tiistai 31. joulukuuta 2013

Yhteenveto kirjavuodesta 2013

Näin vuoden viimeisen päivän kunniaksi päätin tehdä yhteenvedon kuluneesta vuodesta ja kirjoista, jotka luin sen aikana. Vuosi 2013 vierähti nopeasti ohitse. Aikaisempina vuosina bloggailuni oli hyvin satunnaista, eikä vuodessa kertynyt montaakaan postausta. Tammikuussa 2013 päätin ottaa itseäni niskasta kiinni blogin suhteen ja oikeasti myös raportoida tänne lukemistani kirjoista. Tämän takia lasken kuluneen vuoden ensimmäiseksi kunnon blogivuodekseni, koska sain aikaan raapustaa säännöllisin väliajoin kirjaesittelyjä.

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa lukuhaasteeseen, kun huomasin Ofelia Outolinnun blogissa 1800-luvun kirjat -haasteen. Tarkoituksena oli lukea 1800-luvulla kirjoitettuja teoksia ja tavoitella samalla aatelisarvoa. Luonnollisesti mitä enemmän teoksia lukee, sitä korkeamman aatelisarvon saa. Lähdin varovaisella linjalla tavoittelemaan paronittaren arvonimeä, johon vaadittiin neljä luettua teosta ja saavutin tavoitteeni.

Luin haastetta varten seuraavat kirjat:
* Anna Sewell - Black Beauty
* Jane Austen - Emma
* Jane Austen - Järki ja tunteet
* Zacharias Topelius - Linnaisten kartanon viheriä kamari


Kun olin jo päässyt lukuhaasteen makuun, ei yksi haaste riittänyt vaan osallistuin myös kahteen muuhun haasteeseen. Kiinteistöhaasteen löysin Emilien Le Masque Rouge -blogista. Haasteen ideana oli lukea kirjoja, joiden maailmaan liittyy vahvasti jokin rakennus. Haasteen minimivaatimus oli yksi luettu kirja, jolla saa ladon itselleen. Osallistuin haasteeseen mökki mielessä. Mökkiin piti lukea neljä kirjaa. Lopulta innostuin kovasti tästä haasteesta ja luin kahdeksan kirjaa, joilla saavutin huvilan.

Haastetta varten luin nämä kirjat:
* Joanne Harris - Pieni suklaapuoti
* Kate Morton - Paluu Rivertoniin
* L. M. Montgomery - Annan nuoruusvuodet
* Sarah Waters - Vieras kartanossa
* Kate Jacobs - Pieni lankakauppa
* Zacharias Topelius - Linnaisten kartanon viheriä kamari
* J.K. Rowling - Harry Potter ja Viisasten kivi
* F. H. Burnett - Pikku prinsessa


Kolmas lukuhaaste, johon osallistuin, oli Main Kirjasähkökäyrä -blogista bongattu Lukuiloa kukkien keskellä -haaste. Tarkoituksena oli lukea kirjoja, joiden nimessä on jonkin kukan nimi tai sana kukka. Halusin tehdä haastetta hieman vaikeammaksi, joten kelpuutin lukulistalleni ainoastaan kirjoja, joiden nimessä on kukan nimi. En siis hyväksynyt haastetta varten kirjoja, joiden nimi sisältää sanan kukka, mutta ei mitään virallista kukan nimeä. Toinen vaikeutus oli se, että päätin lukea ainoastaan eri kirjailijoilta ilmestyneitä teoksia, vaikka tiesinkin, että joiltakin kirjailijoilta oli ilmestynyt useampia haasteeseen sopivia kirjoja. Saavutin haasteessa korkeimman tason, juhannusruusun, johon vaadittiin yli viisi luettua kirjaa.

Luin nämä kirjat:
* Torey Hayden - Auringonkukkametsä
* Jude Deveraux - Villiorkidea
* Milla Keränen - Sisilian ruusu
* Nora Roberts - Sininen daalia
* Enni Mustonen - Lapinvuokko
* Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

Kiitos vielä Ofelialle, Emilielle ja Maille kivoista lukuhaasteista! :)

Henkilökohtaisena haasteenani oli lukea minulle hyvin rakas Montgomeryn Anna-sarja yksi kirja per kuukausi vauhdilla. Aloitin haasteen huhtikuussa Annan nuoruusvuosilla ja pääsin loppuun asti, kun sain joulukuussa luetuksi viimeisen osan Annan jäähyväiset.

