita olisi voitu käsitellä enemmän tai jopa vähemmän. Edellisen osan loppu oli merkittävä, sillä Sookie tappoi siinä ihmisen. Kaksiluontoisen, jos ollaan tarkkoja, mutta kai hahmon silti voi laskea ihmiseksi? Sookien elämässä tapahtui jotakin todella radikaalia, minkä takia menneitä tapahtumia kerrataan kirjan alussa oikein urakalla. Kuitenkin hän tuntui pääsevän yli teostaan erittäin nopeasti. Debbie Pelt oli narttu, joka ansaitsi kohtalonsa ja sillä siisti. Olen saanut Sookiesta hieman naiivin ja ehdottomasti kiltin kuvan, joten sen valossa ihmettelin, kuinka nopeasti hän toipui teostaan (joka oli itsepuolustusta) ja jatkoi normaalia elämää eteenpäin. Olisin odottanut, että hän olisi tuntenut enemmän syyllisyyttä.

Kirjan aikana Sookie on sinkku, joten tietysti hänen ympärillään pyörii miehiä. Ex-poikaystävä Bill, Eric, ihmissusi-Alcide, Sam, kaikki jo tutut miehet ovat kuvioissa ja heidän lisäkseen joukkoon voi lisätä mahdollisen uuden kilpailijan. Huomasin itsestäni huvittavan piirteen, kun luin Verta sakeampaa ja Valittua samaan aikaan. Paheksuin Yön talo -sarjan Zoeyn kolmea poikaystävää, mutta Sookiella on miehiä vielä enemmän ja se oli ihan okei. Johtuuko sitten siitä, että toisin kuin Zoey, Sookie on aikuinen ja ainakin hänellä pitäisi olla enemmän harkintakykyä kuin teinitytöllä sen suhteen, mikä on fiksua ja mikä ei. Ehkäpä Sookiekin päättää vähitellen tulevissa osissa, kenen kanssa hän vakiintuu.

Sookien uskonnollisuus on aiemmissa osissa vilahdellut mukana siellä täällä, mutta tässä osassa sitä käsiteltiin huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Yllätyin jopa siitä, kuinka yhtäkkiä hän oli lausumassa iltarukouksensa ennen nukkumaanmenoa ja kaikkea tuollaista, kun ennen tällaisia tapoja ei muistaakseni ole ollut. Tai sitten olen aika hyvin unohtanut kirjojen yksityiskohtia. Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi väliosamainen maku. Ehkäpä seuraava osa olisi taas kiinnostavampi.

Sookie Stackhouse -sarja
Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002)
Kylmäveristen klubi (Club Dead, 2003)
Veren imussa (Dead to the World, 2004)
Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005)
Veren perintö (Definitely Dead, 2006)
Pahan veren valtakunta (All Together Dead, 2007)
Veren sitomat (From Dead To Worse, 2008)
Pedon veri (Dead and Gone, 2009)
Samaa verta (Dead in the Family, 2010)
Veren muisti (Dead Reckoning, 2011)
Veri kielellä (Deadlocked, 2012)
Sydänverellä (Dead Ever After, 2013)

torstai 5. kesäkuuta 2014

P. C. Cast & Kristin Cast: Valittu

Alkuperäinen teos: Chosen. A House of Night Novel (2008)
Yön talo osa 3, Otava, 2011, kovakantinen, 301 sivua
suomentanut Inka Parpola


Pimeys ei aina tarkoita pahuutta, aivan kuin valokaan ei aina tuo vain hyvää. Sanat, jotka Nyks oli lausunut minulle päivänä, jolloin minut oli merkitty, kiisivät mieleni halki ja tiivistivät ongelmani Neferetin suhteen. Hän ei ollut sitä miltä näytti.
(s. 25)

Suunnittelin lukevani kesän aikana Yön talo -sarjan kirjoja. Tutustuin sarjaan viime vuonna, jolloin luin kaksi ensimmäistä osaa. Viihdyin kirjojen parissa ihan hyvin, vaikka sarja onkin suunnattu teini-ikäisille lukijoille. Tätä kolmatta osaa lukiessa tunsin olevani auttamatta liian vanha kirjojen lukijaksi, mutta koska sarja vaikuttaa sopivan kevyeltä luettavalta eli hyvältä kesälukemiselta, niin jatkan ainakin kesän ajan sarjan parissa.

