sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Alkuperäinen teos: Farlig Midsommar (1954)
WSOY, 2010, pokkari, sivumäärä 132


He katsoivat epäröiden toisiinsa.
Sitten he katsoivat Emmaa.
Tämä levitti tassunsa.
– Siitä tulee tietenkin aivan kauheaa, mutta jos nyt välttämättä tahdotte järjestää fiaskon, niin kyllä minä voin antaa joitakin neuvoja. Joskus kun minulla on aikaa.
Ja sitten Emma ryhtyi taas kertomaan miten näytellään.
(s. 89)

Juhannus on mennyt aikoja sitten, mutta Muumien juhannuksesta kelpaa lukea myös syksyllä. Vaarallinen juhannus on vähän sellainen heräteostos, joka on odottanut aikaansa, ja kun kaipasin jotain nopeasti luettavaa, niin päätin tarttua tähän kirjaan. Itse tarina on entuudestaan tuttu televiosarjasta, mutta luin tämän nyt ensi kertaa kirjana.

Kirjan alussa on kaunis kesäpäivä, juhannus lähestyy ja Muumimamma veistää kaarnavenettä. Kaikki on oikeastaan varsin mukavasti, tosin kaikkialle leijailevat nokihiutaleet häiritsevät Muumien rauhaa. Niiden takia pöytäliinakin on tahriintunut. Sitten nokihiutaleita syöksevä tulivuori purkautuu ja aiheuttaa ensin maanjäristyksen ja sen jälkeen vielä vedenpaisumuksen. Muumit pelastautuvat talonsa yläkerroksiin, mutta lopulta vettä on niin paljon, että heidän on kiivettävä katolle asti.

Muumitalon ohitse lipuu pian eriskummallinen talo, joka on oikeasti teatteri, mutta sitä Muumit eivät tiedä. He hyppäävät lipuvan teatterin kyytiin ja saavat seurakseen halkovajan katolla pelastusta odottaneet uudet ystävänsä Miskan ja Homssun. Teatteri paljastaa pian kummallisuutensa. Seikkailun aikana tutustutaan myös uusiin henkilöihin, kuten teatterin siivoojaan Emmaan, tämän miehen sisarentyttäreen Vilijaanaan sekä Hemuli-poliisiin ja Puistonvartijaan ja Puistotätiin.

Tapahtumia riittää monelle taholle. Muumipeikko ja Niiskuneiti joutuvat erilleen muusta Muumiperheestä. Pikku Myy joutuu veden varaan lankakorissa ja kohtaa Nuuskamuikkusen, jota kaikki olivat jo odotelleet takaisin jokavuotiselta etelän matkalta. Juhannus huipentuu lopulta Muumipapan kirjoittamaan näytelmään.

Muumeista on mukava lukea, eikä Vaarallinen juhannus tuntunut lainkaan lapsenomaiselta. Päinvastoin, Muumeissa on filosofiaa, joka avautuu paremmin vasta varttuneempana. Kirja on melko lyhyt, joten sen lukee nopeasti. Täytyy samalla hehkuttaa, että on ihanaa, kun kerrankin luen kirjaa, joka vie vain vähän tilaa laukusta. Parasta tässä on kuitenkin asenne, josta voisin itsekin ottaa joskus mallia. "Miksi kaiken oikeastaan pitäisi olla juuri niin kuin on tottunut." Muumimamman ajatus on lainattu kirjan takakanteen ja pitää paikkansa. Välillä voi heittäytyä, eikä ottaa kaikkea turhan vakavasti.

