maanantai 24. helmikuuta 2014

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Alkuperäinen teos: Muminpappans bravader (1950)
tarkistettu painos: Muminpappans memoarer (1968)
WSOY, 2010, pokkari, 158 sivua
suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010


Olkoot vaatimattomat muistiinpanoni iloksi ja opiksi kaikille muumipeikoille ja erityisesti omalle pojalleni. Muistini, joka oli aikoinaan erinomainen, on tosin käynyt hieman huonoksi. Mutta lukuun ottamatta joitakin pieniä liioitteluja ja vaihdoksia, jotka varmasti vain korostavat paikallisväriä ja lisäävät eloisuutta, tulee tästä omaelämäkerrasta täysin totuudenmukainen.
(s. 11-12)

Muumipapan urotyöt toi sopivasti vaihtelua fantasian vauhdittamaan alkuvuoteen. Minulle Muumit tulivat lapsuudessa tutuksi lähinnä sen televisiosarjan kautta. Muistan pitäneeni Muumipapan nuoruudesta kertovista jaksoista, mikä toimi nyt hyvänä kannustuksena, että kirjankin voisi lukea ja vaikka samalla muistella lapsuutta.

Kirjan alussa Muumipappa vilustuu keskellä kesää ja ryhtyy Muumimamman ehdotuksesta kirjoittamaan muistelmia hurjasta nuoruudestaan. Kirjoittamisen lomassa pappa lukee valmiita lukuja ääneen Muumipeikolle, Nuuskamuikkuselle ja Nipsulle. Kahden jälkimmäisen isät Juksu (Nuuskamuikkusen isä) ja Hosuli (Nipsun isä) liittyvät olennaisesti papan nuoruuden seikkailuihin. Kirja alkaa esinäytöksellä, jota seuraa johdanto, itse muistelmat ja lopuksi vielä jälkinäytös.

Muumipapan nuoruus oli sangen tapahtumarikas. Pappa löydettiin lastenkodin portailta, jonne hänet oli jätetty paperipussissa. Lastenkodin johtajatar Hemuli-täti ja pappa, joka nuoruudessaan tunnettiin myös Muumipeikkona, eivät tulleet toimeen, sillä eiväthän muumi ja kehittävistä leikeista ja ankarasta kurista pitävä hemuli voi ymmärtää toisiaan! Pappa karkasi omille teilleen kohti seikkailuja. Niitä hän kokeekin keksijä-Fredriksonin, laiskan Juksun ja aina sähläävän ja hosuvan Hosulin kanssa. Nelikko matkaa Fredriksonin rakentamalla laivalla Merenhuiskeella, kohtaa tahmatassuja ja asettuu lopuksi aloilleen Itsevaltiaan saarelle, jossa alkaa tavallinen, rauhallinen elämä ilman seikkailuja.

Kirjan henkilögalleria on ihanan laaja, jokaiselle löytyy varmasti oma suosikkihahmonsa. On pappa, joka haluaa seikkailijaksi, Fredrikson keksintöineen, touhottava Hosuli ja Juksu, joka on aina yhtä rento, tuli vastaan sitten mitä tahansa. Lukemisen aikana koin huvittavaksi papan suhtautumisen hemuleihin, sillä hän tuntui pitävän heitä hieman omituisina. Esimerkiksi Itsevaltiaan juhlissa seurueelle mehua tarjonneella hemulilla oli erittäin ruma esiliina edessään ja pappa toteaa aina sanoneensa, ettei hemuleilla ole lainkaan makua. Jäikö siis seikkailijalle traumoja lastenkodin aikojen järjestyksen ilmapiiristä? Oma ehdoton suosikkihahmoni on Mymmelin tytär, joka on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin Pikku Myy.

Erityisen mielenkiintoiseksi koin paljastukset tiettyjen hahmojen sukulaissuhteista. Nuuskamuikkusen ja Nipsun vanhemmat olivat täysin näkymättömissä televisiosarjassa ellei ota näitä muistelmista kertovia jaksoja lukuun. Sarjakuvista ja niistä Muumi-kirjoista, joita en ole vielä lukenut, en osaa sanoa, että kerrotaanko niissä hahmojen vanhemmista mitään. Samoin tieto Nuuskamuikkusen ja Pikku Myyn sukulaisuudesta tuli hieman puun takaa, sitä en aiemmin tiennyt.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Lukuhaaste: Italialainen ateria eli pasto italiano

Olin ehtinyt jo ajatella, että kaksi lukuhaastetta tälle vuodelle olisi riittävä määrä, mutta en pystynyt vastustamaan vielä kolmatta. Bongasin Tuulevin lukublogista mukavalta vaikuttavan lukuhaasteen italialainen ateria eli pasto italiano. En oikeastaan tunne italialaista kirjallisuutta, joten tämä haaste on hyvä tapa korjata asia ja tutustua siihen.

