tiistai 31. joulukuuta 2013

Yhteenveto kirjavuodesta 2013

Näin vuoden viimeisen päivän kunniaksi päätin tehdä yhteenvedon kuluneesta vuodesta ja kirjoista, jotka luin sen aikana. Vuosi 2013 vierähti nopeasti ohitse. Aikaisempina vuosina bloggailuni oli hyvin satunnaista, eikä vuodessa kertynyt montaakaan postausta. Tammikuussa 2013 päätin ottaa itseäni niskasta kiinni blogin suhteen ja oikeasti myös raportoida tänne lukemistani kirjoista. Tämän takia lasken kuluneen vuoden ensimmäiseksi kunnon blogivuodekseni, koska sain aikaan raapustaa säännöllisin väliajoin kirjaesittelyjä.

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa lukuhaasteeseen, kun huomasin Ofelia Outolinnun blogissa 1800-luvun kirjat -haasteen. Tarkoituksena oli lukea 1800-luvulla kirjoitettuja teoksia ja tavoitella samalla aatelisarvoa. Luonnollisesti mitä enemmän teoksia lukee, sitä korkeamman aatelisarvon saa. Lähdin varovaisella linjalla tavoittelemaan paronittaren arvonimeä, johon vaadittiin neljä luettua teosta ja saavutin tavoitteeni.

Luin haastetta varten seuraavat kirjat:
* Anna Sewell - Black Beauty
* Jane Austen - Emma
* Jane Austen - Järki ja tunteet
* Zacharias Topelius - Linnaisten kartanon viheriä kamari


Kun olin jo päässyt lukuhaasteen makuun, ei yksi haaste riittänyt vaan osallistuin myös kahteen muuhun haasteeseen. Kiinteistöhaasteen löysin Emilien Le Masque Rouge -blogista. Haasteen ideana oli lukea kirjoja, joiden maailmaan liittyy vahvasti jokin rakennus. Haasteen minimivaatimus oli yksi luettu kirja, jolla saa ladon itselleen. Osallistuin haasteeseen mökki mielessä. Mökkiin piti lukea neljä kirjaa. Lopulta innostuin kovasti tästä haasteesta ja luin kahdeksan kirjaa, joilla saavutin huvilan.

Haastetta varten luin nämä kirjat:
* Joanne Harris - Pieni suklaapuoti
* Kate Morton - Paluu Rivertoniin
* L. M. Montgomery - Annan nuoruusvuodet
* Sarah Waters - Vieras kartanossa
* Kate Jacobs - Pieni lankakauppa
* Zacharias Topelius - Linnaisten kartanon viheriä kamari
* J.K. Rowling - Harry Potter ja Viisasten kivi
* F. H. Burnett - Pikku prinsessa


Kolmas lukuhaaste, johon osallistuin, oli Main Kirjasähkökäyrä -blogista bongattu Lukuiloa kukkien keskellä -haaste. Tarkoituksena oli lukea kirjoja, joiden nimessä on jonkin kukan nimi tai sana kukka. Halusin tehdä haastetta hieman vaikeammaksi, joten kelpuutin lukulistalleni ainoastaan kirjoja, joiden nimessä on kukan nimi. En siis hyväksynyt haastetta varten kirjoja, joiden nimi sisältää sanan kukka, mutta ei mitään virallista kukan nimeä. Toinen vaikeutus oli se, että päätin lukea ainoastaan eri kirjailijoilta ilmestyneitä teoksia, vaikka tiesinkin, että joiltakin kirjailijoilta oli ilmestynyt useampia haasteeseen sopivia kirjoja. Saavutin haasteessa korkeimman tason, juhannusruusun, johon vaadittiin yli viisi luettua kirjaa.

Luin nämä kirjat:
* Torey Hayden - Auringonkukkametsä
* Jude Deveraux - Villiorkidea
* Milla Keränen - Sisilian ruusu
* Nora Roberts - Sininen daalia
* Enni Mustonen - Lapinvuokko
* Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

Kiitos vielä Ofelialle, Emilielle ja Maille kivoista lukuhaasteista! :)

Henkilökohtaisena haasteenani oli lukea minulle hyvin rakas Montgomeryn Anna-sarja yksi kirja per kuukausi vauhdilla. Aloitin haasteen huhtikuussa Annan nuoruusvuosilla ja pääsin loppuun asti, kun sain joulukuussa luetuksi viimeisen osan Annan jäähyväiset.