Muumit tulivat tutuksi alun perin televisiosarjan kautta, vaikka on näitä kirjoja myös luettu ääneen silloin, kun olen ollut pieni. Joitakin kirjoissa esiintyviä hahmoja on jätetty pois televisiosarjasta tai niiden tilalle on vaihdettu kokonaan uusi hahmo. Olen tottunut tv:n Nipsuun, mutta kirjoissa Nipsu ei seikkaile Muumiperheen matkassa juhannuksena vaan Miska ja Homssu. Kirjan lukeminen oli siitäkin syystä hauskaa, että aihe ja tarina olivat tuttuja, mutta juuri eri hahmojen kautta sain erilaisen näkökulman tuntemaani Muumitarinaan.

lauantai 28. syyskuuta 2013

L. M. Montgomery: Annan perhe

Alkuperäinen teos: Anne of Ingleside (1939)
WSOY, 2002, kovakantinen, sivumäärä 301



Kotikunnas oli täydessä valaistuksessa ja verannalla riippui värikkäitä japanilaisia lyhtyjä. Anna juoksi iloisesti portaille narsissien reunustamaa pihapolkua pitkin.
"Kotikunnas, täältä tullaan", hän huhuili.
Samassa kaikki olivat jo hänen ympärillään, nauroivat, huudahtelivat, laskivat leikkiä, ja Susan Baker hymyili hyväntahtoisesti taustalla. Kaikki lapset olivat poimineet Annalle oman kukkakimpun, jopa kaksivuotias Shirley.

(s. 19-20)

Annan perhe on sarjan kuudes osa. Edelliseen verrattuna tämä tuntuu hieman väliosamaiselta kirjalta, jossa pohjustetaan asioita tulevaa varten. Anna opettajana ja Annan perhe on kumpikin kirjoitettu myöhemmin kuin sarjan muut osat. Voi olla, että tässä on syy siihen, miksi kirja ei niin sanotusti kolahda aivan samalla tavalla kuin muut sarjan osat ja myös tuntuu etäisemmältä.

Anna omassa kodissaan -kirjan tapahtumista on vierähtänyt jo muutama vuosi ja sillä välin Annan ja Gilbertin elämä on kokenut muutoksia. He asuvat nyt Kotikunnaalla, talossa, jonne he muuttivat aivan edellisen osan lopussa. Haavemajassa syntyneen Jemin lisäksi lapsia on siunaantunut useampikin, Anna on nimittäin kuuden lapsen äiti. Pariskunta elää jo vakiintunutta lapsiperheen arkea, jossa ei erilaisilta kommelluksilta vältytä. Tässä osassa Anna jää itse melkein vain sivuhahmoksi ja suurempi huomio kohdistuu hänen lapsiinsa. Jokaiselle on luvassa omat seikkailunsa ja sattumuksensa.

Sarjan muihin osiin verrattuna Annan perhe on paikoitellen jopa tylsä. Kirjassa ei tapahdu niin paljon kuin aiemmissa osissa. Lisäksi Annan jääminen sivuroolin puolelle suretti lukemisen aikana. Toki hänen lastensa sattumuksista on mukava lukea, mutta enemmän tunnen kiintymystä Annaan, jonka olen tuntenut jo useamman kirjan ajan. Lapset tulivat mukaan tarinaan vasta tässä vaiheessa ja siksi en heti sulattanut kirjan keskittymistä heihin. Näin käy muuten jokaisella lukukerralla, vaikka useampaan kertaan olen Annan perheen lukenut, niin silti aina tämä seikka tuntuu aluksi ylitsepääsemättömältä.

Montgomery taitaa edelleen kiehtovan ympäristön ja tunnelman kuvailun, josta lukija saa tämänkin osan aikana nauttia. Vaikka kirjassa ei tapahdukaan niin paljon kuin aiemmissa osissa, on tunnelma yhä tuttua ja taattua Annoille ominaista viehätystä. Myös haaveilua riittää, sillä Blythen perheen toisiksi vanhin poika, Walter, on perinyt äitinsä haaveilevan luonteen. Annan tavoin Walter keksii kauniita nimiä ympäristönsä asioille, kuten vihertävälle notkolle, jossa lapset käyvät leikkimässä. Näin nimensä sai Sateenkaarinotko.

