tiistai 22. huhtikuuta 2014

Melissa Marr: Ilki ihana

Alkuperäinen teos: Wicked Lovely (2007)
WSOY, 2008, kovakantinen, 328 sivua
suomentanut Kaisa Kattelus


Ja se onkin sääntö numero 1: Älä ikinä herätä keijujen huomiota. Aislinn melkein kompastui pyrkiessään pakoon – pakoon poikaa, pakoon omaa selittämätöntä haluaan antaa periksi. Hän kompastuikin ovensuussa, kun Kalmatyttö kuiskasi: "Pakene vielä kun voit."
(s. 20)

Olin jo muutamaan kertaan vilkuillut Ilki ihanaa kirjastossa, mutta en sitten kuitenkaan vielä päätynyt lainaamaan sitä. Viime kirjastoreissulla en enää keksinyt hyvää syytä vältellä kirjaa, joten nappasin sen mukaani. Kirjastosta kotiin kantamieni kirjojen pino on yhä korkea, mutta ainahan yksi kirja sopii jonon jatkoksi ja tässä tapauksessa jopa luettavaksi ennen muita kirjoja.

Lukiolaistyttö Aislinn on nähnyt keijuja koko ikänsä, mutta hän toivoo, ettei näkisi niitä. Aislinnin näkemät keijut ovat kaukana satukirjojen kilteistä ja harmittomista keijuista. Ne ovat ilkeitä kiusantekijöitä, jotka mielellään pilailevat niiden ihmisten kustannuksella, jotka eivät voi nähdä niitä. Aislinnin on täytynyt teeskennellä, ettei hän kykene näkemään keijuja. Hän nimittäin pelkää, että jos keijut saavat tietää hänen kyvystään, ne tekisivät jotain pahaa hänelle. Yleensä keijut eivät ole kiinnittäneet tyttöön mitään huomiota, mutta yhtäkkiä ne alkavat seurata Aislinnia. Kesän kuningas, Keenan -niminen keiju on etsinyt itselleen puolisoa, kesän kuningatarta, jo satojen vuosien ajan. Keenan uskoo Aislinnin olevan oikea tyttö kuningattareksi. Aislinn itse ei haluaisi olla missään tekemisissä Keenanin tai muiden keijujen kanssa, mutta kesän kuninkaalle ei sanota niin vain ei.

Päähenkilönä Aislinn oli virkistävä poikkeus muun samantyyppisen kirjallisuuden hahmojen keskuudessa. Tyttö on ahdistunut keijujen näkemisestä, eikä heti haaveile pääsystä keijukuninkaan kuningattareksi. Itse asiassa Aislinn ei missään vaiheessa lämpene Keenanille, mutta hän näyttäisi joutuvan kuningattareksi vastoin tahtoaan. Aislinn myös uskaltaa rohkeasti sanoa Keenanille vastaan. Oli mukavaa lukea itsenäisestä ja omilla aivoillaan ajattelevasta tytöstä, joka pärjää, vaikka hänen elämässään tapahtuu suuria muutoksia. Takakansi esittelee Keenanin kammottavana ja viehättävänä. Itse vähän ihmettelin sanaa kammottava, koska en kokenut Keenania oikeastaan yhtään kammottavana. Keijukuningas osasi kyllä olla ärsyttävä, kun hän yritti saada Aislinnia kuningattarekseen.

Ilki ihanassa keijut ja ihmiset elävät rinnakkain samassa maailmassa, joskin kirjassa esiintyy viitteitä siitä, että keijuilla olisi vielä täysin oma maailmansa. Harmittavasti sitä ei kerrota, missä tuo keijujen täysin oma maailma sijaitsee. Keijuilla on lisäksi neljä hovia, kesän, talven, pimeyden ja ylhäinen hovi. Keenan on kesän kuningas, joten kirjassa on luonnollisesti eniten esillä kesän hovi, mutta muutkin hovit vilahtelevat mukana mainintoina siellä täällä. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmän muistakin hoveista, mutta google-hakujen perusteella kirjaan on luvassa jatkoa ja ilmeisesti niissä paljastetaan enemmän muista keijuhoveista.