Koska tilastoja on aina hauska tarkastella, tässä muutamia lukuja vuoden ajalta.
- 60 postausta, joista 52 oli kirjaesittelyjä
- 50 suomeksi luettua kirjaa, 1 ruotsiksi ja 1 englanniksi
- 7 luettua kirjaa, jotka ovat kotimaisen kirjailijan teoksia (en ole koskaan kiinnittänyt huomiota siihen, että luen todella paljon käännöskirjallisuutta, mutta tässä tuli taas osoitus siitä)
- Bloggerin tilastoista paljastui mielenkiintoinen tieto: blogiani on katseltu ylivoimaisesti eniten Suomesta, mutta top-kympin joukossa on sijalla 10 Indonesia. En voi kuin ihmetellä, kuinka sieltä on joku löytänyt blogini, mutta englanninkielinen nimi varmaan vaikuttaa asiaan...

Yhtä suosikkikirjaa muiden joukosta oli vaikea keksiä, joten tässä on tänä vuonna lukemistani kirjoista neljä suosikkiani satunnaisessa järjestyksessä (näiden lisäksi ikuinen suosikkini on tietysti Anna-sarja):
* Kate Morton - Paluu Rivertoniin
* J. S. Meresmaa - Mifongin perintö ja Mifongin aika
* Patricia A. McKillip - Unohdettu Ombria

Pidemmittä puheitta, oikein hyvää uutta vuotta!

maanantai 30. joulukuuta 2013

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Alkuperäinen teos: The House at Riverton (2006)
Bazar, 2011, kovakantinen, sivumäärä 613


Mutta sitten alkoi tapahtua jotakin kummallista. Mieleni kaukaisiin sopukoihin työnnetyt muistot alkoivat hitaasti ryömiä koloistaan esiin. Vanhat tapahtumat kohosivat silmieni eteen kuvantarkkoina, aivan kuin kokonaista ihmisikää ei olisi kulunutkaan. Ja ensimmäisten epäröivien pisaroiden jälkeen puhkesi tulva: muistin kokonaisia keskusteluja, sana sanalta, vivahde vivahteelta, kuin elokuvan kohtauksina.
(s. 12-13)

Paluu Rivertoniin kuuluu jälleen niiden kirjojen joukkoon, jotka ovat ostohetkellä tuntuneet todella kiinnostavilta, mutta sitten kirja onkin jäänyt hyllyyni odottamaan lukemista. Osallistuin alkuvuodesta Kiinteistöhaasteeseen, jossa pitää lukea kirjoja, joiden tarinoihin liittyy olennaisesti jokin rakennus. Tämän kirjan osalta haaste tuli kuin tilauksesta, sillä en tiedä, koska olisin muuten lukenut kirjan. Tapanani on haalia kirjastosta aivan liikaa kirjoja, vaikka kotonakin olisi kirjoja odottamassa lukemista.

Kirjassa pompitaan kahdessa ajassa, 1920-luvun kartanomiljöössä ja 1990-luvun Lontoossa. Kertojana on Grace, entinen Rivertonin sisäkkö, joka nyt lähes satavuotiaana asuu hoivakodissa. Grace on saanut kirjeen nuorelta elokuvaohjaajalta, joka haluaisi tehdä elokuvan Rivertonista ja tragediasta, joka tapahtui eräiden kesäisten seurapiirijuhlien aikaan kartanon mailla vuonna 1924. Tapahtuneeseen liittyy salaisuus, josta Grace on tunnollisesti vaiennut vuosikymmenten ajan. Alun epäröinnin jälkeen Grace suostuu tapaamaan elokuvaohjaajaan. Samalla hän tietää, mihin tapaaminen johtaa: kauan sitten unohtuneet tapahtumat ja teot eivät pysy enää salassa vaan tulevat julki lopultakin kaikkien vuosien jälkeen. Ohjaajan yhteydenotosta alkaa matka Gracen kipeisiin muistoihin, joista hän kertoo nyt ensimmäistä kertaa kenellekään.

Grace pääsi sisäköksi Rivertoniin alun perin äitinsä avustamana, joka oli myös työskennellyt kartanossa ennen tyttärensä syntymää. Köyhistä oloista lähtöisin oleva Grace tottuu nopeasti kartanon elämänrytmiin ja asemaansa palvelusväen joukossa, jossa sielläkin on oma nokkimisjärjestyksensä. Erityisesti Grace kiintyy Hartfordin sisaruksiin, Hannahiin, Emmelineen ja Davidiin, jotka viettävät lomiaan kartanossa. Myöhemmin Gracesta tulee jopa Hannahin kamarineiti. Uskollisuutensa ja kiintymyksensä takia Grace olisi valmis tekemään mitä tahansa työnantajansa Hannahin vuoksi.