Koska tilastoja on aina hauska tarkastella, tässä muutamia lukuja vuoden ajalta.
- 60 postausta, joista 52 oli kirjaesittelyjä
- 50 suomeksi luettua kirjaa, 1 ruotsiksi ja 1 englanniksi
- 7 luettua kirjaa, jotka ovat kotimaisen kirjailijan teoksia (en ole koskaan kiinnittänyt huomiota siihen, että luen todella paljon käännöskirjallisuutta, mutta tässä tuli taas osoitus siitä)
- Bloggerin tilastoista paljastui mielenkiintoinen tieto: blogiani on katseltu ylivoimaisesti eniten Suomesta, mutta top-kympin joukossa on sijalla 10 Indonesia. En voi kuin ihmetellä, kuinka sieltä on joku löytänyt blogini, mutta englanninkielinen nimi varmaan vaikuttaa asiaan...

Yhtä suosikkikirjaa muiden joukosta oli vaikea keksiä, joten tässä on tänä vuonna lukemistani kirjoista neljä suosikkiani satunnaisessa järjestyksessä (näiden lisäksi ikuinen suosikkini on tietysti Anna-sarja):
* Kate Morton - Paluu Rivertoniin
* J. S. Meresmaa - Mifongin perintö ja Mifongin aika
* Patricia A. McKillip - Unohdettu Ombria

Pidemmittä puheitta, oikein hyvää uutta vuotta!

maanantai 30. joulukuuta 2013

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Alkuperäinen teos: The House at Riverton (2006)
Bazar, 2011, kovakantinen, sivumäärä 613


Mutta sitten alkoi tapahtua jotakin kummallista. Mieleni kaukaisiin sopukoihin työnnetyt muistot alkoivat hitaasti ryömiä koloistaan esiin. Vanhat tapahtumat kohosivat silmieni eteen kuvantarkkoina, aivan kuin kokonaista ihmisikää ei olisi kulunutkaan. Ja ensimmäisten epäröivien pisaroiden jälkeen puhkesi tulva: muistin kokonaisia keskusteluja, sana sanalta, vivahde vivahteelta, kuin elokuvan kohtauksina.
(s. 12-13)

Paluu Rivertoniin kuuluu jälleen niiden kirjojen joukkoon, jotka ovat ostohetkellä tuntuneet todella kiinnostavilta, mutta sitten kirja onkin jäänyt hyllyyni odottamaan lukemista. Osallistuin alkuvuodesta Kiinteistöhaasteeseen, jossa pitää lukea kirjoja, joiden tarinoihin liittyy olennaisesti jokin rakennus. Tämän kirjan osalta haaste tuli kuin tilauksesta, sillä en tiedä, koska olisin muuten lukenut kirjan. Tapanani on haalia kirjastosta aivan liikaa kirjoja, vaikka kotonakin olisi kirjoja odottamassa lukemista.

Kirjassa pompitaan kahdessa ajassa, 1920-luvun kartanomiljöössä ja 1990-luvun Lontoossa. Kertojana on Grace, entinen Rivertonin sisäkkö, joka nyt lähes satavuotiaana asuu hoivakodissa. Grace on saanut kirjeen nuorelta elokuvaohjaajalta, joka haluaisi tehdä elokuvan Rivertonista ja tragediasta, joka tapahtui eräiden kesäisten seurapiirijuhlien aikaan kartanon mailla vuonna 1924. Tapahtuneeseen liittyy salaisuus, josta Grace on tunnollisesti vaiennut vuosikymmenten ajan. Alun epäröinnin jälkeen Grace suostuu tapaamaan elokuvaohjaajaan. Samalla hän tietää, mihin tapaaminen johtaa: kauan sitten unohtuneet tapahtumat ja teot eivät pysy enää salassa vaan tulevat julki lopultakin kaikkien vuosien jälkeen. Ohjaajan yhteydenotosta alkaa matka Gracen kipeisiin muistoihin, joista hän kertoo nyt ensimmäistä kertaa kenellekään.

Grace pääsi sisäköksi Rivertoniin alun perin äitinsä avustamana, joka oli myös työskennellyt kartanossa ennen tyttärensä syntymää. Köyhistä oloista lähtöisin oleva Grace tottuu nopeasti kartanon elämänrytmiin ja asemaansa palvelusväen joukossa, jossa sielläkin on oma nokkimisjärjestyksensä. Erityisesti Grace kiintyy Hartfordin sisaruksiin, Hannahiin, Emmelineen ja Davidiin, jotka viettävät lomiaan kartanossa. Myöhemmin Gracesta tulee jopa Hannahin kamarineiti. Uskollisuutensa ja kiintymyksensä takia Grace olisi valmis tekemään mitä tahansa työnantajansa Hannahin vuoksi.