Annan perhe on varsin iloinen kirja edelliseen osaan verrattuna, tuttua huumoria on yhä mukana. Täysin suruitta ei Annan perheen elämä silti suju, tällä kertaa mielipahan aiheuttajina ovat lemmikin menetys ja ystävän osoittautuminen aivan toisenlaiseksi kuin mitä oli alunperin kuvitellut. Yksi Annojen viehättävimpiä puolia on se, että vielä nykyajan lukijanakin voin samaistua samoihin aiheisiin, jotka esiintyvät kirjassa.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

maanantai 23. syyskuuta 2013

Zacharias Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari

Alkuperäinen teos: Gröna kammarn på Linnais gård (1859)
WSOY, 1999, kovakantinen, sivumäärä 205


Huone oli melkoisen suuri, seinät olivat verhotut viheriäisillä, ajan turmelemilla seinäpapereilla, joista se olikin saanut nimensä; siinä oli vanhanaikainen avotakka ja kaksi neliruutuista ikkunaa, joista oli laaja näköala kuutamon heikosti valaisemaan lehdettömään puistoon ja etäämpänä olevalle jäätyneelle järvelle.
(s. 72)

Etsin netistä kirjoja, jotka sopisivat lukuhaasteisiin, joihin olen osallistunut. Sitä kautta vastaan tuli tämä Topeliuksen teos, jonka päätin lainata, kunhan vaan kirjastoon asti ehdin. Kotimaisesta vanhemmasta kirjallisuudesta tunsin entuudestaan lähinnä Mika Waltarin ja Aino Kallaksen tuotantoa, jollei lasketa mukaan sitä, että olen lapsena kuullut Topeliuksen satuja. Sen takia Linnaisten kartanon viheriä kamari oli oikein tervetullut uusi tuttavuus. Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen ja 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Linnaisten kartanon viheriä kamari on tarina aatelisen Littow suvun elämästä 1800-luvun alkupuoliskolla. Kartanossa asustaa nykyisen isännän paroni Littowin lisäksi hänen tyttärensä Anna ja Ringa sekä palvelusväki. Heidän luokseen matkustaa Helsingistä nuori arkkitehti Lithau, joka on kutsuttu tekemään korjaussuunnitelmia eriskummalliseen kartanorakennukseen. Littow ja Lithau sukujen välillä on menneisyydessä tapahtunut vääryys, joka on lähes hautautunut historian havinaan. Arkkitehdin vierailu korostaa entisestään sukujen välistä yhteyttä. Yksi kartanon huoneista, viheriä kamari, saa ihmiset kumman levottomiksi. Havaintojen mukaan huoneessa kummittelee ja myös jokin salaisuus tuntuu liittyvän siihen.

Kirjassa riittää mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Kartanon tyttäret Anna ja Ringa kuvataan eroavaisuuksiltaan kuin yöksi ja päiväksi. Vanhempi sisar Anna on vakava ja ylpeä, hän muistaa, kuinka käyttäydytään missä tahansa tilanteessa. Nuori Ringa on alati naurava päivänpaiste, jonka elämä on vielä lapsenmielisen vallatonta.
Huomion sisaruksista itseensä varasti useampaan kertaan heidän serkkunsa kapteeni Winterloo (tai Waterloo, kuten Ringa miestä nimittää). Hienon neidon kättä tavoitteleva kapteeni sortuu kerta toisensa jälkeen antamaan itsestään moukkamaisen kuvan. Minkä sille voi, että puheeseen lipsahtelee kirosanoja ja käytös on karkeaa ja jopa sikamaista. Välillä tuli tyrskähdeltyä kapteenin puheita lukiessa, mutta aina en jaksanut hänen karkeudestaan innostua.

Erityisesti nautin kartanoelämän kuvauksesta: illalliskutsuista, yhteisistä seurusteluhetkistä kotoisassa salissa, jossa isäntäväki jutustelee vieraidensa kanssa, hienostonaisille sopivien käsitöiden tekemisestä, lauseisiin mukaan sirotelluista ranskankielisistä sanoista. Kuvailun perusteella sai jonkinlaista käsitystä siitä, millaista elämä kartanoissa on ennen ollut. Samalla tunnelma huokui kaunista nostalgiaa, joka sai kaipaamaan lisää luettavaa aikakaudesta.