Grace ja Hannah ovat samanikäisiä, mutta lähtöisin eri yhteiskuntaluokista. Heidän ystävyydessään erot luokkien välillä tulivat hyvin esiin. Voisi ajatella, että Hannah on heistä vapaampi, mutta todellisuudessa köyhään Graceen ei kohdistu niitä odotuksia, joiden varjossa korkeassa asemassa olevan naisen täytyy toimia. Hannah on isossa roolissa kirjassa, mutta oli niitä muitakin mielenkiintoisia hahmoja. Hartfordien sisarusparven nuorimmaisesta eli Emmelinestä puhkeaa nuoruuden riemua täynnä oleva tyttö, joka pyrkii unohtamaan sodan huvituksilla. Lisäksi on nuori runoilija Robbie Hunter, joka ensimmäisen kerran saapuessaan kartanoon oli tyttöjen silmissä ulkopuolinen. Kesäinen tragedia liittyy juuri häneen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat englantilaiseen kartanomiljööseen, mikä houkutteli jo etukäteen. Downton Abbey on yksi suosikkisarjoistani ja tässä tuntui olevan jonkin verran yhtäläisyyksiä sarjaan, mikä teki kirjaa kotoisammaksi heti alusta lähtien, koska tavallaan asiat olivat jo tuttuja. Kahden kerroksen väkeä -teema eli isäntien ja palvelijoiden välisistä luokkaeroista lukeminen oli mielenkiintoista. Ajankuvausta leimaa sota. Tässäkin sota on läsnä ja esillä tarinassa. Kartanossa arki ei sodasta huolimatta muutu, mutta sota jättää tietysti jälkensä jokaiseen hahmoon. 20-lukua kohti mentäessä yritetään parannella sodan aiheuttamia haavoja. Erityisesti 20-luvun kuvaukset jälleenrakentamisen toivosta ja uskosta parempaan olivat kiehtovia.

Olin aivan täpinöissäni, kun olin aloittanut lukemisen. Paluu Rivertoniin imaisi mukaansa ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Kahdessa aikatasossa liikkuminen, 90-luvun loppu aivan vuosituhannen vaihteen tienoilla ja 20-luku sekä sitä edeltäneet vuodet, toimi yllättävän hyvin. En kokenut missään vaiheessa lukemisen aikana, että siirtyminen ajasta toiseen olisi tuntunut kömpelöltä, vaan siirtymät oli osattu toteuttaa sopivasti. Kirja helpotti mukavalla tavalla Downton Abbey -kaipuuta ja oli viihdyttävä ja miellyttävä lukukokemus. Voin suositella lämpimästi!

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Alkuperäinen teos: Purple Hibiscus (2003)
Otava, 2010, kovakantinen, sivumäärä 334


Ifeoma-täti näytti huvittuneelta, mutta käänsi kuitenkin päänsä pois.
"Tytöt, älkää katsoko. Tehdään nyt mieliksi teidän isoisällenne", hän sanoi englanniksi.
Amaka katsoi jo poispäin. Minäkin käännyin katselemaan auton ympärillä tungeksivaa väkeä. Oli syntiä nauttia pakanallisesta ilveilystä. Olin kuitenkin katsonut kulkuetta niin pienen hetken, ettei sitä ehkä tarkkaan ottaen voinut laskea nauttimiseksi.
(s. 97)

Lukuiloa kukkien keskellä -haaste on tämän kirjan myötä virallisesti osaltani ohitse. Näin Purppuranpunaisen hibiskuksen kirjastossa ja luin takakannen. Kirja vaikutti ihan kiinnostavalta, mutta en sitä kuitenkaan lainannut. Paria kirjastokäyntiä myöhemmin huomasin kirjan uudestaan hyllyssä ja tuumasin, että miksikäs en sitä ottaisi mukaani. Yhden kimmokkeen lukemiselle sain blogiarvioista, joissa kirjaa on kehuttu. Purppuranpunainen hibiskus on ensimmäinen kosketukseni afrikkalaiseen kirjallisuuteen, joka on ollut minulle täysin tuntematonta ennen tätä.

15-vuotias Kambili asuu hienossa talossa perheensa kanssa. Perheen isä on syvästi uskonnollinen ja ihailtu varakas mies, joka jakelee avustusrahoja niitä tarvitseville. Ulospäin kaikki näyttäisi olevan kunnossa, mutta todellisuus kulissien takana on aivan toisenlainen. Kotona isä hallitsee perhettään tyrannin elkein. Kambilille ja hänen veljelleen Jajalle ei riitä se, että he ovat koulussa hyviä, heidän täytyy olla luokkansa parhaita. Äidin raskaudet yksi toisensa jälkeen päättyvät mystisesti keskenmenoihin ja äiti kuorruttuu mustelmiin. Kambili ja Jaja pääsevät isän vastusteluista huolimatta tätinsä ja serkkujensa luokse Nsukkaan, jossa nuoret kohtaavat tyystin erilaisen suhtautumisen asioihin kuin kotonaan. Nsukkassa kumpikin voi olla tavallinen teini-ikäinen.

