perjantai 30. toukokuuta 2014

Helena Waris: Talviverinen

Pohjankontu osa 3, Otava, 2013, kovakantinen, 333 sivua


Vereni on muuttunut jäänsiniseksi.
Sutena voisi saada itselleni muutaman päivän, harhauttaa varjostajani eksyksiin, mutta olen päättänyt kulkea tämän elämäni loppuun ihmishahmossani.
Näillä silmillä.
Näillä muistoilla.

(s. 10)

Sain Talviverisen luettua jo pari viikkoa sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä esittelyä blogiin. Olen kököttänyt tänään neljän seinän sisällä kuumeen takia, mutta onneksi olo on sen verran parantunut, että tsemppasin itseäni kirjoittamaan jotain kirjasta. Jos tekstin sekaan eksyy omituisuuksia, niin laitetaan sen piikkiin, etten ole aivan terve tällä hetkellä. ;)

Talviverinen on Pohjankontu -trilogian kahdessa aiemmassa osassa esiintyneen Troin elämäntarina. Uniin piirretty polku ja Sudenlapset paljastivat joitakin seikkoja Troin elämästä, mutta viimeistään nyt Troin elämästä kerrotaan kaikki muukin. Kirja alkaa Troin lapsuusvuosista ja seuraa hänen matkaansa aikuiseksi sekä pitkää matkaa kotiin Pohjankontuun.

Kokkolinnun kyydissä lapsena Tuultensaarille tupsahtanut Troi otettiin ukkosmiesten yhteisön jäseneksi. Poika tunsi olevansa ulkopuolinen, mutta onneksi hänellä oli ottoveli Kiet, joka ei pitänyt häntä ulkopuolisena. Ukkosmiesten parissa Troi varttui aikuiseksi, koki ensirakkautensa ja heiltä hän sai veljensä kanssa yhteisen uiskon, jolla kaksikko miehistöineen seilasi selvittämään, onko salaperäinen Pohjankontu vain satua vai sittenkin totta. Tämän jälkeen monet Troin elämässä tapahtuneet asiat ovat entuudestaan tuttuja, joten kirjassa hypätään suoraan sellaisiin kohtiin, joista ei vielä tiedetä. Kirjassa kerrotaan esimerkiksi Troin vankeusajasta Mustarinnasta ja hänen vaelluksestaan Valkoisten susien maassa. Mutkien kautta suuntana on Pohjankontu.

Suurimmaksi osaksi kirjan tapahtumat ovat tuttuja trilogian edellisistä osista, mutta niissä tapahtumia on seurattu jonkin toisen hahmon näkökulmasta. Talviverisessä tapahtumat koetaan pelkästään Troin silmin. Aiemmissa osissa hahmon taustaan on lyhyesti viitattu, joten Troista on tullut jopa hiukan salaperäinen hahmo, jonka menneisyyttä ei tunneta. Siksi olikin kirjailijalta hyvä valinta tehdä juuri Troista tämän kirjan päähenkilö. Jos kaikkien muiden hahmojen taustoista tiedetään jo tarpeelliset asiat, niin tietysti päähenkilöksi kannattaa valita se yksi puuttuva palanen, josta ei vielä tiedetä kaikkea.

Talviverinen sijoittuu ajallisesti aivan kirjan alussa aikaan ennen kahden aiemman osan tapahtumia sekä myöhemmin niiden kanssa samaan aikaan. Troin matkan varrella tavataan tuttuja hahmoja, joiden tarinat saavat samalla päätöksensä. Trilogian kahden ensimmäisen osan tapahtumien kannattaa olla aika hyvin mielessä, sillä muuten tästä kirjasta ei välttämättä saa kaikkea irti tai kirja herättää lähinnä ihmetystä. Myyttinen maailmankuva uskomuksineen oli mukavasti vielä tallella ja siihenkin saatiin lisää otetta, kun kirjassa esiteltiin pitkä talvi, joka uudistaisi maailman ja käsite talviverinen tuli paremmin tutuksi.

Pohjakontu -trilogia tuli Talviverisen myötä päätökseensä. Olen todella iloinen siitä, että olen lukenut kirjat. Trilogia on hyvä osoitus siitä, että Suomessakin osataan kirjoittaa hyvää fantasiakirjallisuutta ja vieläpä aikuisille. Oman mututuntumani perusteella väitän, että täällä fantasia mielletään ennen kaikkea lasten ja nuorten kirjallisuudeksi, vaikka asianhan ei tarvitse olla sillä tavalla. Joka tapauksessa voin vilpittömästi suositella koko Pohjankontu -sarjaa fantasian ystäville ja myös niille, jotka eivät lue yleensä fantasiaa.