Kirja alkaa Zoeyn syntymäpäivistä, jotka ovat jouluna. Zoey murehtii sitä, että kaikki yrittävät aina yhdistää hänen syntymäpäivänsä jouluun antamalla jouluaiheisen lahjan. Murhe synttärilahjoista on kuitenkin pienin Zoeyn ongelmista. Edellisessä osassa hänen paras ystävänsä Stevie Rae menehtyi ja muuttui "zombievampyyriksi". Zoey sai selville, että Yön talon ylipapitar Neferet on näiden iljettävien vampyyrien irvikuvien takana. Zoey haluaa tietysti pelastaa ystävänsä, mutta Stevie Raen kohtalo on salattava muilta tai he voivat joutua ongelmiin. Tämän lisäksi Zoeyn täytyy vielä salata Neferetiltä se, että hän tietää ylipapittaren muuttaneen ystävänsä omituiseksi hirviöksi.

Samaan aikaan Zoeylla on tavanomaisempia teinitytön ongelmia. Kuinka hän selviää, kun ympärillä pyörii kolme poikaa, jotka kaikki mukavia omalla tavallaan? Zoeyn ja Heathin välille syntyneen siteen takia Zoey tuntee vetoa ihmispoikaan. Erik on tytön mukava poikaystävä ja Loren houkutteleva aikuisvampyyri, joka saa tytön tuntemaan itsensä vanhemmaksi ja naisellisemmaksi. Luvassa on paljon draamaa!

En edelleenkään voi sanoa oikeastaan pitäväni kirjasarjan päähenkilöstä, Zoeysta. Nyksin valitsema tuleva ylipapitar oli jo siinä rajoilla, että hahmosta on tehty liian täydellinen ja kaikki ihmeominaisuudet kasautuvat vain yhdelle hahmolle. Kun kuvioon lisätään tytön poikaongelmat, korostaa se vain entisestään Zoeya ja muut jäävät hänen varjoonsa. Tämän kolmannen osan aikana huomasin tuntevani eniten sympatiaa Afroditea kohtaan, joka on Zoeyn ja hänen ystäviensä vihamies. Sarjan toisessa osassa hahmosta paljastui inhimillisempi puoli, joka sai sympatiat osakseen. Valitussa Afroditen kehitys jatkuu edelleen parempaan suuntaan.

Kirjasarja keskittyy aikalailla pelkästään Zoeyyn, mikä on tietysti siinä mielessä ymmärrettävää, että hän on sarjan päähenkilö. Toivoisin silti, että muutkin hahmot pääsisivät vielä enemmän esille, eivätkä jäisi selkeästi sivuosiin Zoeyn taakse. Tämä kolmas osa sai vahvasti miettimään, vieläkö näitä kirjoja lukisi, mutta kai neljännelle osalle voisi antaa tilaisuuden. Eiväthän kirjasarjan kaikki osat voi olla yhtä onnistuneita. Juoni rupesi vaikuttamaan siltä, että kirjailijat ovat halunneet saada mahdollisimman nopeasti uuden kirjan markkinoille ja laadulla ei ollut sillä kerralla niin väliä. Kirjaan oli päätynyt paljon omituisia suomennoksia, kuten poikkis. Puhuvatko teini-ikäiset poikaystävistään poikkiksina?

Yön talo-sarja
Merkitty (Marked, 2007)
Petetty (Betrayed 2007)
Valittu (Chosen 2008)
Piinattu (Untamed 2008)
Vainottu (Hunted 2009)
Lumottu (Tempted 2009)
Kahlittu (Burned 2010)
Vapautettu (Awakened 2011)
Määrätty (Destined 2011)
Salattu (Hidden 2012)
Paljastettu (Revealed 2013)
Pelastettu (Redeemed 2014)

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Maggie Stiefvater: Häivähdys

Alkuperäinen teos: Linger (2010)
WSOY, 2011, kovakantinen, 345 sivua
suomentanut Laura Honkasalo


Uni pakeni, en ylettänyt siihen. Vaistoni sai minut kipristelemään ja käski olla valppaana. Pimeys painautui vasten silmiäni ja susi sisimmässäni varoitti: kaikki ei ole kohdallaan.
      Sudet alkoivat ulvoa ulkona.

(s. 98)

Ennakkoluuloistani huolimatta luin sarjan ensimmäisen osan Väristyksen helmikuussa. Kirja osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi, joten jatkoin mielelläni seuraavaan osaan. Väristyksen ja Häivähdyksen lukemisen välissä oli aikaa muutama kuukausi, joiden aikana ehdin jo vähän unohtaa, mitä kaikkea ensimmäisessä osassa olikaan tapahtunut. Onneksi asiat palautuivat melko nopeasti mieleen, kunhan olin päässyt aivan alkua pidemmälle Häivähdyksen parissa.

