Jane Austen: Järki ja tunteet

Alkuperäinen teos: Sense and Sensibility (1811)
WSOY, 2011, pokkari, sivumäärä 339


Tullessaan Devonshireen rouva Dashwood ja hänen tyttärensä eivät suinkaan olleet osanneet aavistaa, että heidän aikansa tulisi olemaan niin varattua kuin pian osoittautui olevan. He saivat ottaa vastaan niin monia kutsuja ja heidän luonaan kävi niin paljon vieraita, että heille jäi hyvin vähän aikaa vakavaan askarteluun. Kun Marianne oli parantunut, niin ryhdyttiin järjestämään huvitilaisuuksia, joita sir John oli suunnitellut sekä kotiinsa että muualle.
(s. 49)

1800 -luvun kirjat -lukuhaaste tarjoaa mainion tilaisuuden lukea näitä kirjahyllyssä odottavia Austenin teoksia, joita en ole lukenut sen takia, että olen kantanut kirjastosta kotiin niin paljon kirjoja, että omassa hyllyssä olevat kirjat ovat unohtuneet. Jokin aika sitten lukemani Emma aiheutti pientä Austen-kuumetta, jota podin sopivasti Järki ja tunteet -teoksen parissa. Tämän jälkeen taidan kyllä pitää pientä taukoa ennen seuraavan Austenin teoksen lukemista.

Rouva Dashwood joutuu kolmen tyttärensä kanssa jättämään perheen Norlandin tilan taakseen. Uusi koti löytyy lopulta Devonshiresta, jossa Barton Parkin isäntä ja rouva Dashwoodin sukulainen sir John Middleton tarjoaa Dashwoodin naisväelle tiluksillaan tyhjänä olevaa huvilaa asunnoksi. Rouva Dashwood asettuu tyttärineen taloksi huvilaan ja kohta heitä kutsutaan jatkuvasti erilaisiin huvituksiin Barton Parkiin. Ei kestä kauaakaan, kun keskimmäinen sisaruksista, Marianne on jo rakastunut päätä pahkaa komeaan Willoughbyyn, joka ei olekaan niin puhdas pulmunen kuin voisi luulla. Vanhimman sisaren, Elinorin mielitietty on puolestaan Edward Ferrars, jolla on omat salaisuutensa. Näiden herrojen lisäksi taustalla huomiota odottaa eversti Brandon, joka haikailisi myös Mariannea vaimokseen.

Kirjan päähenkilöinä ovat Dashwoodin sisarussarjan kaksi vanhinta sisarta Elinor ja Marianne. Elinor edustaa järkeä. Hän ilmaisee itseään pidättyväisesti kaikkien käyttäytymissääntöjen mukaan. Lisäksi hänen toimintansa perustuvat järkeilyyn, mitä on viisasta tehdä ja mitä ei. Marianne on täysi vastakohta sisarelleen. Hän on henkilö, joka kokee kaiken suurin tuntein. Etiketin vastaisesti Marianne ei myöskään epäröi näyttää tunteitaan, joten paikalle tarvitaan välillä isosiskoa hillitsemään liiaksi tunteidensa valtaan joutunutta sisartaan. Elinorin ja Mariannen vastakohtaisuus korostui kirjan aikana, mutta vastakohdat täydentävät toisiaan, joten sisaruksista oli mielenkiintoista lukea.

Tällä kertaa kirjan kosijaehdokkaat jäivät muiden sivuhahmojen varjoihin ja samalla tavalla nuorin Dashwoodien sisaruksista jäi melkeinpä unohduksiin. Esimerkiksi John Dashwood (tyttöjen velipuoli) vaimoineen sai osakseen terävää ja suorasukaista kuvausta pihistä luonteestaan. Näiden kahden itsekeskeisyys ja omaneduntavoittelu sekä valitus köyhyydestä (joka oli seurausta yltäkylläisestä elämästä) sai välillä todella kiukustumaan. Toinen huvittava pariskunta on sir Johnin anopin rouva Jenningsin toinen tytär miehineen. Vaimo sanoo jotakin, mutta mies ei kuule ja vaimon mielestä on täysin normaalia, joskin huvittavaa, että välillä mies ei kuule lainkaan, mitä hän sanoo. Tai entäpä ihastuttavan teräkielinen, mutta ei oikein mistään kotoisin oleva neiti Lucy Steele, joka parhaimpansa mukaan yrittää pistellä Elinoria kateuden piikein? Teoksen henkilögalleria pursusi suorasanaisia ja tarkkoja hahmokuvauksia, jotka saivat hykertelemään.

Kahdessa aiemmin lukemassani Austenin teoksessa Ylpeydessä ja ennakkoluulossa sekä Emmassa on miljöönä ollut perienglantilainen maaseutu, jossa varakas väki asustelee hienoissa kartanoissaan. Järki ja tunteet -kirjan hienoin rakennus taitaa olla sir Johnin Barton Park, mutta eipä sekään mikään täysin hulppea palatsi ole. Maaseudun lisäksi tässä kirjassa päästään Lontooseen asti ja siellä vietetään jopa melkoisen pitkä aika. Elinor ja Marianne saavat nimittäin kutsun saapua Lontooseen rouva Jenningsin vieraina. Miljöön vaihtuminen välillä kaupunkikuvaukseen oli virkistävää vaihtelua, mutta loppujen lopuksi kuvaus keskittyi lähikatuun ja kaupunkiasuntoon.

Austenin teosten kieli on kutkuttavaa. Kaikki puhuvat hienostuneesti kierrellen ja kaarrellen ja käyttävät korulauseita, joista voisi päätellä, että kaikki hahmot ovat tulevat hyvin toimeen keskenään ja ovat hyvin kohteliaita toisilleen. Kuitenkin korulauseiden ja näennäisten kohteliaisuuksien taakse piiloutuu katkeria huomautuksia, joiden on tarkoitus satuttaa kuulijaansa. Välillä tällainen tyyli tuntuu pitkästyttävältä ja jopa vaikealta lukea, mutta kuitenkin vanhanaikainen kieli ja tapa keskustella on isossa osassa ainakin omalla kohdallani, kun pohdin, mikä Austenin teoksissa minua viehättää.

Lukemisen jälkeen mielipide oli aikalailla samanlainen kuin mitä Emman postaukseen kirjoitin. Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle ykkönen Austenin teoksista ja tulee luultavasti aina olemaankin, joten ei tämä sen tasolla aivan yltänyt. Muuten pidin oikein paljon lukemastani.