Pohjankontu-trilogia:
Uniin piirretty polku, 2009
Sudenlapset, 2011
Talviverinen, 2013

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

Alkuperäinen teos: Harry Potter and the Deathly Hallows (2007)
Tammi, 2008, kovakantinen, 828 sivua
suomentanut Jaana Kapari-Jatta


"Kerro vielä yksi asia", Harry sanoi. "Onko tämä todellista? Vai onko tämä tapahtunut minun oman pääni sisässä?"
   Dumbledore hymyili hänelle leveästi ja hänen äänensä kuulosti Harryn korvissa lujalta ja vahvalta, vaikka kirkas usva lankesikin taas ja sumensi hänen hahmonsa.
   "Totta kai tämä tapahtuu sinun päässäsi, Harry, mutta minkä kumman takia se silloin olisi epätodellista?"

(s. 787-788)

Harry Potterin harteilla lepää suunnaton vastuu ja lähes mahdottomalta tuntuva tehtävä: hänen on etsittävä ja tuhottava loput Voldemortin hirnyrkit. Heinäkuun viimeisenä päivänä Harry täyttää seitsemäntoista vuotta ja tulee täysi-ikäiseksi. Hänen on jätettävä kodikas ja turvallinen Kotikolo ja seurattava polkua joka on hänelle viitoitettu. Koskaan ennen ei Harry ole tuntenut itseään näin yksinäiseksi. Hän on täynnä kysymyksiä, joiden ratkaisut ovat täysin hämärän peitossa. Ja aika käy vähiin, Voldemort joukkoineen on aivan Harryn kintereillä. Pystyykö Harry vastaamaan haasteeseen, jonka hän jo syntyessään sai?

Kuoleman varjelusten ilmestyminen tuntui aikoinaan samalta kuin joulu olisi tullut etuajassa. Aikaisemmat osat olin lukenut pelkästään suomeksi, mutta tämä oli pakko lainata luokkakaverilta englanninkielisenä, jotta saisin tietää mahdollisimman nopeasti, kuinka tarina päättyy. Vielä nykyäänkin Kuoleman varjelukset on minulle merkittävin osa Pottereista. Tähän kirjaan päättyi pitkä odotus ja omalla kohdallani erityislaatuinen fanittaminen, sillä kuulun sukupolveen, joka kasvoi Pottereiden kanssa yhtäaikaa. Jos nuoruudesta pitää nimetä yksi tärkeä kirja, niin sitä en pysty valitettavasti tekemään, mutta voin nimetä kirjasarjan: Potterit.

Pelon ilmapiiri on entisestään levinnyt velhomaailmaan, professori Kalkaroksesta on tullut Tylypahkan rehtori ja Voldemort käytännössä hallitsee velhoyhteisöä. Kuoleman varjelukset alkaa näin synkissä tunnelmissa ja tuokin on vasta alkua. Synkkyys jatkuu koko kirjan ajan, vaikka välillä siellä täällä pieninä pilkahduksina on huumoria ja iloisempia hetkiä. Kuoleman varjelukset päättää Potter -sarjan, eikä tämän jälkeen enää tule Potter -kirjoja. Lopullisuuden tuntu huokuu tarinasta ja jopa vetää sanattomaksi. En pystynyt välttymään kyyneliltä ensimmäisellä lukukerralla. Nykyään useamman lukukerran jälkeen edelleen herkistyn parissa kohdassa lähes kyyneliin asti.

Ensimmäinen lukukerta tarjosi paljon oivalluksia, sillä viimeinkin aikaisemmissa osissa heränneet kysymykset saavat vastauksensa. Ja siitä huolimatta välillä tuntuu siltä, että aivan kaikki ei vieläkään täysin selvinnyt. Jossiteltavaa riittää aina, entä jokin asia olisikin mennyt eri tavalla, olisiko sarjan loppu silloin samanlainen? Kuten Puoliverinen prinssi, myös Kuoleman varjelukset oli yhdistävä tekijä, jonka ansiosta luokassa riitti puhuttavaa. En ole koskaan muuten kokenut sellaista yhteisöllisyyttä kuin mitä Harry Potter -sarjan kaksi viimeistä osaa saivat aikaan kouluaikana. Voi olla, etten tule enää ikinä kokemaankaan, joten kokemusta täytyy arvostaa.

Kirjassa on kohtia, joihin olisin toivonut toisenlaista ratkaisua (esimerkiksi Hedwigin kuoleman voisi perua), mutta siitä huolimatta on todettava, että tämä on vaikuttava ja oikeanlainen loppu hienolle kirjasarjalle. Kernaasti olisin halunnut, että hahmojen elämästä Tylypahkan jälkeen kuultaisiin vielä lisää, mutta kaikkea ei voi aina saada. Mikä parasta, nyt voin kuvitella suosikkihahmoilleni juuri sellaisen loppuelämän kuin haluan. Pottereilla on ollut suuri merkitys elämässäni ja varmasti on vielä tulevaisuudessakin. Näiden kirjojen yksi hienoimmista piirteistä on se, että ei tarvitse olla kohderyhmää, jotta voi lukea nämä.