Tarina jatkuu siitä, mihin Väristyksessä jäätiin. Susipoika Sam on parantunut, eikä enää muutu sudeksi. Sam ja Grace voisivat olla onnellisia yhdessä, mutta pariskunnan onnen tiellä riittää vastoinkäymisiä. Grace oireilee aivan kuin olisi muuttumassa sudeksi, mutta muutosta ei kuitenkaan tapahdu, eivätkä lääkäritkään osaa selittää, mikä tyttöä vaivaa. Lisäksi Gracen vanhemmat muuttuvat yhtäkkiä vastuuntuntoisiksi tyttärensä tekemisten suhteen. He eivät pidä Samista ja yrittävät erottaa nuoret toisistaan. Ennen Grace murehti menettävänsä Samin, mutta tällä kertaa Sam joutuu pelkäämään Gracen puolesta.

Susilauma on kokenut muutoksia. Laumaan hankittiin uusia jäseniä turvaamaan sen tulevaisuus. Rocktähti Cole voisi oppineisuutensa ansiosta selvittää syyn Gracen sairasteluun. Hän haluaa kuitenkin olla vain susi ja unohtaa ihmisyytensä. Veljensä menettänyt Isabel kiinnostuu Colesta, mutta heidän tulevaisuutensa ei näytä valoisalta. Isabelin isä vihaa susia ja onnistuu lopulta ampumaan yhden susilauman jäsenistä.

Väristyksen kertojakaksikko Grace ja Sam saavat Häivähdyksessä rinnalleen kaksi uutta kertojahahmoa, Isabelin ja Colen. Uusi kaksikko tuo tarinaan sopivasti räväkkyyttä ja vauhdikkuutta. Gracen ja Samin rakkaustarina etenee tässäkin kirjassa hitaasti viipyillen, joten Isabelin ja Colen tuoma uutuudenviehätys oli virkistävää vaihtelua. Rocktähti ja kaunis tyttö, jolta ei asennetta puutu, herättivät tarinaa sopivasti eloon. Kirjan paras puoli taitaa olla juuri hahmojen erilaisuus. Rauhalliset Grace ja Sam tarvitsivat seuraansa räväkämmät Isabelin ja Colen, jotta tarina pysyisi mielenkiintoisena, eikä toistaisi liikaa itseään. Uusi kertojahahmokaksikko vieläpä vaikuttaa siltä, että kummassakin riittää aiheita käsiteltäväksi, joten mielenkiinnolla odotan viimeistä osaa ja sitä, miten heidän käy.

Kirjan luvut ovat lyhyitä, kuten Väristyksessäkin oli. Itse pidän tästä ratkaisusta, koska koen pitkiä lukuja lukiessa välillä ahdistusta niiden pituudesta. Häivähdyksen luvut ovat miellyttävän lyhyitä. On helppo ajatella lukevansa yhden luvun ja tehdä sen jälkeen jotain muuta vähän aikaa ja taas palata kirjan pariin parin luvun ajaksi. Kuulun siihen lukijakuntaan, joka ei haluaisi jättää lukua kesken, vaan lukea sen loppuun asti ja tämähän onnistuu Häivähdystä lukiessa oikein mainiosti. Aluksi minua häiritsi se, että nyt yhden luvun sisällä kertojaääni muuttuu yhtäkkiä esim. Gracesta Isabeliin, mutta totuin asiaan aika nopeasti. Muistaakseni Väristyksessä Gracella ja Samilla oli omat lukunsa niin, että yhden luvun aikana kertojana oli vain yksi hahmo.

Häivähdys on trilogian ensimmäistä osaa syvällisempi ja selvästi sävyltään tummempi. Haikean rakkauden ja kaipauksen lisäksi aiheina esiin nousee kuolema, väkivalta sekä kapinointi vanhempia vastaan. Uusien aiheiden myötä kirja oli jopa parempi kuin ensimmäinen osa. Tämä oli moniulotteisempi, mikä tekee trilogialle tietysti hyvää, että osilla on omat vahvuutensa. Malttamattomana jään odottamaan, että saan viimeisen osan käsiini kirjastosta. Tässä vielä lopuksi pari huomiota, jotka tein lukemisen aikana: Rainer Maria Rilken runoja on jälleen mukana, mikä vain muistutti entisestään, että lukisin jossain vaiheessa hänen tuotantoaan. Lisäksi lukujen alkuihin ei ole enää merkitty lämpötilaa!

Väristys -trilogia
Väristys (Shiver 2009)
Häivähdys (Linger 2010)
Ikuisuus (Forever 2011)