Näin tiivistettynä haasteen ideana on lukea italialaista kirjallisuutta siltä ajalta, jolloin Italian valtio on ollut olemassa. Eli esimerkiksi Dante, Boccaccio ja Petrarca ovat liian aikaisia kirjailijoita, jotta heidän tuotoksillaan voisi osallistua tähän haasteeseen. Lisäksi luettavien kirjojen on oltava alunperin italiankielisiä. Yksi luettu kirja vastaa yhtä ruokalajia. Haaste päättyy 1.12.2014.

Tuulevin blogista löytyy kattavammin tietoa haasteesta.

perjantai 21. helmikuuta 2014

George R. R. Martin: Miekkamyrsky 1

Alkuperäinen teos: A Storm of Swords: Steel and Snow (2000)
Kirjava, 2012, pehmeäkantinen, 512 sivua + liitteet
suomentanut Satu Hlinovsky


"Kerro siis minulle – mitä hän sanoi koskettaessaan miestä olkapäälle? 'Mene ja tapa heikkoja'? Vai 'Mene puolustamaan heitä'? Ne lohikäärmeviiriemme alla Kolmijärvellä kuolleet miehet, joista Viserys puhui – antoivatko he henkensä, koska he uskoivat Rhaegarin asiaan, vai koska heidät oli ostettu ja maksettu?"
Dany kääntyi kohti Mormontia, risti käsivartensa ja odotti vastausta.

(s. 304)

Vanha susi on poissa, nuori on mennyt etelään pelaamaan valtaistuinpeliä, ja jäljellä on vain aaveita.

Miekkamyrsky jatkaa kertomusta Seitsemän kuningaskunnan kohtalon hetkistä. Muurin takana valtavat ihmisjoukot ovat liikkeellä kannoillaan uhka, jollaista etelässä ei osata enää edes kuvitella. Toisaalla lohikäärmeiden äiti, maanpaossa oleva Daenerys Myrskysyntyinen, hakee omaa rooliaan kuningattarena jonka tehtävä on vallata synnyinmaansa takaisin.

Kaiken keskipisteessä on kuninkaiden koitoksen pirstoma Westerosin valtakunta. Sota on jättänyt jälkensä myös sen asukkaisiin, eivätkä monet haavoista koskaan parane. Aatelissukujen välienselvittely jatkuu, ja uusia liittoja solmitaan yhtä nopeasti kuin vanhoja särjetään. ”Olen oppinut, ettei rakkaus ole aina viisas. Se voi johtaa meidät mielettömiin tekoihin, mutta me seuraamme sydäntämme… minne se sitten ikinä meidät viekin.”

Sarjan toisen osan lukemisesta ehti kulua aikaa ennen kuin ryhdyin lukemaan Miekkamyrskyä. Huomasin lukemisen aikana, etten joka kohdassa enää muistanut, miten jokin tietty hahmo oli siihen tilanteeseen joutunut, mutta se ei pahemmin häirinnyt. Game of Thronesia katsomalla sain tietää etukäteen, miten Miekkamyrsky päättyy. Kirjan lukeminen ei tuonut sen kummempia yllätyksiä enää, mutta olen todennut, että ehkä minulle sopii tämän sarjan kanssa tällainen tyyli. Ensin siis katson tv:stä tulevat jaksot ja kirja antaa täydentävän näkökulman tapahtumiin.

Miekkamyrskyn alun tapahtumat tapahtuvat samanaikaisesti Kuninkaiden koitoksen lopun kanssa. Neljästä kuninkaasta on kolme jäljellä, mutta Rautasaarten valtias Balon Greyjoy korvaa menehtyneen Renlyn kruununtavoittelijana. Etelässä Joffrey istuu yhä rautavaltaistuimella aikeenaan avioitua Margaery Tyrellin kanssa. Mustalahdella karvaan tappion kokenut Stannis Baratheon on vetäytynyt Lohikäärmekivelle punomaan uusia suunnitelmia papitar Melisandren avustuksella. Pohjoisen kuninkaan, Robb Starkin leirissä kuuluu soraääniä liittolaisten pettyessä kuninkaaseensa. Lisäksi Muurin takaisella alueella vapaiden kansojen ja villien kuningas Mance Rayder kokoaa joukkojaan marssiakseen kohti Muuria ja sen myötä kohti Seitsemää kuningaskuntaa.