Kuvailun lisäksi kirjassa käytetty kieli on ehdottomasti toinen asia, joka täytyy nostaa esille. Teos on kirjoitettu 1850-luvulla eli noin 20 vuotta kirjan tapahtumia myöhemmin. Nykylukijan näkökulmasta ylipäätänsä 1800-luvun kieli on vanhanaikaista, mutta veikkaisin, ettei kirjassa käytetty kieli eroa paljoa siitä, millä tavalla oikeasti puhuttiin kirjan tapahtumien aikaan. Ihan kielen takia lukeminen tuntui melkein seikkailulta kokonaan toiseen maailmaan. Kieli on kyllä todella viehättävää tässä kirjassa.

Kovin jännittävä tämä kirja ei ole, vaikka takakannen perusteella voisi odottaa jopa kauhua. Enemmän lukiessa sai jännittää sitä, kuka nyt kenenkin kanssa aikoo lopulta mennä naimisiin ja mikä vääryys Littow-Lithau sukujen välillä on historian havinassa tapahtunut sekä miten asia ratkeaa. Viheriän kamarin kuuluisa kummitus oli toki mielenkiintoinen, mutta ei suinkaan millään tavalla pelottava.

Oli mielenkiintoista lukea aateluuden asemasta. Tuohon aikaan syntyperä ratkaisi lähes kaiken ja omasta säädystä oltiin tarkkoja. Kirjassa tämä näkyy mm. siinä, että arkkitehti Lithauseen pidetään hieman etäisyyttä. Hän vaikuttaa toki kunnon nuorukaiselta, mutta on joka tapauksessa aateliton eli ei samalla tasolla. Myöhemmin kirjan aikana kysymykseksi nousee, mitä merkitystä on sillä, että joku on aatelinen? Lisäksi oikealla ja kunniakkaalla tavalla toimimista pohditaan. Kannattaako toimia oikein, jos voi valita itselle suotuisamman vaihtoehdon?

Linnaisten kartanon viheriä kamari oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Suosittelen lämpimästi kaikille vanhemman kirjallisuuden ystäville ja myös muille!

perjantai 20. syyskuuta 2013

Kate Jacobs: Pieni lankakauppa

Alkuperäinen teos: The Friday Night Knitting Club (2007)
Gummerus, 2007, kovakantinen, sivumäärä 623


Aukioloajat oli tekstattu selvästi räiskyvin, monivärisin kirjaimin valkoiselle, keskeltä taittuvalle mainostaululle, joka oli nostettu tasanteelle portaiden yläpäähän. Siitä huolimatta Georgia Walker – joka parhaillaan sulki liikkeensä kassaa ja noukki samalla lattialta langanpätkiä – ei yleensä lukinnut ovea ennen kuin kello oli neljänneksen yli kahdeksan... ja usein paljon enemmän.
(s. 7)


Olen lukenut Pienen lankakaupan muutama vuosi sitten, mutta koska en oikeastaan muistanut yhtään, mitä kirjassa tapahtuu, päätin lukea sen nyt uudestaan. Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen. Toivottavasti lankakaupan liiketilat lasketaan haasteeseen sopivaksi, kirjassa tärkeäksi rakennukseksi.

Walker ja tytär on New Yorkissa sijaitseva lankakauppa, jonka omistaa Georgia Walker. Hän on 12-vuotiaan tyttärensä, Dakotan yksinhuoltajaäiti. Tytön isä häipyi omille teilleen ennen kuin lapsi oli ehtinyt edes syntyä. Tavattuaan puistossa vanhan rouvan, josta myöhemmin tulee korvaamaton apu lankakaupan pyörittämisessä, Georgia päätti rohkaistua toteuttamaan unelmiaan. Hän aloitti tekemällä tilausneuleita muille ja lopulta perusti oman lankakaupan, josta tulee oikea menestys neulomisesta pitävien newyorkilaistan keskuudessa.