Pidin siitä, että jokaisen luvun alkuun on otettu lainaus jostakin keijuja käsittelevästä teoksesta. Kirja itsessään on aikalailla teineille suunnattua, vähän hömppää, mutta lainaukset osoittivat sen, että joskus ennen vanhaan keijuihin on oikeasti uskottu. Uteliaisuuttani hain yhtä siteerattua kirjaa netistä ja onnistuin löytämään sen, joten lainatut kirjat ovat aivan oikeita teoksia, eikä keksittyjä tai ainakin tämä yksi on.

[Keijut] ovat puoliksi ihmisiä, puoliksi henkiolentoja... Jotkut ovat hyväntahtoisia... Toiset ovat pahansuopia... sieppaavat aikuisia ihmisiä ja aiheuttavat onnettomuuksia.
A. W. Moore: The Folk-Lore of the Isle of Man (1891)

(s. 190)

Risingshadow -sivuston mukaan keijuista kertovan kirjasarjan kääntäminen on jäänyt kesken toisen osan, Sala kavalan jälkeen. Täytyypä sitten etsiä loput kirjat kirjastosta englanniksi, jos niitä löytyisi. Suosittelen tätä fantasiakirjallisuuden ystäville. Jos vampyyrit, ihmissudet ja noidat on jo koettu, niin ehkäpä keijut kiinnostaisivat.

Wicked Lovely -sarja
1. Wicked Lovely, 2007 (Ilki ihana)
2. Ink Exchange, 2008 (Sala kavala)
3. Fragile Eternity, 2009
4. Radiant Shadows, 2010
5. Darkest Mercy, 2011

torstai 17. huhtikuuta 2014

Kirsi Vainio-Korhonen: Suomen herttuattaren arvoitus

Alaotsikko: Suomalaisia naiskohtaloita 1700-luvulta
Edita, 2009, kovakantinen, 210 sivua


Jacobinan päiväkirja avaa kuitenkin myös muita kuin kasvatuksellisia näkymiä. Tarkkaavainen lukija pääsee sen avulla kurkistamaan 1700-luvun lopulla eläneen nuoren tytön maailmaan. Jacobina kirjoitti lähes päivittäin lyhyitä huomioita Elimäellä sijainneen kotikartanonsa Hämeenkylän arjesta, sisaruksistaan, vanhemmistaan, sukulaisista, ystävättäristä, kartanon piioista, torpparien lapsista, lähikylien mamselleista, juhlista, kylpyläelämästä, juhannuskokoista ja joululahjoista.
(s. 159)

Suomen herttuattaren arvoituksen esipuhe alkaa toteamuksella, joka totisesti pitää paikkansa: kun ottaa käteensä minkä tahansa Suomen vanhemman historian yleisesityksen, joutuu yhä ihmetellen kysymään, missä ovat naiset. Historiankirjoitus on kovin miehistä ja esimerkiksi koulun historiankirjoista naiset tuntuivat unohtuneen ihan kokonaan pois muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Oikeastaan tässä oli perustelut, kun muutama vuosi sitten Hulluilla Päivillä pohdin, raaskinko ostaa taas uutta kirjaa vai pitäisikö laskea kirja pois käsistä. Tietysti tarvitsin hyllyyni kirjan, joka keskittyy naisten elämään.

Nimestään huolimatta kirja ei kerro yhdestä ainoasta Suomen herttuattaresta vaan on kokoelma artikkeleita, joista jokainen kertoo yhdestä tai useammasta naisesta. Artikkeleissa esiintyvien naisten kautta tutustutaan naisten elämään 1700-luvun Suomessa. Naiset eivät välttämättä ole tunnettuja, mutta heihin liittyy jotain erityistä, minkä takia heidät on valittu kirjaan. Mukana on niin Suomen herttuattareksi tituleerattu Eva Merthen kuin myös rahvaseen väestöön kuulunut Maria Juhontytär. Artikkeleissa kerrotaan naisten elämäntarinoiden lisäksi yleisesti aiheeseen liittyvää tietoa tuon ajan elämästä. Naisista ei välttämättä ole säilynyt kuin yksittäisiä lähteitä, joten yleisten asioiden selittäminen tuo sopivasti täydennystä lukuihin. Lähteiden vähyydestä johtuen joissain kohdissa on arvailtu, mutta mukana on paljon faktaa, minkä ansiosta kirja välittää hyvin todentuntuisen ja uskottavan kuvan 1700-luvun elämästä.