Kirjan näkökulmahahmoina ovat jälleen kahdesta ensimmäisestä osasta tutut hahmot, mutta kertojien joukko on kokenut joitakin muutoksia. Kuninkaiden koitoksessa näkökulmahahmona olleen Theon Greyjoyn osuus jäi näillä näkymin yhden kirjan mittaiseksi, sillä hän ei ole Miekkamyrskyn kummankaan niteen aikana seurattavana hahmona. Yhden hahmon poistumisen lisäksi tarina sai kaksi seurattavaa hahmona lisää, nimittäin Jon Nietoksen ystävän Samwell Tarlyn ja itse Kuninkaansurmaaja Jamie Lannisterin.

Kahden aiemman osan postauksissa olenkin jo kirjoittanut siitä, miten yksikään hahmoista ei ole täysin yksioikoinen, vaan jokaisesta selviää vähitellen uusia puolia. Kukaan hahmoista ei ole automaattisesti hyvä tai paha, mikä tuo inhimillisyyttä hahmokaartiin. Inhottavan tuntuisia hahmojakin voi ymmärtää ainakin jollain lailla, kun tietää taustoista, jotka ovat saaneet heidät toimimaan tietyllä tavalla. Tässä Miekkamyrskyn ensimmäisessä niteessä tällainen yllätys oli Jamie Lannister, jonka avautumisen myötä hahmosta sai aivan uudenlaisen käsityksen.

Miekkamyrskyä lukiessa huomasin miten keskittyminen herpaantui useampaankin kertaan. Martin on luonut hienon ja mielenkiintoisen sarjan, mutta alkuhuuman jälkeen heikot puolet iskevät nopeammin vastaan. Hahmoja ja tapahtumia riittää vaikka millä mitalla, joten paikoitellen juonessa mukana pysyminen tuotti vaikeuksia. Ehkä minun olisi alusta asti pitänyt kirjoittaa itselleni yhteenvetoa siitä, mitä kahdessa aikaisemmassa kirjassa on tapahtunut ja millaiseen asetelmaan kirjat päättyivät. Jonkinlainen ähkykin ehti jo iskea, niin monta sivua, eikö muka mistään olisi voinut tiivistää? Taidan pitää hengähdystauon ennen toisen niteen aloittamista.

Tulen ja jään laulu -sarja
Valtaistuinpeli (A Game of Thrones)
Kuninkaiden koitos (A Clash of Kings)
Miekkamyrsky osat 1 ja 2 (A Storm of Swords)
Korppien kestit (A Feast for Crows)
Lohikäärmetanssi (A Dance with Dragons)
The Winds of Winter
A Dream of Spring

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Vastauksia kysymyksiin

Anna minun lukea enemmän -blogin Annami haastoi minut vastaamaan hänen kirjallisuusaiheisiin kysymyksiinsä. Tässäpä vastaukseni ja kiitos haasteesta, Annami!


1. Millainen on suhteesi kauhukirjallisuuteen? Rakastatko pelotella itseäsi kirjojen avulla vai sivuutatko kauhukirjat liian pelottavina?
- En ole tainnut koskaan lukea yhtäkään kauhukirjaa, joten ei minulla ole minkäänlaista suhdetta niihin. Voisin ehkä joskus kokeeksi lukea jonkin kauhukirjan.

2. Mikä kirja on sinulle elämäsi merkittävin?
- Yhtä kirjaa on erittäin vaikea nimetä, mutta vastaan L. M. Montgomeryn Annan nuoruusvuodet, josta on muodostunut minulle tärkeä kirja.

3. Menetkö kirjastoon aina tarkan kirjalistan kanssa vai harrastatko herätelainaamista?
- Sekä että. Minulla on melkein aina mukana kirjalista kirjoista, jotka haluaisin lainata. Jätän myös joka kerralla tilaa herätelainoille, kuten kirjoille, joiden kauniit kansikuvat houkuttelevat lukemaan.

4. Kehen kirjan henkilöön samaistut eniten?
- Vihervaaran Annan kanssa koen hengenheimolaisuutta nimenomaan Annan tyttövuosien aikana. Hänen elämäänsä suuren lapsikatraan äitinä en samaistu.