Harry Potter-sarja:
Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone) 1998
Salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets) 1999
Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban) 2000
Liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire) 2001
Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix) 2004
Puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince) 2006
Kuoleman varjelukset (Harry Potter and the Deathly Hallows) 2008

lauantai 17. toukokuuta 2014

Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta

Alkuperäinen teos: A Great and Terrible Beauty (2003)
WSOY, 2007, kovakantinen, 360 sivua
suomentanut Laura Honkasalo


Hyvämaineinen koulu. Hienostuneita neitejä. Juuri niillä sanoilla isoäitini kuvaili koulua, kun olimme kaksi viikkoa hänen luonaan Pleasant Housessa maaseudulla. Hän katsoi pitkään pisamaisia kasvojani ja punaista kuontaloani sekä juroa ilmettäni ja päätti, että tyttöjen sisäoppilaitos olisi tarpeen, jotta minusta tulisi varteenotettava tarjokas avioliittomarkkinoille.
"Ihme, ettei sinua lähetetty kotiin vuosia sitten", isoäiti sanoi.

(s. 23-24)

Kauhun ja kauneuden valtakunta oli tuli vastaan kirjastossa. Kirja oli selvästi aseteltu enemmän esille kuin muut samassa hyllyssä olevat kirjat. Kiinnitin huomioni kansikuvaan, jonka perusteella lukaisin takakannen. Yliluonnollisuus, viktoriaaninen aika ja mielenkiintoiselta vaikuttava Neitokunta toimivat sopivasti houkutteluna lainata kirja. Mikäs siinä, mukaanhan tämä lähti, vaikka kotona odotti vielä edellisiäkin kirjastolainoja osittain luettuna.

16-vuotias Gemma Doyle todistaa Intiassa äitinsä murhan. Samalla hänen lapsuutensa päättyy, kun Intia vaihtuu Englantiin ja perhe Spencen sisäoppilaitokseen. Spencessä Gemma tuntee itsensä aluksi ulkopuoliseksi, sillä oppilaitoksen tarkoituksena on muovata aikakauden käsityksen mukaan tytöistä hienoja nuoria naisia, jotka saavat solmittua hyvät avioliitot itselleen. Luonnollisestikaan vahvoja mielipiteitä ei oppilaitoksessa suvaita. Samaan aikaan Gemman elämää hämmentävät näyt, joita hän yllättäen näkee. Syyllisyys äidin kuolemasta tuo vielä oman taakkansa Gemman harteille. Alun kankeuden jälkeen Gemma saa uusia ystäviä ja vasta sen jälkeen tarina pääsee kunnolla eteenpäin, kun mukaan tulee salaperäinen Neitokunta, toiset maailmat ja juovuttava voimantunne, jota Gemma ystävineen kokee tehdessään pikkutaikojaan.

Aluksi kirjan henkilöt eivät herättäneet oikein minkäänlaisia ajatuksia, mutta lopulta päädyin pitämään seikkailevasta tyttönelikosta. Heistä jokaisella oli omat ongelmansa ja jopa häpeälliset salaisuutensa, mutta siitä huolimatta heistä tuli ystävyksiä keskenään. Felicityn isä on amiraali, mutta hänen äitinsä tausta ei ole yhtä mairitteleva, hienosta perheestä tuleva Pippa sairastaa kaatumatautia, mikä oli häpeällistä tuohon aikaan, Ann on oppilaitoksessa stipendin turvin ja hänen tulevaisuutensa on opettaa hienostoperheiden lapsia. Ensimmäiseksi tyttöjen välisestä ystävyydestä tulee mieleen L. M. Montgomeryn Anna ja Diana, mutta on ilahduttavaa, että nykykirjallisuudessakin tytöt voivat olla hyviä ystäviä keskenään ilman, että joku lopulta pettää toiset tai että jatkuvasti kyräiltäisiin toisten selän takana. Gemma päähenkilönä saa tietysti eniten tilaa kirjan aikana, mutta eivät toiset jää liikaa hänen jalkoihinsa.

1800-luku ja viktoriaaninen aika kuulostaa mielenkiintoiselta ajankohdalta fantasiakirjalle, mutta valitettavasti viktoriaaninen aika ei ollut kovin vahvasti mukana tarinassa. Silloin tällöin mainittiin korsetit, jotka päällä oli hankala juosta tai muistettiin pahoitella käytöstä, jos oli käyttäydytty normeihin nähden liian vapaasti. Muuten tarina olisi voinut sijoittua nykyaikaan. Jos luen 1800-luvulle sijoittuvaa kirjaa, niin toivoisin, että ajankuvasta olisi tehty taustatutkimusta, eikä vain hutaista mukaan jotain, minkä oletetaan sopivan siihen aikaan. Niin virkistävää kuin olikin lukea Gemmasta ystävineen, jotka eivät taivu tiukkoihin käytöstapoihin, niin täytyy myöntää, että heidän käyttäytymisensä oli välillä liian nykyaikaista. 1800-luvun hienot tytöt tuskin pystyivät edes kuvittelemaan juovansa viskiä, vieläpä yöllä koulun alueen ulkopuolella.