Kirjan aikana Kambili kokee muutoksia, jotka osittain liittyvät teini-ikään, mutta myös isän vallasta vapautumiseen. Alussa hän on alistuva ja hiljainen tyttö, joka ei uskalla tai edes koe tarpeelliseksi kyseenalaistaa isän laatimaa järjestystä. Kambililla ja Jajalla on kummallakin lukujärjestykset kotona, joita heidän tulee noudattaa. Suurin osa ajasta on varattu läksyihin ja opiskelulle, vapaa-aikaa ei ole huomioitu juuri ollenkaan. Vierailu Nsukkaan avartaa tytön ja veljen maailmaa. Kambili yrittää aluksi noudattaa kotoaan tuntemaansa järjestystä, mutta ymmärtää lopulta, että elämä voi sujua myös erilaisella asenteella. Nsukkassa Kambili ihastuu ensimmäistä kertaa elämässään. Mies on erilainen, kiltti ja ystävällinen, toisin kuin se miehen malli, johon hän on kotona tottunut. Mies on kuitenkin pappi, joten hän isän tavoin kirkkoa, mutta kuitenkin eri tavalla.

Purppuranpunainen hibiskus on täynnä vastakohtia. On rikas koti, jossa isä pitää tiukasti ohjaksia käsissään, joten Kambili, Jaja ja äiti puhuvat kuiskaten, koska eivät uskalla puhua kovempaa. Kotona kaikki on valvottua ja rajoitettua, on säännöt, joita tulee noudattaa ja jos niin ei tee, joutuu rangaistavaksi. Toisaalla Nsukassa Ifeoma-täti elää köyhissä oloissa kolmen lapsensa kanssa, mutta tädin kotona nauru raikaa ja köyhyydestä huolimatta he ovat onnellisia. Ifeoma edustaa isään verrattuna vapautta, suvaitsevuutta ja lempeämpää suhtautumista uskontoon. Uskonnon ei tarvitse tarkoittaa aivan kaikkea elämässä. Lisäksi täti ottaa luokseen isoisän, jota Kambili ja Jaja pitävät isänsä kasvatuksen ansiosta pakanana. Ifeoma osoittaa, että voi kuulua kirkkoon, mutta samaan aikaan voi olla suvaitsevainen muita kohtaan.

Tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan, joka on sekasorron vallassa. Valtion virastot, terveyskeskukset ja yliopisto ovat lakossa. Rikkaat porskuttavat eteenpäin rahalahjuksiensa ansiosta, mutta tavallisella kansalla on vaikeampaa. Kambilin isä omistaa sanomalehden, joka on ainoa lehti, jossa uskalletaan kirjoittaa asioista ilman sensuuria. Kirjoituksien takia päätoimittajalle käy huonosti. Valitettavasti vallankaappaus jää taustalle, koska perheväkivaltakuvioon ja Kambilin kasvutarinaan on keskitytty enemmän.

Purppuranpunainen hibiskus oli oivallinen tapa tutustua afrikkalaiseen kirjallisuuteen. Kirjailija osasi kuvailla afrikkalaista elämänmenoa mieleenpainuvasti ja elävästi. Eri kulttuuritaustasta huolimatta pystyin hyvin uppoutumaan kirjan tarinaan. Tämä oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus, ja täytääpä pitää kirjailijan nimi mielessä.

lauantai 28. joulukuuta 2013

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Alkuperäinen teos: The Blythes Are Quoted (2009)
WSOY, 2010, kovakantinen, sivumäärä 441


Anna Blythe: Tule, mennään (viimeinen säkeistö)

Yö hellä ystävänä kerallani kulkee,
murattikuisti holhoten sylihinsä sulkee.
Luona kiviportaan ja kaiteen notkuvan
nuoruuteni toiveiden näen vartoovan.
Ylitän tuon talon kynnyksen ja tietää saan
rauhan salaisuuden jota maailma ei tunne laisinkaan.
(s. 316)

Haastoin itseni huhtikuussa lukemaan yhden kaikkien aikojen suosikkikirjasarjoista uudestaan. Joulukuu on kohta ohitse ja samalla vuosi 2013, mutta sainpahan myös suoritettua haasteeni loppuun asti. Sain Annan jäähyväiset luettua. Jälkimaku kirjasta ja haasteesta oli haikea, mutta samalla hämmentynyt. Kuukaudet Annan seurassa vierähtivät nopeasti ja kirjat herättivät muistoja aikaisemmilta lukukerroilta. Annan jäähyväisten jälkeen en tiedä kunnolla, mitä ajattelisin. Kirja poikkesi muista Annoista paljon. Samalla tajusin, että tämä oli todella viimeinen Anna-kirja.