Ensimmäisessä artikkelissa esitellään naisista tunnetuin henkilö Eva Merthen, joka oli ensin kenraali James Keithin suojatti, sitten rakastajatar ja jopa avopuoliso. Skotlantilainen James Keith puolestaan palveli Venäjän armeijassa pikkuvihan aikaan ja johti armeijaa ja siviilihallintoa Turusta käsin. Itse en ollut edes kuullut Eva Merthen -nimisestä historiallisesta henkilöstä, joten kirja alkoi heti mielenkiintoisesti. Pakko todeta, että takapajuisesta 1700-luvun Suomesta on näköjään voinut nainenkin edetä pitkälle, sillä Eva Merthen seurasi kenraaliaan Liivinmaan kautta Berliiniin ja oli jopa Fredrik II:sen tiedossa. Tosin ilmeisesti hallitsija paheksui James Keithin suhdetta Evaan. Evan ja Jamesin tarina ei lopulta päättynyt onnelliseen loppuelämän yhteiseloon. Toinen tähän naiseen liittyvä yllätys oli se, että Topelius on kirjoittanut kirjan, jossa Eva on saanut tittelin Suomen herttuatar. Pitääkin laittaa Topeliuksen teos muistiin.

Muista naisista korkeampia säätyarvoja edustavat Sophie Creutz ja Jacobina Charlotta Munsterhjelm. Kummatkin olivat aatelisia ja heidän kauttaan avautuu näkymä yläluokan elämään 1700-luvun Suomessa. Sophie Creutzin vaiheita kuvataan, kun hän on jo aikuinen nainen, minkä lisäksi artikkelissa keskitytään hänen mielenkiintoiseen lähipiiriinsä, johon kuului mm. Göran Sprengtporten. Sophie Creutz kuvataan kauniina ja sivistyneenä vallasnaisena, joka hallitsi erityisesti taidokkaiden kirjeiden kirjoittamisen. Jacobina Charlotta Munsterhjelmin luku sen sijaan kertoo nuoresta tytöstä, joka vasta varttuu aatelisnaisen velvollisuuksiin. Hänen kauttaan kuvataan aatelistyttöjen kasvatusta, johon kuului esimerkiksi oman säädyn monimutkaisten käytöstapojen opettelua. Jacobinan päiväkirjakatkelmat paljastavat, että nuorten tyttöjen elämään kuului kasvatuksen lisäksi huvituksia, kuten tanssiaisia ja vierailuja.

Vaatimattomimmista oloista lähtöisin olleet naiset jaksoivat ahertaa elantonsa eteen. Tästä on hyvänä osoituksena kirjassa mainitut naiset Helena Escholin, Maria Augustin, Christina Crook ja Eva Falck. Helena Escholin oli turkulainen papinleski, joka elätti lapsensa öylätintekijänä sekä huolehtimalla kirkollisten liinavaatteiden siisteydestä. Kolme muuta naista pysyivät naimattomina, mutta menestyivät valitsemillaan aloilla. Maria Augustin jatkoi isänsä kauppiaanuraa, vaikka ensin hänen oli selvittävä tahoista, jotka kielsivät sen, että naimaton nainen voisi harjoittaa kauppiaantoimea. 1700-luvun lopulla eläneet Christina Crook ja Eva Falck olivat turkulaisia yrittäjiä, Crook johti tyttöjen sisäoppilaitosta ja Falck oli ravintoloitsija. Falck hoiti hotelli-ravintolaa mm. Brinkkalan talossa, josta nykyään julistetaan joulurauha.