Miljöön kuvauksessa kirjailija on onnistunut erittäin hyvin. Spencen sisäoppilaitosta ja sen ympärillä sijaitsevaa metsää kuvaillaan niin elävästi, että lukemisen aikana pystyin hyvin kuvittelemaan alueen mielessäni. Mystistä Neitokuntaa käsiteltiin jo tässä kirjassa, mutta aihe jäi selvästi kesken, joten mielenkiinnolla odotan, miten jatko-osat jatkavat aiheesta. Maailmojen välissä sijaitsevia valtakuntia vasta hipaistiin tyttöjen vierailtua lähes paratiisinomaisessa paikassa. Niidenkin suhteen jäi paljon odotuksia tulevaa varten. Hyvän ja pahan välinen välienselvittely on vasta aluillaan, mutta siinä vastustaja on kreikkalaisesta mytologiasta tuttu Kirke.

Kirja oli melko pitkään aika tylsää luettavaa, oikeastaan aina siihen asti, kunnes tyttönelikko ystävystyi kunnolla. Jos ainakin ensimmäisten sadan sivun pitkäveteisyyttä ja ajankuvassa olevia räikeitä virheitä (käyttäytyminen, puhetapa, jotkut sanavalinnat) ei ota huomioon, niin tämä oli viihdyttävää luettavaa. Toisen kerran lyhyen ajan sisällä käy niin, että löydän kirjastosta kirjan, jonka jatko-osat on jätetty suomentamatta. Näin kävi Melissa Marrin Ilki ihanan kohdalla ja samoin käy nytkin. Kauhun ja kauneuden valtakunta aloittaa Gemma Doyle -trilogian, mutta sarjan kahta muuta osaa ei ole suomennettu. Ihmettelenpä vain, miksi? Loppujen lopuksi tämä oli kuitenkin ihan hyvä kirja.

Gemma Doyle -trilogia
A Great and Terrible Beauty, 2003 (Kauhun ja kauneuden valtakunta)
Rebel Angels, 2005
The Sweet Far Thing, 2007

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Suzanne Collins: Nälkäpeli - Vihan liekit

Alkuperäinen teos: Catching Fire (2009)
WSOY, 2010, pokkari, 412 sivua
suomentanut Helene Bützow


Olipa neljännesjuhlan suunnitellut kuka hyvänsä, hän on valmistautunut siihen, että Nälkäpeli jatkuu satoja vuosia. Presidentti ottaa kirjekuoren, jossa on isoin numeroin 75. Hän avaa kuoren läpän sormellaan ja vetää esiin pienen paperin. Hän lukee varmalla äänellä: "Muistutuksena kapinallisille siitä, että vahvimmatkaan heistä eivät voi kukistaa Capitolin valtaa, kolmannessa neljännesjuhlassa miespuolinen ja naispuolinen tribuutti arvotaan olemassa olevien voittajien joukosta."
(s. 187)

Minulla oli aluksi omat ennakkoluuloni Nälkäpeli -kirjoista. Ystävän neuvosta päätin antaa sarjan ensimmäiselle osalle mahdollisuuden. Onhan toki parempi lukea kirja itse kuin tuomita se huonoksi tai peräti omituiseksi ilman, että kunnolla tietää, mistä on kyse. Lopulta jäin suorastaan koukkuun, luin ensimmäisen osan nopeaan tahtiin. Olisin halunnut lainata tämän toisen osan heti ensimmäisen perään, mutta tämä on ollut ahkerasti lainassa, enkä viitsinyt varata kirjaa, joten sain sen käsiini vasta huhtikuun lopulla. Vihan liekkien ilmestymisestä suomeksi on kulunut jo muutama vuosi, mutta ilmeisesti kirja jaksaa vielä kiinnostaa. Sehän on tietysti sarjan kannalta hyvä, ettei kyseessä ollut mikään hetkellinen ilmiö.

Katniss Everdeen ja Peeta Mellark voittivat yhdessä 74. Nälkäpelin ja seuraavaksi heillä on edessään perinteinen voittajakiertue, joka vierailee jokaisella vyöhykkeellä ja niiden lisäksi myös Capitolissa. Ensimmäisessä osassa kaksikko näytteli rakastunutta paria, jotta toisen ei tarvitsisi kuolla, vaankahdella henkilöllä olisi mahdollisuus voittaa Nälkäpeli. Ennen voittajakiertuetta presidentti Snow tekee vierailun Katnissin luokse syyttäen tyttöä kapinan lietsomisesta. Samalla hän paljastaa saaneensa selville, ettei Katnissin ja Peetan välit olekaan niin romanttiset kuin kaksikko antoi ymmärtää.