5. Jos et bloggaisi kirjoista, mistä bloggaisit? Vai bloggaisitko yhtään mistään?
- Aika varmasti en bloggaisi mistään. Toisaalta ompelen ja neulon mielelläni, joten voisin pitää käsityöaiheista blogia, vaikka olenkin niin hidas tekijä, että se blogi ei päivittyisi kovinkaan usein.

6. Mikä on rakkain lapsuuden kirjasi?
- Aivan pikkulapsena se oli kuulemma Tiitiäisen satupuu.

7. Mitä kirjallisuusgenreä kartat parhaasi mukaan vai oletko täysin kaikkiruokainen lukija?
- Pidän itseäni melko kaikkiruokaisena, mutta dekkareita en lue ja kauhukirjallisuutta en ole tainnut koskaan lukea, joten senkin voi laskea genren välttelemiseksi.

8. Mikä on paras kirjan pohjalta tehty elokuva?
- Ensimmäisenä tulee mieleen Pikku naisia (vuoden 1994 versio).

9. Oletko ikinä haaveillut kirjailijuudesta vai onko lukijan rooli ollut aina sinulle omempi?
- Olen haaveillut ja jossain määrin haaveilen vielä edelleenkin. Luulen kuitenkin, että sisäinen kirjailijattareni jää pöytälaatikon täytteeksi kirjoitteluun.

10. Mikä on suosikkisi lukemistasi klassikkokirjoista?
- Ylpeys ja ennakkoluulo & Humiseva harju

Tämä haaste on kiertänyt jo ahkerasti kirjablogeissa, joten en tällä kertaa laita haastetta eteenpäin.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Maggie Stiefvater: Väristys

Alkuperäinen teos: Shiver (2009)
WSOY, 2010, kovakantinen, 368 sivua
suomentanut Laura Honkasalo


Se tuijotti minua vielä hetken, liikkumatta ja räpyttelemättä. Ja sitten, ensimmäistä kertaa kuuden vuoden aikana, se sulki silmänsä. Sen olisi pitänyt olla suden vaistojen vastaista. Ensin rävähtämätön katse ja nyt se oli jähmettynyt suruun kuin ihminen, kirkkaat silmät suljettuina, pää riippuen ja häntä alhaalla.
      Se oli surullisinta mitä olin nähnyt.

(s. 25)

Myönnän että minulla oli paljon ennakkoluuloja Väristystä kohtaan ennen kuin luin kirjan. Kuvittelin tämän olevan samanlainen kuin Twilight-kirjat ovat, ainoastaan sillä erotuksella, että tässä kirjassa sankaritar päätyisi lopulta yhteen ihmissuden kanssa. Ennakkoluulojeni vuoksi päätin, etten lukisi kirjaa, mutta muutin kuitenkin mieleni ja halusin antaa kirjalle mahdollisuuden. Väristys osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi.

Gracen ollessa pieni joukko susia hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta keltasilmäinen susi pelasti hänet lajitovereiltaan. Siitä lähtien Grace on tuntenut vastustamatonta vetoa metsää ja susia kohtaan. Tytöllä tuntuu olevan yhteys varsinkin yhteen suteen, siihen keltasilmäiseen, joka auttoi häntä. Vuosien varrella sudesta tulee osa Gracen elämää, se seuraa metsänreunasta hänen tekemisiään ja antaa tytön jopa koskea itseensä. Eräänä päivänä Grace löytää kotiintullessaan talonsa kuistilta haavoittuneen pojan, jolla on hämmästyttävän tutut silmät. Poika, Sam nimeltään, paljastaa Gracelle salaisuutensa: hän on ihmissusi, hän on se susi, joka pelasti Gracen muiden hampaista.

Nuoret ovat vasta tutustuneet toisiinsa, mutta heidän yhteinen aikansa käy jo vähiin. Kesäisin Sam saa nauttia ihmisenä olosta, mutta talven tullen hän muuttuu sudeksi. Sam tietää elävänsä viimeistä vuottaan ihmisenä. Tämänkertaisen muuttumisen jälkeen hän jää sudeksi ainiaaksi.