Georgian kaiken ajan vie lapsen kasvattaminen ja rakas lankakauppa. Perjantai-iltaisin kaupassa alkaa kokoontua neulomisesta kiinnostuneille tarkoitettu kerho, jonka jäsenet ovat kaikki erilaisia ja eri elämäntilanteissa olevia henkilöitä. Äidin ja tyttären elämässä on asiat mallillaan, kunnes tytön isä ilmestyy takaisin kuvioihin ja haluaa välttämättä tutustua tyttäreensä, jota ei ole vielä koskaan nähnyt. Tämän jälkeen Georgian puikoilta putoaa silmukka jos toinenkin.

Päähenkilö Georgia on ihailtavan itsenäinen nainen, joka huonosta lähtötilanteesta huolimatta (rahattomana, lapsi tulossa ja mies häipynyt) ryhtyy tavoittelemaan uutta suuntaa elämäänsä. Tässä kohtaa voisi saivarrella jotain siitä, että oikeassa elämässä Georgian onnistuminen olisi huomattavasti vaikeampaa. Mutta kirja on kirja ja mielelläni luen hahmosta, jolla on onnea matkassa kuin aivan surkeaa elämää viettävästä hahmosta.

Kirjassa esiintyy melko paljon sivuhahmoja, sillä Georgian lisäksi äänensä kuuluville saa myös paluun tehnyt entinen poikaystävä, entinen paras ystävä ja vielä muutama neulekerholainenkin. Sivuhahmoista oli ihan mielenkiintoista lukea, kun samalla sai toisen näkökulman johonkin tapahtuneeseen, eikä tarvinnut itse arvailla, mitä joku toinen hahmo asioista ajattelee. Samalla kuitenkin sivuhahmojen määrä häiritsi välillä. Parissa kohdassa erityisesti kaipasin sellaista ratkaisua, jossa päähenkilöön olisi keskitytty enemmän, eikä tuotu tilalle sivuhahmojen näkökulmia.

Kirjassa on muutamassa kohdassa itse varsinaisten lukujen välillä hauskoja ohjeita, kuinka toimia neuloessa. Kohdat tuovat sopivaa taukoa lukuihin, vaikka aluksi kyllä ajattelin, että ne katkaisevat tarinan ikävästi. Näin vain mieli muuttui, mitä pidemmälle pääsin kirjan aikana. Ohjeita löytyy myös kirjan lopusta, jossa on yhden neulekerholaisen, Darwinin, ensimmäisen kaulaliina. Ohje on sovellettu suomalaisiin oloihin ja niinpä siinä puhutaan Novitan langoista. Georgian tytär, Dakota on innokas leipomaan. Kirjan lopusta löytyy myös suomalaisiin oloihin sovellettu resepti Dakotan muffinsseista, joita hän leipoi neulekerhon kokouksiin.

Kirjan kieli oli pienoinen pettymys. Aluksi se tuntui helpolta ja nopealta luettavalta, mutta mitä pidemmälle kirjassa ehdin, sitä tönkömmäksi tuntui kieli muuttuvan. Lopuksi jouduin jopa hieman patistelemaan itseäni, että saan kirjan luettua ennen eräpäivän koittoa.

Loppuratkaisu on kerrankin sellainen, ettei sitä arvaa ennalta. Aiemmasta lukukerrastani muistin juuri lopun, mitä siinä tapahtui. Tämä nyt siinä mielessä pilasi toisen lukukerran, ettei loppu tullut yllätyksenä. Jos en olisi lukenut kirjaa aiemmin niin olisin odottanut viihdekirjallisuudelle tyypillistä loppuratkaisua.

Kirjan ympärillä on liikkunut huhuja, että tästä tehtäisiin elokuva, jossa Georgiaa näyttelisi Julia Roberts. Eri keskustelupalstoilta löysin tiedon siitä, että ensi-illan pitäisi olla vuonna 2013. IMDb on ainakin vielä tässä vaiheessa kovin hiljainen elokuvan suhteen...

maanantai 9. syyskuuta 2013

Enni Mustonen: Lapinvuokko

Pohjatuulen tarinoita osa 1,
Otava, 2010, kovakantinen, sivumäärä 255


– ...ja saksan kielestä laudatur, rehtorin ääni kaikui korvissani veren kohinan lävitse.
Kämmenet tuntuivat hikisiltä. Kohta pitäisi kätellä. Vaivihkaa pyyhkäisin oikeaa kättä vaalean kävelypukuni jakunhelmaan. Iiris-tädin kirjailemat kukkakuviot tuntuivat sormenpäissä. Lapinvuokkoja, täti oli esitellyt niitä aamulla. Malli oli kuulemma otettu Kotiliedestä.