Grace ja Hannah ovat samanikäisiä, mutta lähtöisin eri yhteiskuntaluokista. Heidän ystävyydessään erot luokkien välillä tulivat hyvin esiin. Voisi ajatella, että Hannah on heistä vapaampi, mutta todellisuudessa köyhään Graceen ei kohdistu niitä odotuksia, joiden varjossa korkeassa asemassa olevan naisen täytyy toimia. Hannah on isossa roolissa kirjassa, mutta oli niitä muitakin mielenkiintoisia hahmoja. Hartfordien sisarusparven nuorimmaisesta eli Emmelinestä puhkeaa nuoruuden riemua täynnä oleva tyttö, joka pyrkii unohtamaan sodan huvituksilla. Lisäksi on nuori runoilija Robbie Hunter, joka ensimmäisen kerran saapuessaan kartanoon oli tyttöjen silmissä ulkopuolinen. Kesäinen tragedia liittyy juuri häneen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat englantilaiseen kartanomiljööseen, mikä houkutteli jo etukäteen. Downton Abbey on yksi suosikkisarjoistani ja tässä tuntui olevan jonkin verran yhtäläisyyksiä sarjaan, mikä teki kirjaa kotoisammaksi heti alusta lähtien, koska tavallaan asiat olivat jo tuttuja. Kahden kerroksen väkeä -teema eli isäntien ja palvelijoiden välisistä luokkaeroista lukeminen oli mielenkiintoista. Ajankuvausta leimaa sota. Tässäkin sota on läsnä ja esillä tarinassa. Kartanossa arki ei sodasta huolimatta muutu, mutta sota jättää tietysti jälkensä jokaiseen hahmoon. 20-lukua kohti mentäessä yritetään parannella sodan aiheuttamia haavoja. Erityisesti 20-luvun kuvaukset jälleenrakentamisen toivosta ja uskosta parempaan olivat kiehtovia.

Olin aivan täpinöissäni, kun olin aloittanut lukemisen. Paluu Rivertoniin imaisi mukaansa ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Kahdessa aikatasossa liikkuminen, 90-luvun loppu aivan vuosituhannen vaihteen tienoilla ja 20-luku sekä sitä edeltäneet vuodet, toimi yllättävän hyvin. En kokenut missään vaiheessa lukemisen aikana, että siirtyminen ajasta toiseen olisi tuntunut kömpelöltä, vaan siirtymät oli osattu toteuttaa sopivasti. Kirja helpotti mukavalla tavalla Downton Abbey -kaipuuta ja oli viihdyttävä ja miellyttävä lukukokemus. Voin suositella lämpimästi!

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Alkuperäinen teos: Purple Hibiscus (2003)
Otava, 2010, kovakantinen, sivumäärä 334


Ifeoma-täti näytti huvittuneelta, mutta käänsi kuitenkin päänsä pois.
"Tytöt, älkää katsoko. Tehdään nyt mieliksi teidän isoisällenne", hän sanoi englanniksi.
Amaka katsoi jo poispäin. Minäkin käännyin katselemaan auton ympärillä tungeksivaa väkeä. Oli syntiä nauttia pakanallisesta ilveilystä. Olin kuitenkin katsonut kulkuetta niin pienen hetken, ettei sitä ehkä tarkkaan ottaen voinut laskea nauttimiseksi.
(s. 97)

Lukuiloa kukkien keskellä -haaste on tämän kirjan myötä virallisesti osaltani ohitse. Näin Purppuranpunaisen hibiskuksen kirjastossa ja luin takakannen. Kirja vaikutti ihan kiinnostavalta, mutta en sitä kuitenkaan lainannut. Paria kirjastokäyntiä myöhemmin huomasin kirjan uudestaan hyllyssä ja tuumasin, että miksikäs en sitä ottaisi mukaani. Yhden kimmokkeen lukemiselle sain blogiarvioista, joissa kirjaa on kehuttu. Purppuranpunainen hibiskus on ensimmäinen kosketukseni afrikkalaiseen kirjallisuuteen, joka on ollut minulle täysin tuntematonta ennen tätä.