Päähenkilöt Grace ja Sam vuorottelevat kirjan minäkertojina. Hahmoina he ovat täysin erilaisia, mikä näkyy myös kerronnassa. Grace on edustaa selvästi järkeä, realistisuutta, itsenäisyyttä ja käytännönläheisyyttä, Sam puolestaan tunnepuolta, surumielisyyttä, runollisuutta ja herkkyyttä. Hahmot täydensivät toisiaan eli ilmeisesti siinä on jotain perää, että vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa. Pidin kummankin kertojaosuuksista, sillä ne tarjosivat kaksi eri näkökulmaa tarinalle ja osuudet olivat tasavahvoja, eikä käynyt niin että toisen kappaleet olisivat olleet huomattavasti onnistuneempia. Grace ja Sam vaikuttivat oikein sympaattisilta hahmoilta, joiden rakkaustarinalle toivon onnellista loppua.

Kirjassa esitellään joukko sivuhahmoja, kuten Gracen vanhemmat ja koulukaverit sekä Samin susilaumaan kuuluvia hahmoja. Lukiessa tuntui ehdottomasti siltä, että päähenkilöt ovat tarinan kantava voima. En jaksanut keskittyä oikein kehenkään sivuhahmoista ja muutamat heistä aiheuttivat lähinnä hämmästystä. Otetaan esimerkiksi Gracen vanhemmat, jotka taitavat olla todella tietämättömiä tyttärensä elämästä. Heillä on paljon omia menoja, mutta kumpikaan ei vaikuttanut olevan yhtään pahoillaan siitä, että tytär on usein yksin kotona. Lisäksi Sam ehti piilotella jo jonkin aikaa Gracen huoneessa ennen kuin Grace esitteli pojan vanhemmilleen. Mielestäni oli epäuskottavaa, etteivät vanhemmat olleet huomanneet kotinsa ylimääräistä asukkia.

Jokaisen luvun alkuun on merkitty hyvänä yksityiskohtana ulkona vallitseva lämpötila. Pidin tästä oivalluksesta, koska lämpöasteilla on suuri merkitys tarinassa ja tällä tavalla lukija pysyy paremmin selvillä lämpötilasta, joka vaikuttaa susiin. Tosin kulttuurieroilta ei voinut välttyä. Väristyksen kylmä ilma ja pakkanen eivät ole juuri mitään verrattuna samaan suomalaisittain. Talvi oli vahvasti esillä tarinassa, mikä rinnastui ihan sopivasti surullisuuden ja melankolian kanssa. Kirjan kansikin sopii talvi-teemaan, jos ei ota huomioon sydämenmuotoisia lehtiä... Tai ehkä kansi esittääkin vasta talven tuloa, eikä itse talvea.

Susipoika Samin kiinnostus Rilken runoihin sai miettimään, että niitä voisi joskus itsekin lukea. Opiskelujen parissa minulle tuli syksyllä Rilken Herbsttag -runo vastaan, joten oli mukavaa, kun tiesin jo entuudestaan edes jotain runoilijasta, jonka tuotantoa kirjaan on otettu. Takakannen perusteella viimeisten sivujen aikana ilmeisesti pitäisi olla niin liikuttunut, että muutama kyynelkin vierisi poskia pitkin. Ei kirjalla aivan tuollaista vaikutusta ollut, mutta tarina vaikutti tarpeeksi mielenkiintoiselta ja se sai uteliaisuuteni heräämään.

Väristys -trilogia
Väristys (Shiver 2009)
Häivähdys (Linger 2010)
Ikuisuus (Forever 2011)

lauantai 8. helmikuuta 2014

J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

Alkuperäinen teos: Harry Potter and the Goblet of Fire (2000)
Tammi, 2001, kovakantinen, 700 sivua
suomentanut Jaana Kapari


Harry kumartui, tunnisti Ronin käsialan ja repi kuoren auki. Kuoressa oli häthätää raapustettu viesti.
      Harry – ISÄ SAI LIPUT – Irlanti vastaan Bulgaria, maanantai-iltana. Äiti kirjoittaa jästeille ja kutsuu sinut meille. Kirje on ehkä jo perillä, en tiedä miten nopeasti jästiposti kulkee. Ajattelin kumminkin lähettää tämän Possulla.
      Harry luki uudestaan Possu-sanan ja katsoi sitten pientä pöllöä, joka viuhtoi katonrajassa lampunvarjostimen ympärillä. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään vähemmän possumaista.