(s. 7)


Pohjatuulen tarinoita -trilogian lukeminen on houkutellut minua jo jonkin aikaa, mutta olen aina siirtänyt sarjaan tutustumista myöhemmäksi. Lukuiloa kukkien keskellä -haaste tarjosi loistavan syyn tarttua sarjan ensimmäiseen osaan, kun löysin sen kirjastosta.

Rovaniemeläinen Annikki Hallavaara on juuri päässyt ylioppilaaksi ja suunnittelee elämäänsä eteenpäin. Melkein samantien hän lähtee Kannakselle lotaksi ja astelee kesän lopussa jo vihille parhaan ystävänsä veljen kanssa. Yhdessä he palaavat Kannakselle, jossa aviomies toimii lentäjänä. Sodan uhan kasvaessa Annikki palaa takaisin Rovaniemelle, kun mies jää sotimaan. Jäätyään leskeksi Annikki palkataan saksalaisten esikuntaan tulkiksi eräälle korkea-arvoiselle upseerille. Ajan myötä esimiehen ja alaisen välinen suhde kehkeytyy romanttiseen suuntaan.

Päähenkilö Annikki oli ilahduttavan toimelias ja vahva nainen, joka yritti selviytyä, oli tilanne sitten kuinka huono tahansa. Minulla on ollut vähän sellainen mielikuva, että tällaisessa romanttisessa kirjallisuudessa päähenkilönaiset saattavat usein olla avuttomia ja tarvitsevat sen sankarin siihen vierelleen, jotta itse kykenisivät saavuttamaan jotakin. Annikki oli siihen nähden loistava poikkeus. Hän onnistui kasaamaan elämänsä takaisin raiteilleen ja vieläpä ilman miestä.

Lapinvuokon tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1939-1947. Maa oli sodassa ja elämä sen mukaista myös kotiseudulla, varsinkin sen jälkeen, kun kaikesta rupesi olemaan pulaa. Kirjassa sodan tuoma kurjuus ja huonontuneet olot käsitellään varsin nopeasti ja keveällä otteella. Ehkä eniten sodan aiheuttamat menetykset nousevat esille kohdassa, jossa Annikin aviomies on kuollut nimenomaan sodan takia. Kyllähän tämä nyt menetteli, mutta edes hieman enemmän syventymistä olisin kaivannut. Kunnolla paneutumalla vaikkapa elinoloihinkin lukija saa mielikuvan, että tähän kirjaan on panostettu.

Kirja oli hyvin nopeatempoinen. Yhdessä luvussa kerrottiin aina useammasta vuodesta, mikä häiritsi lukemista jonkin verran. Tuntui siltä, että kirjailijalla olisi ollut hirveä kiire saada kerrotuksi asiat ja silloinkin vain nopealla silauksella. Olisin kaivannut ratkaisua, jossa keskitytään enemmän tiettyihin asioihin ja vaikka ohitetaan täysin kylmästi joku vuosi. Sen vuoden tapahtumia voisi sitten myöhemmin jonkin verran muistella, ettei hahmojen elämässä tapahtuneet muutokset olisi tuntuneet aivan oudoilta, koska lukija ei olisi tiennyt, kuinka hahmot päätyivät sen hetkisiin elämäntilanteisiinsa.
Pisteet kirja saa kuitenkin helppolukuisuudestaan. Lukeminen oli helppoa, nopeaa ja viihdyttävää. Kuten hyvän viihdekirjallisuuden kuuluukin olla.