15-vuotias Kambili asuu hienossa talossa perheensa kanssa. Perheen isä on syvästi uskonnollinen ja ihailtu varakas mies, joka jakelee avustusrahoja niitä tarvitseville. Ulospäin kaikki näyttäisi olevan kunnossa, mutta todellisuus kulissien takana on aivan toisenlainen. Kotona isä hallitsee perhettään tyrannin elkein. Kambilille ja hänen veljelleen Jajalle ei riitä se, että he ovat koulussa hyviä, heidän täytyy olla luokkansa parhaita. Äidin raskaudet yksi toisensa jälkeen päättyvät mystisesti keskenmenoihin ja äiti kuorruttuu mustelmiin. Kambili ja Jaja pääsevät isän vastusteluista huolimatta tätinsä ja serkkujensa luokse Nsukkaan, jossa nuoret kohtaavat tyystin erilaisen suhtautumisen asioihin kuin kotonaan. Nsukkassa kumpikin voi olla tavallinen teini-ikäinen.

Kirjan aikana Kambili kokee muutoksia, jotka osittain liittyvät teini-ikään, mutta myös isän vallasta vapautumiseen. Alussa hän on alistuva ja hiljainen tyttö, joka ei uskalla tai edes koe tarpeelliseksi kyseenalaistaa isän laatimaa järjestystä. Kambililla ja Jajalla on kummallakin lukujärjestykset kotona, joita heidän tulee noudattaa. Suurin osa ajasta on varattu läksyihin ja opiskelulle, vapaa-aikaa ei ole huomioitu juuri ollenkaan. Vierailu Nsukkaan avartaa tytön ja veljen maailmaa. Kambili yrittää aluksi noudattaa kotoaan tuntemaansa järjestystä, mutta ymmärtää lopulta, että elämä voi sujua myös erilaisella asenteella. Nsukkassa Kambili ihastuu ensimmäistä kertaa elämässään. Mies on erilainen, kiltti ja ystävällinen, toisin kuin se miehen malli, johon hän on kotona tottunut. Mies on kuitenkin pappi, joten hän isän tavoin kirkkoa, mutta kuitenkin eri tavalla.

Purppuranpunainen hibiskus on täynnä vastakohtia. On rikas koti, jossa isä pitää tiukasti ohjaksia käsissään, joten Kambili, Jaja ja äiti puhuvat kuiskaten, koska eivät uskalla puhua kovempaa. Kotona kaikki on valvottua ja rajoitettua, on säännöt, joita tulee noudattaa ja jos niin ei tee, joutuu rangaistavaksi. Toisaalla Nsukassa Ifeoma-täti elää köyhissä oloissa kolmen lapsensa kanssa, mutta tädin kotona nauru raikaa ja köyhyydestä huolimatta he ovat onnellisia. Ifeoma edustaa isään verrattuna vapautta, suvaitsevuutta ja lempeämpää suhtautumista uskontoon. Uskonnon ei tarvitse tarkoittaa aivan kaikkea elämässä. Lisäksi täti ottaa luokseen isoisän, jota Kambili ja Jaja pitävät isänsä kasvatuksen ansiosta pakanana. Ifeoma osoittaa, että voi kuulua kirkkoon, mutta samaan aikaan voi olla suvaitsevainen muita kohtaan.

Tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan, joka on sekasorron vallassa. Valtion virastot, terveyskeskukset ja yliopisto ovat lakossa. Rikkaat porskuttavat eteenpäin rahalahjuksiensa ansiosta, mutta tavallisella kansalla on vaikeampaa. Kambilin isä omistaa sanomalehden, joka on ainoa lehti, jossa uskalletaan kirjoittaa asioista ilman sensuuria. Kirjoituksien takia päätoimittajalle käy huonosti. Valitettavasti vallankaappaus jää taustalle, koska perheväkivaltakuvioon ja Kambilin kasvutarinaan on keskitytty enemmän.