Suomen herttuattaren arvoitus oli miellyttävää luettavaa, sillä tämä on kirjoitettu houkuttelevalla otteella. Joskus historiallisia faktateoksia lukiessa vastaan on tullut todella pönkköä kieltä, jota ei vaan yksinkertaisesti jaksaisi lukea. Parin artikkelin alussa on ikään kuin johdatuksena kirjoittajan selostusta taustatyöstä. Tällaisia kohtia olivat tekstit Venäjän arkistoihin tutustumisesta ja Pariisin Maria Antoinette -näyttelystä vuonna 2008. Valitettavasti yhdestäkään kirjan naisesta ei ole säilynyt kuvia, joten kirjan kuvituksena on käytetty aikakauteen ylipäätänsä liittyviä kuvia. Joka tapauksessa suosittelen kirjan lukemista naisten historiasta ja erityisesti 1700-luvusta kiinnostuneille.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Francesca Marciano: Matka kuvien taakse

Alkuperäinen teos: The End of Manners (2007)
WSOY, 2010, kovakantinen, 239 sivua
suomentanut Irmeli Ruuska


Vastahakoisesti vedin saappaat jalkaan ja tälläydyin kaikkiin vaatteisiin mitä minulla oli. Kuu paistoi korkealla; erotin hopeisessa valossa hohtavat vuorenhuiput.
      Ulkona pihalla tuoksui ihanalta. Sen jälkeen kun olin hengittänyt Kabulin yllä leijuvaa pölyä ja miljoonien öljykamiinoiden katkua, tämä tuntui puhtaimmalta, raikkaimmalta tuoksulta, mitä voi kuvitella. Kuulin vain oman kiivaan hengitykseni ja saappaiden narskeen jäisellä pihalla.

(s. 161)

Valitsin Matka kuvien taakse -kirjan oikeastaan alun perin luettavaksi sen takia, että saisin tästä yhden luetun kirjan Italialainen ateria eli pasto italiano -lukuhaasteeseen. Haasteen sääntöjen mukaan luettavien kirjojen lähtökielen on oltava italia, joten teos ei sopinutkaan haasteeseen. Jokin siinä kuitenkin veti puoleensa ja päätin lukea sen. Onneksi kävi näin, sillä muuten olisin menettänyt hienon lukukokemuksen.

Italialaisesta Maria Galantesta tuli yhden lehtikuvan ansiosta tunnettu valokuvaaja. Kantaaottavan kuuluisan kuvan jälkeen hän keskittyi kuvaamaan herkkuja ruokalehtiin. Yllättäen Maria saa agentiltaan Pierreltä työtarjouksen, jonka mukaan hänen pitäisi lähteä Afganistaniin kuvaamaan pakkoavioliittojen takia itsemurhaa yrittäneitä tyttöjä. Epäröinnin jälkeen Maria suostuu. Mukaansa hän saa toimittaja Imo Glassin, joka on räväkkä ja itsetietoinen, mutta myös pätevä työssään. Ennen matkaa Marian täytyy osallistua kurssille, jossa hän oppii niksit Aftaganistanissa selviytymiseen, mutta valmistaako edes selviytymiskurssi siihen, mitä perillä tulee vastaan?

Perillä Marian ja Imon apurina toimii paikallinen Hanif, televisiotoimittaja, joka kuljettaa naisia paikasta toiseen. Matkan varrella tutuksi tulee maan epävakaa tilanne. Haastattelumatkalla sotilaat pakottavat heidät ulos autosta, mutta onneksi kyse ei ole sieppauksesta, vaan valvonnasta vakoojien varalle. Vielä edellisenä päivänä pystyssä ollut palatsi tuhoutuu pommi-iskussa. Samassa paikassa Mariakin vieraili, mutta enää palatsia ei ole. Kamaluuksien keskellä Afganistan onnistuu näyttämään myös toisen puolen itsestään.

En ole ennen lukenut kirjaa, joka kertoisi Afganistanista. Voin silti hyvin kuvitella, että Afganistanista kertovia kirjoja saattaa leimata se, että maa näyttäytyy niissä aikalailla samanlaisena, sodan runtelemana ja epätoivoisena. Naiset jäävät syrjään ja mieluummin peittävät kasvonsa kuin puhuvat länsimaalaisille. Miehet sen sijaan ovat aktiivisempia toimijoita ja ottavat enemmän kontaktia. Kirjassa oli vastaavaa sisältöä, mutta onneksi tässä oli myös paljon muuta. Tarina ei kertonut ainoastaan kahdesta länsimaalaisesta naisesta vieraassa maassa, vieraan kulttuurin parissa, vaan mukaan punoutui paikallisten kanta asioihin.