(s. 40)

Minulla oli viime vuonna henkilökohtaisena lukuhaasteenani tavoite lukea suosikkisarjani Vihervaaran Annan kaikki osat. Tänä vuonna alkuvuoden tavoitteeni on lukea Potterit loppuun asti. Luin Viisasten kiven viime pääsiäisen tienoilla ja toinen osa Salaisuuksien kammio tuli luettua heinäkuussa. Sen jälkeen Potterit eivät mahtuneet lukulistalleni ennen kuin vasta uuden vuoden aikoihin, jolloin aloitin kolmannen osan, Azkabanin vangin.

Harryn neljäntenä kouluvuonna Tylypahkassa järjestetään kolmivelhoturnajaiset, joihin osallistuu oman koulun lisäksi kaksi muuta velhokoulua, Beauxbatons ja Durmstrang. Kustakin osallistujakoulusta valitaan ottelija kolmeen rohkeutta, taitoa ja ajattelua mittaavaan taikakoetukseen, ja kolmen koulun nuoret velhot ja noidat seuraavat turnajaisia omia suosikkejaan kannustaen. Ottelupäivien välissä koulunkäynti jatkuu: Hagridin tunneilla tutustutaan räiskeperäisiin sisuliskoihin, Sibylla Punurmio ennustaa Harrylle synkkää kohtaloa ja pimeyden voimilta suojautumista opettaa omalaatuinen Alastor "Villisilmä" Vauhkomieli. Seuralaisen pyytäminen joulutanssiaisiin tuntuu Harrysta lähes ylivoimaisen vaikealta tehtävältä, mutta edessä ovat vielä koitokset, joiden veroisia Harry ei ole koskaan aikaisemmin kokenut.

Sarjan neljäs tuo sopivasti vaihtelua tapahtumapaikkoihin, sillä enää kirjassa ei seikkailla pelkästään Tylypahkan koulussa. Harry pääsee heti kirjan alussa Weasleyn perheen mukana huispauksen maailmanmestaruuskilpailuihin, jotka päättyvät ikävään välikohtaukseen. Kouluvuoden aikana Tylypahka toimii kolmivelhoturnajaisten näyttämönä ja silloin eri koetusten myötä kirja vie lukijan sopivasti pois ainaisilta oppitunneilta ja koulun arkirutiineista. Turnajaisten kaksi muuta osallistujakoulua oppilaineen pitävät mielenkiintoa yllä. Tylypahka ei voi olla maailman ainoa velhokoulu, joten yksi suosikkikohtani kirjassa on muiden taikakoulujen arkeen tutustuminen. Harmi vain, ettei siitä selviä periaatteessa mitään, lähinnä kirjassa keskitytään kertomaan yksittäisistä vieraiden koulujen oppilaista.

Tammikuisessa Azkabanin vankia käsittelevässä postauksessa kirjoitin, että miellän tämän neljännen osan eräänlaiseksi kasvukirjaksi. Kirjan lukemisen jälkeen olen edelleen samaa mieltä. Kolmannen osan loppu oli pohjustusta tulevaa varten ja sarja muuttui sen myötä synkempisävyiseksi. Liekehtivä pikari jatkaa siitä. Tarina ei enää ole välillä jännittävää lastenkirjallisuutta, vaan tässä mennään nuortenkirjallisuuden puolelle. (Samalla mietin, miksi tämä on kirjastoluokituksessa lastenkirjojen joukossa?) Voisi sanoa, että jos kolmessa ensimmäisessä osassa päähenkilötrio koki tapahtumat seikkailuna, niin Liekehtivässä pikarissa kyse ei enää ole mistään harmittomasta ja jännittävästä seikkailusta. Kirjassa otetaan ensiaskeleet edessä koittavaa sotaa varten, johon velhoyhteiskunta myöhemmin joutuu.

Liekehtivä pikari oli luultavasti hieman liikaa minulle, silloin kun lapsena luin kirjan ensimmäisen kerran, sillä pidin kirjaa hyvin pelottavana ja näin painajaisia lukemisen jälkeen. Myöhemmillä lukukerroilla tästä on saanut eri tavalla irti vaikka mitä ja hahmot ovat näyttäytyneet aivan uudessa valossa. Esimerkiksi raivostuttava velholehden toimittaja Rita Luodiko, joka ei kaihda likaisia keinoja saadakseen mehukkaita aiheita teksteihinsä. Mikä saa hänet kirjoittamaan tekstejä, jotka jopa pilaavat jonkun henkilön maineen? Onko hän vain niin skandaaleja janoava stalkkeri? Tai professori Vauhkomieli ja Barty Kyyry Jr, joista voisin jonkinlaista analyysiä kirjoittaa, harmi vain, että samalla spoilaisin kirjan juonta pahasti, joten jätän sen analyysin kirjoittamatta.