Purppuranpunainen hibiskus oli oivallinen tapa tutustua afrikkalaiseen kirjallisuuteen. Kirjailija osasi kuvailla afrikkalaista elämänmenoa mieleenpainuvasti ja elävästi. Eri kulttuuritaustasta huolimatta pystyin hyvin uppoutumaan kirjan tarinaan. Tämä oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus, ja täytääpä pitää kirjailijan nimi mielessä.

lauantai 28. joulukuuta 2013

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Alkuperäinen teos: The Blythes Are Quoted (2009)
WSOY, 2010, kovakantinen, sivumäärä 441


Anna Blythe: Tule, mennään (viimeinen säkeistö)

Yö hellä ystävänä kerallani kulkee,
murattikuisti holhoten sylihinsä sulkee.
Luona kiviportaan ja kaiteen notkuvan
nuoruuteni toiveiden näen vartoovan.
Ylitän tuon talon kynnyksen ja tietää saan
rauhan salaisuuden jota maailma ei tunne laisinkaan.
(s. 316)

Haastoin itseni huhtikuussa lukemaan yhden kaikkien aikojen suosikkikirjasarjoista uudestaan. Joulukuu on kohta ohitse ja samalla vuosi 2013, mutta sainpahan myös suoritettua haasteeni loppuun asti. Sain Annan jäähyväiset luettua. Jälkimaku kirjasta ja haasteesta oli haikea, mutta samalla hämmentynyt. Kuukaudet Annan seurassa vierähtivät nopeasti ja kirjat herättivät muistoja aikaisemmilta lukukerroilta. Annan jäähyväisten jälkeen en tiedä kunnolla, mitä ajattelisin. Kirja poikkesi muista Annoista paljon. Samalla tajusin, että tämä oli todella viimeinen Anna-kirja.

Annan jäähyväiset poikkeaa sarjan aiemmista osista, sillä kirjassa ei ole yhtenäistä tarinaa. Se sisältää 15 novellia ja 41 runoa. Novellit kertovat Glen St. Maryn kyläläisistä iloineen ja suruineen ja esittelevät monia sellaisia hahmoja, joista ei ole kuultu mitään aiemmissa kirjoissa. Blythen perhe kulkee mukana kirjassa punaisena lankana, joka yhdistelee tarinoita toisiinsa. Novellien henkilöt kommentoivat heidän tekemisiään joko puheissaan tai ajatuksissaan. Annan perhettä tarkastellaan ulkopuolisten silmin välillä ylistävästi ihaillen, mutta myös kritisoiden ja epäillen.

Novellien välissä tulevat runot ovat joko Annan tai hänen Walter-poikansa (todellisuudessa Montgomeryn itsensä) kirjoittamia. Kotikunnaalla vietetään monta iltahetkeä, jolloin Anna lukee omia runojaan tai Walterin runoja. Muut perheenjäsenet kommentoivat kuulemaansa, myös taloudenhoitaja Susan Baker, joka ei omien sanojensa mukaan ymmärrä runoutta. Illan runohetket palauttivat mieleen aiemmista osista tuttua tunnelmaa; näin sen pitääkin olla, koko perhe yhdessä ainakin ulospäin onnellisesti, vaikka yksi onkin porukasta iäksi poissa. Runojen herättämät mielipiteet ja muistot Blythen perheenjäsenissä koskettivat lukiessa.

Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen kertoo ajasta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Blythen perheen lapset ovat vielä pieniä, käyvät koulua ja herättävät ihailua moitteettomalla käytöksellään. Toinen osa sijoittuu sodan jälkeiseen aikaan. Tohtori ja tohtorinna Blythe ovat kumpikin vanhentuneet, vaikkakaan ikinuoren tohtorinnan kasvoilta sitä ei uskoisi. Heidän lapsensa ovat aikuisia ja ympärillä pyörii jo lapsenlapsiakin, jotka ovat vuorostaan varttumassa aikuisiksi kovaa tahtia. Kotikunnaan Rilla valotti hieman Blythen perheen lasten tulevaisuutta, mutta jätti vielä paljon mielikuvituksen varaan. Annan jäähyväisten toinen osa selventää asioita, vaikka jälkikasvu esiintyykin vain mainintoina.

Muistan kuinka kiinnitin huomiota siihen, että Annan jäähyväisiä markkinoitiin tummempana ja suorastaan synkkänä kirjana, joka poikkesi täysin Montgomeryn aiempien kirjojen tyylistä. En itse allekirjoittaisi tuota väitettä. Esimerkiksi kuolema on aiemminkin tullut tutuksi sarjan aikana ja vieraillut hahmojen elämässä. Muihin osiin verrattuna uutta tässä kirjassa ovat teemat, joita ei ole käsitelty aiemmin. Aviorikokset, avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi, äärimmäinen kostonhimo ja sukuriidat tuovat kirjaan vakavamman sävyn, joka toisaalta tekee kirjasta entistä mielenkiintoisemman. Lisäksi tähän mahtuu kyllä myös häitä, nuorta ja vähän vanhempaa rakkautta sekä iloa.