Matka kuvien taakse herätti paljon ajatuksia lukemisen aikana. Onko niin, että länsimaisessa mediassa maalataan kuvaa vain tietynlaisesta Afganistanista, jossa naisia alistetaan ja ihmisiä kuolee jatkuvasti? Tuetaanko täällä kuvaa, jonka mukaan maahan voi liittää ainoastaan negatiivisia asioita? Asioilla on usein monta puolta. Heimopäällikkö Malikin ajatuksia tulkin välittämänä: "Malik sanoo, että länsimaalaisten mielestä heidän kulttuurinsa on korkeammalla tasolla kuin meidän – – ". Lukiessa tuli mieleen, että ylenkatsotaanko täällä maata, jota koettelee sota? Maasta löytyy toki myös paljon parannettavaa. "Vai omasta halustaan. Mistä ihmeen omasta halusta?" hän [Imo] sanoi hetken kuluttua. "Miten nainen voi päättää mitään omasta halustaan, jos hän oppii jo pienestä pitäen, että kasvojen paljastaminen on rikos? Jos vanhemmat, opettajat ja muu yhteisö iskostavat tytön mieleen, että hänen ruumiinsa on vain himoa herättävä lihamöykky?"

Kirja teki vaikutuksen sulavan soljuvalla kerronalla, mikä houkutteli jatkamaan lukemista, vaikka oikeastaan kirja olisi pitänyt laskea jo käsistä. Lukukokemuksena Matka kuvien taakse oli miellyttävä. Kun ottaa huomioon miljöön, tarina voisi olla paljon rankempi, mutta Marciano kertoo kauniin ja ajatuksia herättelevän tarinan talvisesta Afganistanista henkilöineen.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Tammi, 2012, pokkari, 572 sivua


Hän näki aivan kuin olisi lentänyt taivaalla pääskysen lailla ja tuossa linnun hahmossaan katsonut alas ja ymmärtänyt silti ihmisen mielellä kaiken tapahtuvan. Hän oli pääsky ja hän oli Eira. Yhtenä hetkenä lapsi ja lintu kurottivat kohti alhaalla ohi vilistävää maastoa ja katsoivat samojen silmien kautta.
(s. 51)

Näkijän tytär oli ollut lukulistallani jo pitkään ennen kuin nappasin kirjan mukaani kirjastosta. Muissa kirjablogeissa tätä on verrattu Kaari Utrion tuotantoon. En ole lukenut hänen kirjojaan, mutta olettavasti se ei yhtään haittaa. Ehkäpä enemmänkin päinvastoin, minulla ei ollut ketään kirjailijaa tai kirjaa mielessä, johon olisin verrannut tätä. Lukukokemus koostui puhtaasti niistä ajatuksista, joita Näkijän tytär herätti, eikä niin että olisin lukiessa jatkuvasti verrannut tätä johonkin toiseen kirjaan.

Teinperin kartanon tytär Margareeta Stark raiskataan naisen ollessa haukastamassa. Seurauksena syntyy Eira, punahiuksinen tytär, joka on perinyt näkijän ja parantajan kyvyt tuntemattomalta isältään. Margareetan kuoltua synnytyksessä tyttö jää isoisänsä Teinperin isännän Ulf Starkin ja Katri -nimisen piian hoiviin. Äitipuoli Ursula piittaa tytöstä vain sen verran, että on huolestunut oman poikansa Rikhardin perijänasemasta.

Neidoksi varttunut Eira lähetetään Hämeeseen Lauttian kartanoon kasvatiksi. Kartano kuuluu Ilvesten suvulle, joka omaa myös kykyjä ennenäkyihin. Kartanon emäntä Talvikki onkin varma, että Eiran isä olisi Ilves ja sitä kautta tyttö olisi sukua Ilveksille. Talvikin opastuksessa Eira opettelee hallitsemaan ja hyödyntämään näkyjään ja parantamaan sairaita. Lauttiassa hänen kykyihinsä ei suhtauduta pahasti, toisin kuin kotona Teinperissä. Vaikka elämä Lauttiassa onkin auvoista, niin haaveilee Eira silti palaavansa vielä kotiin kasvinveljensä Rikhardin kanssa. Yhtäkkiä mikään ei ole enää entisellään, sillä Lauttian perijästä, Elofista kaavaillaan Eiralle miestä. Samaan aikaan Hämeessä talonpojat suunnittelevat kapinaa kirkkoa vastaan ja kirkko puolestaan haluaa raivata tieltään talonpoikien pakanallisen muinaisuskon.