Lapin sota ja suomalaisnaisten suhteet saksalaisiin sotilaisiin tuntuu olevan aihe, johon harvemmin törmää kirjallisuudessa. Erityisesti jos ajatellaan kaunokirjallisuutta. Sen takia on hyvä, että joku kirjailija tarttuu aiheeseen, sillä siitä riittää varmasti kirjoitettavaa. Valitettavasti vain lukiessani en voinut olla ajattelematta sitä, kuinka paljon Lapinvuokko muistutti viime vuoden lopulla lukemaani Mauri Paasilinnan Sotamorsianta. Asetelma oli aivan sama: ylioppilastyttö, oma sulhanen/aviomies kuolee tai katoaa ja tilalle löytyy sopivasti saksalainen lohduttaja. Jos useampi kirjailija aiheesta kirjoittaa, niin toivottavasti kaikki kirjat eivät ole aivan samanlaisia, vaan keksittäisiin myös joitakin omaperäisempiä ratkaisuja.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Stephenie Meyer: Houkutus – kuvitettu opas vampyyrimaailmaan

Alkuperäinen teos: The Twilight Saga: The Official Illustrated Guide (2011)
WSOY, 2011, kovakantinen, sivumäärä 543
Kuvittaneet: Rebecca Bradley, James Carey, Young Kim, Sarah McMenemy ja Leah Palmer Preiss
Suomentanut: Pirkko Biström, Hilla Hautajoki, Tiina Ohinmaa, Pirjo Ruti ja Marlene Sanoukian


Luin tämän Houkutus -sarjaan liittyvän oppaan ihan siitä syystä, että nyt voin sanoa lukeneeni koko sarjan. Houkutus – kuvitettu opas vampyyrimaailmaan on fiktiivinen tietokirja, joka valottaa tarkemmin sarjan maailmaa. Se sisältää mm. kirjoista tuttujen hahmojen esittelyjä, fanien piirtämiä kuvia, kirjojen kansikuvia eri maissa ja poistettuja kohtauksia. Ennen kirjaan tarttumista olin aivan varma, että kuvituksella tarkotettaisiin kuvia elokuvakohtauksista, mutta asia ei onneksi ollut niin.

Kirja alkaa haastattelulla, jossa Stephenie Meyer keskustelee kirjoittamastaan kirjasarjasta ystävänsä Shannon Halen kanssa, joka on myös kirjailija. Haastatteluksi tätä vuoropuhelua on vaikea sanoa, sillä sen verran omiaan kumpikin höpöttää, että enemmän tulee mieleen jutusteluhetki, jossa se kuuluisa punainen lanka on unohtunut aikoja sitten. En tiedä haettiinko tässä alun perinkin sellaista ideaa, ettei haastattelu olisi liian jäykkä vaan kivaa jutustelua ystävysten välillä vai oliko sitten kulttuurieroissa merkitys, mutta minulle haastattelun lukeminen oli vaivalloista. Sainpahan kuitenkin sen luettua. Oli jutustelussa myös mielenkiintoisiakin kohtia. Meyer kirjoitti tarinan aluksi itselleen, eikä uskaltanut lähettää sitä kustantamoille ennen kuin viimein rohkaistui. Lisäksi Bellan ystävän, Jacobin ei aluksi pitänyt kuulua koko tarinaan.

Kirja muuttuu haastattelun jälkeen mukaansatempaavammaksi (onneksi!). Seuraavaksi esitellään vuorotellen kaikki sarjan aikana esiintyneet vampyyrit, ihmissudet ja ihmiset. Henkilöesittelyissä selviää perustiedot hahmoista, kuten syntymäajat ja paikat, koska muuttunut vampyyriksi / kuinka mones susilaumaan liittynyt jäsen hahmo oli, perhesuhteet jne. Sen jälkeen on luvassa pientä historiikkiä, jota joidenkin hahmojen kohdalla riittää vaikka millä mitalla ja joidenkin hahmojen kohdalla sitä on huomattavasti vähemmän. Esittelyt toistavat todella paljon itseään varsinkin, jos hahmot ovat esimerkiksi sukua keskenään. Ilmeisesti kirsikaksi kakun päälle on tarkoitettu esittelyissä kohta kuuluisia sitaatteja, joissa on siis nimensä mukaan hahmolta jokin kuuluisa sitaatti. Tässä oli myös selvää hajontaa. Varsinkin päähenkilökolmikolla riitti sanomisia, mutta osalla hahmoista oli vain yksi, kaksi tai ei yhtäkään sitaattia.