Nälkäpelissä on seuraavaksi vuorossa 75. vuosi, joka on samalla juhlavuosi, sillä joka 25. vuosi järjestetään jollain tavalla tavallisesta Nälkäpelistä poikkeava peli. Neljännesjuhla tuo mukanaan vielä järkyttävämmän yllätyksen kuin presidentin vierailu, tällä kertaa areenalle astelevat tribuutit arvotaan voittajien keskuudesta!

Olen edelleen täysin lämmennyt Katnissin hahmolle, joka osaa ajatella itse ja pystyy huolehtimaan itsestään, mutta ei siitä huolimatta ole täydellinen. Hän sisupussi, jonka heikkona kohtana on sosiaalinen kanssakäyminen. Suorasukaisuutensa takia Katniss kasaa vaikeuksia itselleen, mutta kuitenkin hän onnistuu ainakin jollain tavalla selviämään niistä. Sen sijaan Peetaan olen edelleen pettynyt. Ensimmäisessä osassa Peeta ei tehnyt vielä suurta vaikutusta. Toivoin silloin, että hahmo onnistuisi yllättämään myöhemmin, mutta toistaiseksi mitään yllätystä ei ole tullut. Peeta on hyvin samanlainen kuin ensimmäisessä osassa ja lukiessa tuntui siltä, ettei hahmo ollut kehittynyt laisinkaan.

Päähenkilöiden lisäksi vanhat tutut Haymitch, Effie, Cinna ja muu stailauspoppoo ovat edelleen mukana. Heidän lisäkseen hahmokaartiin liittyy uusia mielenkiintoisia lisäyksiä. 75. Nälkäpelin osallistujat ovat kaikki voittajia, joten vastus on kova, mutta kilpailijoiden joukosta voi löytyä myös yllättäviä liittolaisia. Kiinnostavinta Vihan liekeissä oli kuitenkin presidentti Snown hahmon tavallaan laskeutuminen muiden joukkoon. Ensimmäisessä osassa hän oli vielä enemmänkin taustalla häilyvä paha hahmo, mutta tällä kertaa Snow on paljon konkreettisemmin mukana tarinassa. Esimerkiksi vierailu Katnissin luokse oli osoitus siitä, ettei pidä aliarvioida sitä, mihin kaikkeen Snow pystyy vaikuttamaan.

Ensimmäinen osa keskittyi peliin, mutta nyt painopiste siirtyy itse pelistä enemmän politiikan puolelle. Lisäksi taustalla kytee kapinan kipinä Capitolin ylivaltaa kohtaan. Kirjan alku on kuitenkin verkkainen. Alussa selitetään muutoksista, joita Katniss koki voittonsa myötä ja selvitetään tilannetta vyöhykkeellä 12. Voiton ansiosta Katniss pystyy vähän auttamaan muita ihmisiä, mutta muuten kaikki jatkuu entiseen tapaan. Vasta neljännesvuosijuhlan julistamisesta alkaa tapahtua kunnolla. Vihjailut salaperäisestä vyöhykkeestä 13 ja pienet kapinan merkit pitivät sopivasti mielenkiintoa yllä.

Nälkäpeli oli mielenkiintoinen aloitus sarjalle ja Vihan liekit jatkaa samalla tasolla. Olen lukenut muista blogeista ja kuullut lähipiiristä, että sarjan taso laskee loppua kohden, mutta ainakin toistaiseksi kirjailija on onnistunut pitämään langat hyvin käsissään ja Vihan liekkienkin sisältö oli koukuttavaa luettavaa. Kaiken lisäksi kirja loppuu jännittävään cliffhangeriin, mikä entisestään houkuttelee lukemaan viimeisenkin osan.

Nälkäpeli -trilogia
Nälkäpeli (The Hunger Games 2008)
Nälkäpeli - Vihan liekit (Catching Fire 2009)
Nälkäpeli - Matkijanärhi (Mockingjay 2010)

lauantai 10. toukokuuta 2014

Vastauksia 11 asiaa ja kysymystä -haasteeseen

Kirjasähkökäyrä -blogin Mai haastoi minut 11-haasteeseen, jossa kerrotaan 11 asiaa itsestä, vastataan yhtä moneen kysymykseen, keksitään 11 kysymystä seuraavalle vastaajalle ja vielä haastetaan 11 bloggaria vastaamaan haasteeseen. Kiitos haasteesta, Mai!

Tässä vielä säännöt kokonaisuudessaan:
1. Jokaisen haastetun pitään kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.