En oikein osaa sanoa, mitä mieltä olen kirjan päähenkilöstä, Eirasta. Toisaalta olin todella tyytyväinen, kun huomasin, ettei hahmo ollut mikään kliseisen tyypillinen neito pulassa, joka odottaa pelastavaa ritariaan. Sellainen päähenkilö olisi aivan liian helppo toteuttaa historiallisessa miljöössä. Pidin siitä, että Eira pystyy itsenäisiin ratkaisuihin, eikä ole täysin muiden pompotettavissa. Toisaalta taas hahmossa oli piirteitä, jotka ärsyttivät. Vaikka Eira onkin äpärä, niin hän on silti korkeassa asemassa. Voisi hyvin kuvitella, että hänen asemassaan olevaan naiseen kohdistuisi tietynlaisia normeja, kuinka tulisi käyttäytyä ja etenkin, kuinka paljon saa temppuilla vastaan. Eiran itsepäisyys vaikutti joissakin kohdissa tarkoitukselliselta ärsyttämiseltä ja ylipäätänsä siltä, että hän halusi olla mahdollisimman hankala.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1200-luvun Varsinais-Suomeen ja Hämeeseen. Tarinassa on mukana myös aivan oikeita ihmisiä, kuten Birger-jaarli ja piispa Tuomas. Kirjailija on selvästi tehnyt taustatyönsä hyvin, sillä kirjan maailma vaikuttaa uskottavalta ja kirjan aikana tuodaan useaan kertaan esille ajankohdalle tyypillisiä tapoja. Joku voisi pitää tätä historiallisen tiedon tuputtamisena tai ähkynä, mutta itse pidin kirjan tyylistä. Vaikka historiasta ja historiallisista kirjoista pidänkin, niin keskiajasta en ole kovin hyvin perillä. Sen takia olikin mukavaa, että lukiessa sai jatkuvasti tietoa ajan tavoista. Tietomäärää oli paljon, mutta onneksi tietoa ei tuputettu.

Eiran ennenäyt ja muut maagiset elementit olivat kirjan parasta antia. Sen lisäksi koin pakanallisen muinaisuskon ja kristinuskon yhteentörmäyksen kiehtovana. Esimerkiksi Eiran elämään kumpikin usko liittyy tiiviisti, mutta hän pystyy sujuvasti tasapainoittelemaan niiden välillä. Toisin on muiden hahmojen laita, joista osa ei suhtaudu toiseen uskoon aivan yhtä suopeasti. Erityistä kiitosta voisin antaa kirjan loppuun kootusta sanastosta ja kirjailijan jälkipuheesta, jossa hän selventää kirjan maailman taustoja. Olisin kuitenkin toivonut kirjalle toisenlaista loppua, tosin kirjan lopetus onnistui yllättämään ja oli sen takia sangen osuva lopetus.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

J.K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi

Alkuperäinen teos: Harry Potter and the Half-Blood Prince (2005)
Tammi, 2006, kovakantinen, 698 sivua
suomentanut Jaana Kapari


Harry kaivoi viittansa arkusta aika hankalasti, koska yritti olla näyttämättä Dumbledorelle, millainen sotku arkussa vallitsi. Kun hän oli työntänyt viitan taskuunsa, Dumbledore heilautti sauvaansa ja arkku ja Hedwig katosivat. Sitten Dumbledore heilautti taas sauvaansa ja ulko-ovi avautui viileään, sumuiseen pimeyteen.
      "Ja nyt, Harry, astukaamme yöhön ja tavoitelkaamme tuota huikentelevaa viettelijätärtä, seikkailua."