Ehdottomasti parasta tässä kirjassa olivat kuvat eri maiden kirjojen kansikuvista ja samalla eri maissa käytetyt nimet kirjoille. Esimerkiksi Ranskassa on käytetty samoja kuvia kuin alkuperäisissä teoksissa, mutta kuvat on rajattu eri tavalla. Monissa muissa maissa on valittu aivan erilaisia kansikuvia. Japanilaisissa kansissa on piirretyt kuvat ja siellä kirjat on jaettu useampaan osaan, koko sarjassa on jopa 13 osaa japanilaisessa käännöksessä! Myös nimet ovat muuttuneet. Viimeinen osa Breaking Dawn on jaettu neljään osaan, joiden nimet ovat: Vampyyrin morsian, Sarastuksen vartiajumala, Kuolematon lapsi ja Ikuinen syleily. Nimien perusteella oma suosikkini oli kuitenkin saksalainen käännös, koska kirjojen nimet voivat tarkoittaa useampaa asiaa. Vaikkapa ensimmäinen osa Houkutus on nimeltään Bis(s) zum Morgengrauen eli "Aamunkoittoon" tai "Puraisu aamunkoiton aikaan".

En hirveästi lämmennyt lukiessani kirjaa luvulle, jossa esiteltiin hahmojen ajoneuvoja ja niiden avulla pyrittiin valottamaan millainen hahmo on luonteeltaan. Autohan tietysti kertoo kaiken siitä, minkälainen luonne sinulla on, eikö niin? Kaipa joku jaksaa kiinnostua Edwardin auton moottorin tehosta, mutta mielestäni luku oli tylsää luettavaa. Sen sijaan fanien piirrokset ja kirjailijan soittolista olivat mielenkiintoisia. Jotkut ihmiset osaavat piirtää todella hienoja kuvia! Soittolista sisälsi yllättävän paljon Linkin Parkia, Musea ja My Chemical Romancea, ei ihan mitään siirappisimpia tekijöitä ja tuotantoa, jota olin arvellut, että sellaisesta on taatusti saatu inspiraatio näihin kirjoihin.

Luin kirjan etukannesta takakanteen meiningillä, en hyppinyt lukujen välillä ja palannut myöhemmin takaisin. Tällä tavalla kirja oli puuduttavan pitkä. Paremmin tämä sopisi hakuoppaaksi, josta välillä tarkistetaan jonkun hahmon taustaa tai vaikka, mitä biisiä kirjailija oli kuunnellut kirjoittaessan sitä ja sitä lukua. Sopii varmasti todelliselle fanille, joka sarjasta tykkää, mutta muuten ei menetä mitään, vaikka jättäisi kirjan lukematta.

Muutama kuva kirjasta:

Kuvittajan näkemys Bella Swanista ihmisenä...
kuvan tekijä Young Kim


... ja vampyyrina
taiteilija tälläkin kerralla Young Kim


Forksin ja lähiympäristön kartat, tekijä Rebecca Bradley


Volterran kaupunki Italiassa, tekijänä Sarah McMenemy


saksalaiset kirjan kansikuvat vasemmalla ja oikealla indonesialaiset



Houkutus-sarja
Houkutus (Twilight, 2005)
Uusikuu (New Moon, 2006)
Epäilys (Eclipse, 2007)
Aamunkoi (Breaking Dawn, 2008)
Bree Tannerin lyhyt elämä (The Short Second Life of Bree Tanner, 2010)
Houkutus: Kuvitettu opas vampyyrisaagaan (The Twilight Saga: The Official Illustrated Guide, 2011)