11 asiaa minusta
1. Ensimmäinen paljastus on sopivan ajankohtainen, kun ottaa huomioon, että tunnin kuluttua alkaa Euroviisujen finaalilähetys. Olen pohjimmiltani melkoinen Euroviisufani, katson aina esikatselut, joissa asiantuntijat arvioivat kappaleita, semifinaalit ja tietysti itse finaalin.

2. Ensimmäinen kohdan takia olen myös jonkinlainen kummastuksen aihe lähipiirissäni ja olen kuullut moneen kertaan ihmettelyjä siitä, miten viitsin intoilla mokomien hoilotusten takia.

3. Olen oikeakätinen, enkä tiedä miten tulisin toimeen, jos minun täytyisi selviytyä esimerkiksi kirjoittamisesta vasemmalla kädellä.

4. Kirjoitan itselleni listoja siitä, mitä kaikkea pitäisi saada tehdyksi päivän aikana...

5. ...ja saan mielihyvää siitä, kun voin ruksia yli tehtyjä kohtia.

6. Kohtiin 4 ja 5 liittyen, toisaalta en stressaannu siitä, jos joitakin listan kohtia jää tekemättä.

7. Seuraan Lemmen viemää -sarjaa sen syyn varjolla, että ylläpidän saksan kuullunymmärrystaitoja. Todellisuudessa olen myös aika koukussa sarjaan.

8. Olen toivoton huolehtimaan kasveista. Tästä sain taas muistutuksen, kun pääsiäisnarsisseille kävi huonosti.

9. Minulla on vieläkin rairuohoa kasvamassa ikkunalaudalla ja se voi ihan hyvin, joten onneksi edes sen kanssa olen onnistunut. :)

10. Suosikkipelini on sanaselityspeli Alias.

11. Joskus menen ihan lukkoon haastekysymyksiin vastatessa ja saatan miettiä hyvinkin pitkään vastausta sinänsä helppoon kysymykseen.


Vastaukset Main kysymyksiin:
1. Lempielokuvasi ja miksi se on niin ihana?
- Yhtä elokuvaa en todella vaikea valita, mutta jos haluan katsoa mukavaa hömppää, niin valitsen Bridget Jonesit.

2. Lempivuodenaikasi ja tietysti selostus tykkäämiselle.
- Syksy, koska sitä pidetään jotenkin melankolisena ja minuun tuo melankolia vetoaa.

3. Minne matkustaisit, jos se olisi nyt mahdollista?
- Olisin matkannut täksi viikonlopuksi Kööpenhaminaan viisuja seuraamaan.

4. Mitä kirjoja ottaisit matkalukemiseksi?
- Mahdollisimman kevyitä, jotta matkalaukusta ei tulisi liian painava. Esimerkiksi Muumikirjoja.

5. Onko sinulla lemmikkieläin? Kerro lemmikkieläimesi jostakin tempauksesta.
- On koira. Silloin kun se oli pentu, sillä oli tapana herättää minut hyppäämällä ensin sänkyyni ja sitten vielä vatsani päälle. Huusin muutamaan kertaan niin äkäisesti, että neiti ilmeisesti säikähdyksissään muutti herätystäni vähemmän kivuliaaksi.

6. Oletko mukana vapaaehtoistoiminnassa? Missä haluaisit olla mukana?
- Olen partiossa.

7. Järvi vai meri? Kerro lähemmin.
- Meri. Asun meren lähellä ja sen lisäksi vietän kesäisin aikaa saaristossa.

8. Kuinka moneen kirjahaasteeseen osallistut tänä vuonna ja mitkä ne ovat? Joko olet aloittanut haasteisiin lukemisen?
- Osallistun kolmeen haasteeseen, jotka ovat Vive la France, Lukuiloa Perhoslaaksossa ja Italialainen ateria eli pasto italiano. Olen aloittanut lukemisen ja vieläpä lukenut kaikkiin haasteisiin yhden kirjan.

9. Mitä kotityötä inhoat ja miksi?
- Imuroimista. Koen sen raskaaksi hommaksi ja mieluummin lakaisisin.

10. Mitä tekisit, jos et lukisi koskaan kirjoja?
- Vaikea sanoa, koska lukeminen on todella iso osa elämääni. Kirjoittelen jonkin verran itse tarinoita, joten luultavasti käyttäisin enemmän aikaa niihin, jos en lukisi kirjoja.