Sarjan alkupään osista Liekehtivä pikari on ehdoton suosikkini. Tässä on herkullisen paljon viitteitä tulevaa varten. Koska tiedän, kuinka sarja todella päättyy, on mielenkiintoista yrittää kiinnittää huomiota niihin vihjeisiin, joiden perusteella voisi yrittää päätellä, että mitä onkaan luvassa. Samalla voi miettiä sitä, osaisiko niiden pohjalta arvata myöhempien osien tapahtumia.

Harry Potter-sarja:
Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone) 1998
Salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets) 1999
Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban) 2000
Liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire) 2001
Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix) 2004
Puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince) 2006
Kuoleman varjelukset (Harry Potter and the Deathly Hallows) 2008

maanantai 3. helmikuuta 2014

Cassandra Clare: Luukaupunki

Alkuperäinen teos: City of Bones (2007)
Varjojen kaupungit osa 1
Otava, 2009, kovakantinen, 443 sivua
suomentanut Terhi Leskinen


"Me emme todellakaan vie häntä Instituuttiin", Isabelle sanoi. "Hän on maallikko."
"Onko?" Jace kysyi pehmeästi. Hänen hiljainen äänensä tuntui pahemmalta kuin Isabellen tiuskiminen tai Alecin kiukku. "Oletko sinä ollut tekemisissä demonien kanssa, pikkuinen? Vikitellyt velhoja, tapaillut yön lapsia? Oletko sinä –"
"Minun nimeni ei ole 'pikkuinen'", Clary keskeytti. "Eikä minulla ole aavistustakaan, mistä sinä puhut." Eikö? sanoi ääni hänen mielensä taka-alalla. Sinä näit sen pojan haihtuvan ilmaan. Jace ei ole hullu – sinä vain toivot, että olisi. "Minä en usko mihinkään... mihinkään demoneihin tai mistä tahansa te sitten –"

(s. 25)

Luukaupungin ilmestyttyä suomeksi havahduin hitaassa tahdissa siihen, että tällainen kirja on ylipäätänsä ilmestynyt. Seurasin jonkin verran muihin kirjablogeihin kirjoitettuja arvioita, mutta Luukaupunki ei herättänyt mielenkiintoani. Tammikuun alussa podin kovaa fantasiannälkää ja halua kokeilla aivan uutta kirjaa, mielellään vielä sellaiselta kirjailijalta, jonka teoksia en ollut aiemmin lukenut. Luukaupunki tuli vastaan kirjastoreissulla ja oikeastaan aikalailla hetken mielijohteesta lainasin sen.

15-vuotias Clary Fray on aivan tavallinen tyttö, joka eräänä iltana joutuu murhan silminnäkijäksi newyorkilaisen yökerhon varastossa. Tapahtuneesta on turha ilmoittaa poliisille, sillä murhatun pojan ruumis haihtui ilmaan, eikä kukaan muu kuin Clary kyennyt näkemään surmaajia – kolmea nuorta, jotka puhuivat demoneista ja muista yliluonnollisista asioista. Pian tämän jälkeen Claryn äiti katoaa jälkiä jättämättä ja Clarylle valkenee, ettei maailma ollutkaan sellainen kuin hän oli luullut. Ihmisten joukossa elää heidän katseiltaan piiloutuneina myyttisiä olentoja, kuten vampyyreja, ihmissusia, haltioita ja demoneita. Tähän joukkoon kuuluvat myös Varjometsästäjät, joiden tehtävä on suojella ihmisiä demoneilta.

Clary tutustuu lähemmin yökerholla tapaamiinsa nuoriin, Jaceen, Isabelleen ja Aleciin. Heidän kauttaan hänelle avautuu kokonaan uusi maailma, johon liittyy peiteltyjä salaisuuksia ja katkeruutta menneisyyden hirmutekojen takia. Samalla Claryllä on totuttelemista siinä, ettei hän tiennyt koko totuutta itsestään ja omista taustoistaan.