Montgomeryn taitoa ei voi olla ihailematta. Novelleissa hän kuvailee osuvasti tuon ajan maailmankuvaa. On asioita, joista tulee vaieta, koska niitä sietäisi hävetä, eikä kukaan ulkopuolinen saa tietää. Perheen ja samalla koko suvun maine olivat merkittäviä tekijöitä. Oman suvun nimen tuli pysyä puhtaana, eikä sitä saanut tahrata juoruilla. Kuitenkin melkein jokaisesta riitti edes jotain juoruttavaa. Joskus henkilö vaikeni niin visusti, ettei kukaan uskonut hänellä olleen minkäänlaista elämää. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii kirjan novelli Yhdentekevä nainen, jossa vanhan naisen kuolinvuoteella poislähtöä vartoavat sukulaiset ajattelevat pilkaten, ettei naisella ollut kunnon elämää. Todellisuudessa nainen vaikeni nuoruuden vaiheistaan, jotka vaikuttivat häneen pysyvästi, eikä kukaan tiennyt mitä kaikkea hän oli kohdannut.

Annan jäähyväiset herätti monenlaisia tunteita. Alussa olin jokseenkin pitkästynyt, koska novelleissa esiintyvät henkilöt eivät olleet entuudestaan tuttuja ja kaipasin Blythen perhettä. Mitä pidemmälle lukemisessa etenin, sitä enemmän uppouduin mukaan. Oli suorastaan kutkuttavaa lukea kyläläisten mielipiteitä tohtorista ja hänen perheestään. Loputtoman ihailevat kommentit ymmärrän hyvin, olihan tuohon aikaan lääkäri tärkeä osa kyläyhteisöä. Runoissa nautin erityisesti siitä, että ne paljastivat Annan sisintä, todellisia tuntemuksia. Runoista ja niitä seuranneista kommenteista voi huomata, kuinka elämä muuttui sodan jälkeen. Viimeisen sivun jälkeen olo oli haikea. Annan tarina päättyi tähän.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Anna Sewell: Black Beauty

Julkaistu alun perin 1877
Wordsworth Editions, 1993, pehmeäkantinen, sivumäärä 201


"Yes", she said, "he is really quite a beauty, and he has such a sweet, good-tempered face and such a fine, intelligent eye – what do you say to calling him Black Beauty?"
"Black Beauty – why, yes, I think that is a very good name. If you like, it shall be so"; and that is how I got my name.

(s. 37)

Mietin 1800-luvun kirjat -lukuhaasteeseen sopivia kirjoja ja muistin, että minullahan on kirjahyllyssä tämä Black Beauty, joten valitsin kirjan luettavaksi haastetta varten. Olen aiemmin aloittanut kirjan lukemisen, mutta en ole päässyt kokonaan loppuun asti. Nyt tuli sitten luettua kirja aivan viimeiselle sivulle asti. Samalla voinkin laskea suorittaneeni lukuhaasteen, sillä lähdin tavoittelemaan neljää luettua 1800-luvulla ilmestynyttä teosta.

Black Beauty syntyy englantilaisella maatilalla, jossa se viettää ensimmäiset vuotensa niin emänsä kuin muiden varsojen kanssa. Hyvän käytöksensä ja näyttävän ulkonäkönsä takia Black Beauty myydään uudelle omistajalle, herrasmiehelle nimeltä Squire Gordon. Gordonin tallissa Black Beauty tutustuu lupsakkaan Merrylegs-poniin, jolla perheen lapset ratsastavat sekä kipakkaan ja aggressiiviseen Gingeriin, jota on ennen kohdeltu huonosti. Gordonin tilalle Black Beautyn elämä sujuu mukavasti päivästä toiseen, kunnes pakon edessä hevoset myydään. Tästä lähtien Black Beauty kiertää uudelta omistajalta toiselle ja päätyy lopulta vaunuhevoseksi. Kaikki olisi hyvin, jos vain ihmiset muistaisivat kohdella hevosiaan paremmin.

Kirjan päähenkilönä on Black Beauty -niminen hevonen, joka kertoo kokemuksistaan minä-muodossa. Hevosta kuvataan hyväkäytöksiseksi ja ulkonäöltään hienoksi. Black Beautyn rotua ei mainita (muistaakseni) missään vaiheessa, mutta ensimmäisessä luvussa sen emä sanoo varsalleen tämän olevan "well bred" eli hyvää sukulinjaa. Lisäki Black Beautyn isoisä on voittanut laukkaratsastuskilpailuissa ja isäkin on varsin menestyksekäs. Tästä voisi päätellä, että Black Beauty ei ole aivan mitä tahansa rotua. Itse veikkasin lukemisen aikana sen olevan englantilainen täysiverinen tai ainakin jotain vähän "hienompaa" rotua.