11. Taikasauva siirtyi sinulle ja voit toivoa yhden toivomuksen, joka on ?
- Rauhaa ihmisten välille.

Pahoittelen laiskuuttani, mutta en laita tällä kertaa haastetta eteenpäin. Tämä haaste on todennäköisesti kiertänyt jo monen blogin kautta, joten ei taida olla enää mieltä laittaa tätä eteenpäin. Kiitos vielä haasteesta Maille! Ja nyt siirryn odottamaan, kuinka Euroviisuissa käy. Jännittävää viisuiltaa kaikille! :)

torstai 8. toukokuuta 2014

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Alkuperäinen teos: Pappan och havet (1965)
WSOY, 2010, pokkari, 186 sivua
suomentanut Laila Järvinen
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


- Odota hetkinen. Minä vain tarkistan, sanoi isä. Hän levitti kartan hiekalle ja katseli keskelle merta merkittyä yksinäistä saarta. Hän oli hyvin vakava. Hän nuuhki pitkän aikaa tuulta ja yritti viritellä paikallisvaistoaan, jota ei ollut käytetty pitkiin aikoihin. Esi-isien ei koskaan tarvinnut huolehtia oikean suunnan löytämisestä, se kävi aivan itsestään. Mutta vaistot tylsistyvät aikaa myöten, ikävä kyllä.
(s. 21)

Eräs ystäväni vinkkasi tämän kirjan luettuaan, että todennäköisesti minä en viihtyisi kirjan parissa. Syinä olivat muun muassa ikävän käskyttävä ja välinpitämätön tapa, jolla Muumipappa kohteli Muumipeikkoa ja kirjan pitkäveteisyys. Tämän takia pohdin melko pitkään, että kannattaako minun lukea kirjaa vai ei. Päätin kuitenkin selvittää, millainen kirja on kyseessä ja muodostaa siitä aivan oman mielipiteen.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, että Muumipappa tuntee itsensä tarpeettomaksi. Kukaan ei näytä tarvitsevan häntä Muumilaaksossa. Kirjan alussa perhe sammuttaa pienen tulipalon ilman pappaa, mutta hän tyrmistyy, kun häntä ei hälytetty paikalle apuun. Perhettä ei tarvitse edes suojella miltään, paitsi Möröltä, mutta Mörköäkin säikähdetään vain kylmyyden, ei vaarallisuuden takia. Muumiperhe päättää muuttaa kaukaiselle majakkasaarella, jossa papalla varmasti riittää tekemistä.

Kaikki ei suju aivan odotusten mukaan, kun muumiperhe matkaa saarelle. He lähtevät purjehtimaan auringonlaskun aikaan, jolloin heidän pitäisi saapua perille majakanvalon loistaessa. Majankanvalo ei kuitenkaan pala, eikä majakanvartijasta näy jälkeäkään. Muumipappa päättää ryhtyä uudeksi majakanvartijaksi, mutta hän joutuu lopulta toteamaan, ettei saa valoa syttymään. Tällä välin muu perhe yrittää keksiä tekemistä saarella, kukin omalla tavallaan. Muumimamma hoitaa puutarhaa ja ryhtyy maalaamaan kukkia seinille koti-ikävän iskiessä. Pikku Myy löytää majaksi sopivan kolon itselleen, karkottaa muurahaisia ja rakentaa hissin majakkaan. Muumipeikko sen sijaan viettää monet yöt rannalla odottaen merihevosia, joskus hänellä on Mörkö seuranaan.

Muumipappa ja meri eroaa selvästi niistä muumikirjoista, jotka olen tähän mennessä lukenut. Tässä on kovin ikävä tunnelma pitkin kirjaa. Majakkasaarella oikein mikään ei ota sujuakseen, itse majakkaakin kuvataan ankeaksi paikaksi. Nimenomaan kuvauksessa keskitytään ankeuteen ja jopa synkkyyteen. Kuvailu antaa majakkasaaresta negatiivisen kuvan paikkana, jossa muumit ovat ulkopuolisia ja tavallaan häiritsevät omaan yksinäisyyteensä tottunutta saarta. Muiden muumikirjojen iloisuuteen verrattuna Muumipappa ja meri vajoaa synkkyyteen ja melankoliaan, mutta samalla se on paljon filosofisempi. Ankeuden lisäksi yksinäisyys nousee esille. Jokainen saarelle matkanneista kokee saarella yksinäisyyttä omalla tavallaan, mutta samalla he oivaltavat jotain tärkeää itsestään.

Muumipapan hahmo on tehty hyvin itsekeskeiseksi. Aivan kuin kaikki pyörisi vain hänen ympärillään ja sitä välinpitämättömyyttä muita kohtaan oli myös selkeästi havaittavissa. Tästä huolimatta kirjan lukeminen oli oivaltavaa ja kirja oli luettava. En ollut missään vaiheessa jättämässä sitä kesken, vaikka ystävän vinkin perusteella ajattelin, ettei se ole ollenkaan minua varten. Tähän vain täytyy suhtautua hyvin eri tavalla kuin muihin muumikirjoihin, jotka ovat paljon positiivisempia. Vaihteeksi oli hyvä lukea oikein filosofinen muumikirja.

torstai 1. toukokuuta 2014

Cassandra Clare: Tuhkakaupunki

Alkuperäinen teos: City of Ashes (2008)
Varjojen kaupungit osa 2
Otava, 2010, kovakantinen, 399 sivua
suomentanut Terhi Leskinen