Seuraava kuvio on koettu moneen kertaan: päähenkilö kuvittelee olevansa aivan tavallinen kaduntallaaja, mutta yhtäkkiä hän saa tietää olevansa jotain aivan muuta ja kaupan päälle hän sopeutuu uuteen rooliinsa ärsyttävän täydellisesti. Vähän pelkäsin tuon kaltaista meininkiä Luukaupungissa, joten olin hyvin ilahtunut, kun näin ei käynytkään. Clary vaikutti hahmolta, johon lukija pystyy samaistumaan. Hän oli sopivasti eksyksissä kaiken uuden tiedon ja varjometsästäjien tapojen parissa. Toisaalta taas hän ei ollut aivan avutonkaan, vaan osasi puolustautua ainakin jollain tavalla tarvittaessa. Ensimmäisenä tuli mieleen, että hahmo oli inhimillinen, ei liian täydellinen kaiken osaaja, vaan hänelläkin on omat vikansa. Mukavanoloinen hahmo, jonka tarinaa oli mielenkiintoista seurata.

Päähenkilön lisäksi myös muut hahmot olivat onnistuneita. Tuntui melkein hämmästyttävältä törmätä nuorille / nuorille aikuisille suunnattuun fantasiakirjaan, jonka yksikään hahmo ei herättänyt ärsytystä. Nuorella varjometsästäjä Jacella on selvästi hankala luonne, eikä sellaisen henkilön seurassa todennäköisesti viihtyisi oikeassa elämässä. Kuitenkin kirjan sivuilla hahmo on suorastaan hurmaava. Kliseiseen tapaan Clarylla on ystäväpoika Simon, joka haikailee tytön perään ja elättelee turhia toiveita. Aluksi olin sitä vastaan, että täysin tavis-Simon sotkettiin mukaan yliluonnolliseen maailmaan, mutta makusteltuani asiaa, muutin mieleni. Sisarukset Isabelle ja Alec sopivat rooliinsa, jossa he ensin suhtautuvat nuivasti uuteen tulokkaaseen eli Claryyn, mutta lopulta kuitenkin ystävystyvät hänen kanssaan.

Kirjan maailma tempaisi mukaansa. Vampyyrit ja ihmissudet ovat ennestään tuttuja ties kuinka monista kirjoista, joten pidin kummankin lajin saamasta uudesta asemasta. He ovat toistensa luontaisia vihollisia, mutta kumpikaan ei ole ylivertainen toiseen verrattuna. Kummankin yläpuolella on vielä jokin muu korkeammalla eli varjometsästäjät ja vampyyrit ja ihmissudet ovatkin suunnilleen kakkosluokan kansalaisia varjometsästäjien mielestä. Esimerkiksi Sookie Stackhouse -kirjoja lukiessa tai tv-sarja True Bloodia katsellessa minulle on tullut sellainen käsitys, että siinä fantasiamaailmassa vampyyrit ovat herroja ja ihmissudet selvästi alempiarvoisia. Uudenlainen valta-asema toi virkistävää vaihtelua.

Kirjan maailma on myös hienon yksityiskohtainen. Kirjailijan selvästi täytynyt nähdä vaivaa teoksensa eteen tätä kaikkea keksiessään ja suunnitellessaan. Luukaupunki ei kerro pelkästään nykyajasta ja varjometsästäjien nykytilanteesta, vaan tässä jo vähän paljastetaan menneisyyden tapahtumia, jotka olivat koukuttavia ja herättivät mielenkiinnon. Pidin myös siitä ratkaisusta, että varjometsästäjillä olisi jonkinlaisia pyhiä esineitä. Kirjassa esitellään Muutoksen malja, joka on voimakas taikaesine ja hyvin merkittävä varjometsästäjien olemassaolon kannalta. Kyseisestä maljasta tuli muuten aluksi mieleen jonkin sorttinen Graalin malja.

Luukaupunki on aavistuksen ennalta-arvattava, mutta toisaalta tämä seikka ei pilannut lukukokemustani. Enemmänkin oli huvittavaa viihdettä päätellä paljastusten perusteella lukemisen aikana, miten asiat menevät ja loppupuolella todeta, kuinka paljon arvailuissani olin osunut oikeaan. En halua pilata kenenkään lukukokemusta, joten en paljasta loppuratkaisua, mutta Jaceen liittyvä juonenkäänne tuli aika puskista. Samalla täytyy todeta, että se oli rohkea ratkaisu kirjailijalta.

Varjojen kaupungit -sarja
Luukaupunki (City of Bones)
Tuhkakaupunki (City of Ashes)
Lasikaupunki (City of Glass)
Langenneiden enkelten kaupunki (City of Fallen Angels)
Kadotettujen sielujen kaupunki (City of Lost Souls)
City of Heavenly Fire