Muiden hahmojen joukko on kirjava. Suuri rooli on kaikilla hevosilla, jotka Black Beauty tunsi. Hevonen muistelee myös ihmisiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Jotkut heistä olivat oikein hyviä hevosten kanssa, mutta osa ei välittänyt hevosten hyvinvoinnista ollenkaan. Sivuhahmoista itselleni kaikista läheisimmiksi tulivat Gordonin tilalla asustelleet Merrylegs ja Ginger. Gingerista kuullaan vielä myöhemminkin, sillä Black Beauty tapaa tamman pariin kertaan ollessaan vaunuhevosena. Myös vanha Captain-hevonen herätti mielenkiintoa. Se nimittäin kertoo Black Beautylle surullisen tarinansa siitä, kuinka se osallistui isäntänsä kanssa Krimin sotaan. Harvoin sitä tulee ajatelleeksi, että ihan yhtälailla hevoset ovat joutuneet kokemaan sodankauhuja, kuten ihmiset.

Kirjan kaikki luvut ovat hyvin lyhyitä. Pisimmät kestävät suunnilleen kymmenen sivua tai vähän alle sen ja lyhimmät pari sivua. Vieras kartanossa -kirjassa, jonka luin hiljattain, luvut kestivät melkeinpä 50 sivua tai ylikin, joten oli oikein mukavaa lukea vaihteeksi näin lyhyitä lukuja. Nyt saattoi helposti lukea pari lukua ja tehdä välillä jotain muuta ja sitten taas jatkaa kirjan parissa. Ei tullut harmistusta siitä, että luku jäi kesken, kun luvut olivat tosiaan niin lyhyitä, että ne saattoi vähän kiireessäkin lukea loppuun asti.

Black Beauty on lastenkirja, joten sen kieli on helppoa. En ole koulukirjoja lukuun ottamatta lukenut kirjoja englanniksi, mutta tämän kanssa ei tarvinnut jännittää sitä, ettei ymmärtäisi. Voi olla, että aikaisemmin jätin kirjan kesken juuri vieraan kielen takia, mikä harmittaa nyt vähän. Olisin vain lukenut loppuun asti. Kirja kertoo hevosista, joten siinä on hevosalan sanastoa. Ainoastaan nämä erikoissanat tuottivat lukiessa sellaisia hetkiä, etten ihan tiennyt, mistä puhuttiin. Esimerkiksi Ginger kertoi Black Beautylle varusteesta nimeltä bearing rein ja siitä, kuinka hirveältä se tuntui päällä. Pienen selvittelyn jälkeen sain tietää, että sillä tarkoitetaan jotain osaa hevosen valjaissa.

Kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jotkut kohdat olivat todella surullisia, joten ehkä oli sittenkin vain hyvä, etten tätä nuorempana lukenut. Kirjailija Anna Sewell kirjoitti kirjan, jotta ihmiset havahtuisivat hevosten huonoihin oloihin ja erityisesti vaunuhevosten kohteluun viktoriaanisen ajan Englannissa. Näin nykypäivän lukijana totean, että aihe kosketti yhä. Kirja antoi ainakin miettimisen aihetta, millaista oli ennen hevosten kohtelu.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Tove Jansson: Småtrollen och den stora översvämningen

Julkaistu alun perin 1945
Schildts, 2009, kovakantinen, sivumäärä 54


Plötsligt tog mumintrollet sin mamma hårt i armen.
"Titta" sa han, och var så rädd att svansen stod rätt ut.
Ur skuggorna bakom en trädstam stirrade två ögon mot dem. Mamman blev först rädd, hon med, men sen sa hon lugnande:
"Det är nog ett mycket litet djur. Vänta, så ska jag lysa på det. Allting ser värre ut i mörkret, förstår du."

(s. 10-11)

Muumit ja suuri tuhotulva -kirjan ruotsinkielinen versio on ostokseni, joka on joutunut jo jonkin aikaa odottamaan lukemista. Hankin kirjan, koska kaipasin luettavaa toisella kotimaisella kielellä ja samalla halusin kirjan olevan helposti ymmärrettävä. Muumien parissa aika vierähti jälleen mukavasti, täytyy sanoa, että kirja oli ohitse liian nopeasti.