Kun Clary oli nähnyt Instituutin ensimmäisen kerran, se oli näyttänyt ränsistyneeltä kirkolta, jonka katto oli romahtanut ja ovi suljettu tahriintuneilla keltaisilla poliisin nauhoilla. Nyt hänen ei tarvinnut enää keskittyä saadakseen tuon illuusion katoamaan. Hän näki jo kadun toiselta puolelta rakennuksen sellaisena kuin se todellisuudessa oli: huikaisevan korkea goottilainen katedraali, jonka tornit näyttivät puhkaisevan tummansinisen taivaan veitsien tavoin.
(s. 56)

Sarjan ensimmäinen osa, Luukaupunki, piti otteessaan ja olin aika innostunut lukemastani. Siitä olikin luontevaa jatkaa toisen osan pariin. Luukaupunkia kommentoin ennalta-arvattavaksi, mutta Tuhkakaupunki vasta yllättikin. Kirjan takakannessa paljastetaan merkittävä juonenkäänne, joka ainakin omasta mielestäni olisi ollut yllättävä, jos se olisi tullut tekstissä vastaan ilman ennakkotietoa eli jos asiaa ei olisi paljastettu. Mikähän pointti takakannen paljastuksella oli?

Ensimmäisessä osassa Clarylle avautui kokonaan uusi maailma, kun hän sai tietää olevansa varjometsästäjien sukua. Hän oli aina kuvitellut olevansa ainut lapsi ja isäkin oli tietojen mukaan menehtynyt. Nyt hänen äitinsä makaa koomassa sairaalassa, vastikään löytynyttä veljeä, Jacea uhkaa erotus varjometsästäjien parista ja isäksi paljastunut Valentine havittelee toista Muutoksen välinettä hallitakseen demoniarmeijoita. Kaiken lisäksi välit parhaaseen ystävään Simoniin rakoilevat ja pojan muuttuessa vampyyriksi Clary syyttää tapahtuneesta itseään. Katastrofi on lähellä viimeistään siinä vaiheessa, kun joku alkaa murhata New Yorkin alamaailman lapsia, mutta kuka hyötyisi kuolleista yliluonnollisista olennoista?

Luukaupungista tutut hahmot jatkoivat samalla tasolla kuin ensimmäisessä osassa esiintyivät. Hahmoja syvennettiin entisestään paljastamalla heidän taustojaan, ja Simonia lukuunottamatta kukaan ei herättänyt ärsytystä. Ensimmäisessä osassa vielä pienemmissä rooleissa olleet Valentine ja velho Magnus Bane saivat enemmän tilaa tässä kirjassa. Varsinkin häikäilemätön Valentine oli positiivinen lisä hahmojen joukkoon, mutta kyllä myös ainakin 100 vuotta vanha velho sopi mainiosti tuttuun porukkaan. Kirjan aikana vihjailtiin siihen suuntaan, että Clarylla ja Jacella mahdollisesti myös olisi jonkinlaisia erityiskykyjä, jotka tekisivät heistä Varjometsästäjienkin parissa poikkeuksellisia. Saa nähdä mitä on luvassa myöhemmissä osissa, mutta toivon todella, ettei heistä tule mitään kliseisiä maailmankaikkeuden pelastajia, joille yksikään vihollinen ei ole liian paha vastus.

Kuten jo kirjoitinkin, ihmettelen takakannen paljastusta siitä, että Simon muuttuu vampyyriksi. Tuhkakaupunki tarjosi muuten samantyyppisen lukukokemuksen kuin Luukaupunki. Tässä riitti tapahtumia, joista osa oli ennalta-arvattavia, mutta mukana oli myös yllättävämpiä kohtia. Simonin muodonmuutos ilmanmuuta olisi lukeutunut yllättävämpien juonenkäänteiden joukkoon. Ei paljastukselle voi mitään, mutta ainakin omasta puolestani voin sanoa, että kohta olisi herättänyt suuremman reaktion, jos en olisi tiennyt, mitä tulee tapahtumaan. Kaiken kaikkiaan Tuhkakaupunki oli oikein viihdyttävää luettavaa.

Tekisi mieli lainata Lasikaupunki heti tämän osan perään, mutta taidan kuitenkin malttaa mieleni ja lukea ensin jo aiemmin lainaamani kirjat pois alta. Tuhkakaupunki jäi mielenkiintoiseen kohtaan, joten pakkohan sitä on jatkaa sarjan lukemista, jotta saa tietää, kuinka lopulta käy.

Varjojen kaupungit -sarja
Luukaupunki (City of Bones)
Tuhkakaupunki (City of Ashes)
Lasikaupunki (City of Glass)
Langenneiden enkelten kaupunki (City of Fallen Angels)
Kadotettujen sielujen kaupunki (City of Lost Souls)
City of Heavenly Fire