(s. 64)

Potter -kirjojen taikamaailma kutsui jälleen mukaansa ja sitä kutsuahan en voinut vastustaa. Kahden viimeksi lukemani kirjan (Punainen lilja ja Mestarin tunnustukset) kanssa etenin suorastaan tuskastuttavan hitaasti. Yleensä minulla ei mene kauaa yhden kirjan lukemisessa. Noiden kahden kirjan jälkeen olikin erityisen mukavaa uppoutua taas velhomaailman pariin, sillä tiesin lukevani kirjaa, jonka parissa oikeasti viihdyn.

Lontoossa kolea, leppymätön sumu ei hellitä, vaikka on heinäkuu. Silta sortuu, ihmisiä murhataan, pyörremyrsky riehuu maan länsiosassa. Jästien pääministerillä riittää huolia, mutta taikaministerillä, Cornelius Toffeella, ei ole yhtään helpompaa: hän on saanut potkut. Harry Potterin kesäloma keskeytyy, kun itse Albus Dumbledore saapuu Likusteritielle tapaamaan Harry Potteria. Mitä on tapahtunut?
      Harry on nyt kuusitoistavuotias. Kuluvan vuoden aikana hän ja hänen luokkatoverinsa täyttävät seitsemäntoista vuotta, tulevat täysi-ikäisiksi ja saavat aloittaa ilmiintymiskurssin. Rakkaushuolet piinaavat yhtä jos toista, myös Harrya, Ronia ja Hermionea. Mutta kaikkein järisyttävin muutos on se, että Dumbledore alkaa antaa Harrylle yksityistunteja! Miksihän?

Puoliverisessä prinssissä jännitys tiivistyy entisestään. Velhoja ja noitia katoaa ja se on aivan arkipäiväistä. Taikaministeriökin on aika aseeton pelon hallitessa ilmapiiriä. Viimeisen kirjan tapahtumia ja välienselvittelyä pohjustetaan perinpohjaisesti. Harry käy rehtori Dumbledoren luona yksityistunneilla, jossa he tutustuvat lasipulloihin säilöttyjen muistojen avustuksella Voldemortin elämään siihen aikaan, kun hän oli vielä Tom Valedro. Muistojen avulla löytyy keino, jolla kaikkien aikojen vaarallisimman pimeyden velhon voi sittenkin tuhota. Tämän kirjan aikana käy selväksi, että Harryn ja Voldemortin on kohdattava toisensa ja vain toinen heistä voi selviytyä kohtaamisesta.

Kirja on mielestäni yksi sarjan parhaimmista. Sivujen määrässä tämä ei pärjää edeltävälle osalle Feeniksin killalle, mutta lyhyeeseenkin kirjaan on saatu paljon mielenkiintoista asiaa. Kuulun ikäpolveen, joka on varttunut Potterien parissa. Muistan hyvin, kuinka luokkakaverien kanssa keskustelimme välitunneilla kirjan tapahtumista. Yksi ehdottomasti kuumimmista aiheista oli hirnyrkit. Pohdimme mitkä olisivat loput hirnyrkit ja mistä ne voisivat löytyä. Erityisesti tähän kuudenteen kirjaan liittyy muistoissani paljon yhteisöllisyyttä, kun tosiaan porukalla keskusteltiin kirjasta. Jopa sellaiset henkilöt, jotka eivät olleet edes ystäviä keskenään saattoivat jutella kirjasta. On hienoa, että kirja pystyy herättämään ajatuksia, keskustelua ja yhteishenkeä.

Puoliverinen prinssi on koukuttava kirja. Tässä annetaan vastauksia moniin kysymyksiin, mutta samalla kertaa mieleen nousee uusia kysymyksiä, joihin saa vastaukset viimeisestä kirjasta. Lukemisen aikana käy selväksi, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Ensimmäisellä lukukerralla itkin lopun surullisen juonenkäänteen takia, vaikka en pidä itseäni hirveän herkkänä kirjoissa tapahtuvien kuolemien suhteen. Tuo kyseinen tapaus tuntui muuten aluksi suorastaan anteeksiantamattomalta. Myöhemmillä lukukerroilla tunne on ollut enemmänkin sellainen, että juuri noin sen pitikin mennä.

Harry Potter-sarja:
Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone) 1998
Salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets) 1999
Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban) 2000
Liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire) 2001
Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix) 2004
Puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince) 2006
Kuoleman varjelukset (Harry Potter and the Deathly Hallows) 2008