Muumipeikko ja Muumimamma etsivät kadonnutta Muumipappaa. Matkan aikana he kokevat seikkailuja ja saavat uusia ystäviä. Aivan kirjan alussa synkässä metsässä he tapaavat aran Nipsun, joka kuitenkin lähtee muumien mukaan. Pian heidän joukkoonsa liittyy myös sinihiuksinen Tulppaana -niminen tyttö, joka asui ennen tulppaanissa. Matkan varrella poiketaan erään vanhan herran puutarhaan, joka ei olekaan mikään aivan tavallinen puutarha, vaan se on tehty makeisista. Makeispuutarhasta kärsittyjen mahanpurujen jälkeen etsintä jatkuu hattivattien kanssa samalla veneellä myrskysäässä. Lopulta Muumipappa löytyy ja samoin myös Muumitalo, joka on ajelehtinut kauniiseen laaksoon.

Lukukokemuksena kirja oli mielenkiintoinen. Tämä on kaikkien aikojen ensimmäinen Muumi-kirja, joten oli kiinnostavaa saada selville, mistä kaikki alkoi Muumien kohdalla. Kirja on selvästi lastenkirja, mutta varttuneempikin lukija saa tästä iloa. Tarina noudattaa perinteistä sadunkaavaa. Ensin lähdetään matkaan ja kohdataan niin liittolaisia kuin myös vastoinkäymisiä ja lopulta etsittävä asia eli tässä tapauksessa Muumipappa löytyy ja asiat kääntyvät entistä parempaan suuntaan. Tässä on myös lastenkirjalle ominaisia opetuksia, kuten että ei kannata ahnehtia liikaa herkkuja, koska sitten tulee kipeäksi.

Kirja on kuvitettu Tove Janssonin piirtämillä mustavalkopiirroksilla. Piirroksissa esiintyvät hahmot eroavat selvästi siitä, miltä hahmot myöhemmin näyttävät, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Esimerkiksi Nipsu on selvästi pienempi kuin tv-sarjan Nipsu, eivätkä Muumit ole niin pyöreitä kuin mitä he myöhemmin ovat. Luin syyskuussa Vaarallisen juhannuksen ja mielestäni hahmot eroavat ulkonäöiltään jo sen kirjan kuvitusten kanssa. Farlig Midsommar ilmestyi 1954, joten hieman yli kymmenessä vuodessa Muumien ulkonäkö oli jo ehtinyt kokea muutoksia.

Kirjassa käytetty kieli oli onneksi tarpeeksi yksinkertaista, jotta pärjäsin kouluruotsilla, jota en ole käyttänyt laisinkaan kouluaikojen jälkeen. Ryhdyin lukemaan tätä sellaisella asenteella, että jokaista yksittäistä sanaa ei ole pakko ymmärtää, mutta kokonaisuus olisi sitten parasta ymmärtää. Välillä teki mieli kaivaa sanakirja esiin yksittäisten sanojen tarkistamista varten, mutta en sitä lopulta missään vaiheessa tehnyt. Kokonaisuus oli helposti ymmärrettävissä ja pystyin nauttimaan lukemisesta myös ruotsiksi.

Tätä blogipostausta varten tarkistin, mitkä ovat kirjassa esiintyvien hahmojen nimet suomeksi. Lukemisen aikana minulle tutuiksi tulivat sellaiset nimet, kuten det lilla djuret ja Tulippa. Det lilla djuret oli huvittava hahmo, kun en tiennyt, että se on Nipsu ja mietin, että onpa tällä hahmolla paljon samanlaisia piirteitä kuin Nipsulla ja ulkonäkökin on aikalailla samanlainen. Voisiko det lilla djuret olla Nipsu? Ja kyllähän se on Nipsu.

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin ruotsiksi, ellei lasketa mukaan koulun oppikirjoja. Alku ruotsiksi lukemiseen oli ainakin pehmeä, kun aloitin helposti Muumien parissa. Kokemus kannusti lukemaan muitakin kirjoja ruotsiksi, mutta ehkä ainakin toistaiseksi voisin pitäytyä vielä Muumi-linjalla ennen kuin siirryn lukemaan muita kirjoja toisella kotimaisella. Ehdottomasti suosittelen tämän kirjan lukemista ja vieläpä lukemaan sen alkuperäisellä kielellä.