Annan jäähyväiset poikkeaa sarjan aiemmista osista, sillä kirjassa ei ole yhtenäistä tarinaa. Se sisältää 15 novellia ja 41 runoa. Novellit kertovat Glen St. Maryn kyläläisistä iloineen ja suruineen ja esittelevät monia sellaisia hahmoja, joista ei ole kuultu mitään aiemmissa kirjoissa. Blythen perhe kulkee mukana kirjassa punaisena lankana, joka yhdistelee tarinoita toisiinsa. Novellien henkilöt kommentoivat heidän tekemisiään joko puheissaan tai ajatuksissaan. Annan perhettä tarkastellaan ulkopuolisten silmin välillä ylistävästi ihaillen, mutta myös kritisoiden ja epäillen.

Novellien välissä tulevat runot ovat joko Annan tai hänen Walter-poikansa (todellisuudessa Montgomeryn itsensä) kirjoittamia. Kotikunnaalla vietetään monta iltahetkeä, jolloin Anna lukee omia runojaan tai Walterin runoja. Muut perheenjäsenet kommentoivat kuulemaansa, myös taloudenhoitaja Susan Baker, joka ei omien sanojensa mukaan ymmärrä runoutta. Illan runohetket palauttivat mieleen aiemmista osista tuttua tunnelmaa; näin sen pitääkin olla, koko perhe yhdessä ainakin ulospäin onnellisesti, vaikka yksi onkin porukasta iäksi poissa. Runojen herättämät mielipiteet ja muistot Blythen perheenjäsenissä koskettivat lukiessa.

Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen kertoo ajasta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Blythen perheen lapset ovat vielä pieniä, käyvät koulua ja herättävät ihailua moitteettomalla käytöksellään. Toinen osa sijoittuu sodan jälkeiseen aikaan. Tohtori ja tohtorinna Blythe ovat kumpikin vanhentuneet, vaikkakaan ikinuoren tohtorinnan kasvoilta sitä ei uskoisi. Heidän lapsensa ovat aikuisia ja ympärillä pyörii jo lapsenlapsiakin, jotka ovat vuorostaan varttumassa aikuisiksi kovaa tahtia. Kotikunnaan Rilla valotti hieman Blythen perheen lasten tulevaisuutta, mutta jätti vielä paljon mielikuvituksen varaan. Annan jäähyväisten toinen osa selventää asioita, vaikka jälkikasvu esiintyykin vain mainintoina.

Muistan kuinka kiinnitin huomiota siihen, että Annan jäähyväisiä markkinoitiin tummempana ja suorastaan synkkänä kirjana, joka poikkesi täysin Montgomeryn aiempien kirjojen tyylistä. En itse allekirjoittaisi tuota väitettä. Esimerkiksi kuolema on aiemminkin tullut tutuksi sarjan aikana ja vieraillut hahmojen elämässä. Muihin osiin verrattuna uutta tässä kirjassa ovat teemat, joita ei ole käsitelty aiemmin. Aviorikokset, avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi, äärimmäinen kostonhimo ja sukuriidat tuovat kirjaan vakavamman sävyn, joka toisaalta tekee kirjasta entistä mielenkiintoisemman. Lisäksi tähän mahtuu kyllä myös häitä, nuorta ja vähän vanhempaa rakkautta sekä iloa.

Montgomeryn taitoa ei voi olla ihailematta. Novelleissa hän kuvailee osuvasti tuon ajan maailmankuvaa. On asioita, joista tulee vaieta, koska niitä sietäisi hävetä, eikä kukaan ulkopuolinen saa tietää. Perheen ja samalla koko suvun maine olivat merkittäviä tekijöitä. Oman suvun nimen tuli pysyä puhtaana, eikä sitä saanut tahrata juoruilla. Kuitenkin melkein jokaisesta riitti edes jotain juoruttavaa. Joskus henkilö vaikeni niin visusti, ettei kukaan uskonut hänellä olleen minkäänlaista elämää. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii kirjan novelli Yhdentekevä nainen, jossa vanhan naisen kuolinvuoteella poislähtöä vartoavat sukulaiset ajattelevat pilkaten, ettei naisella ollut kunnon elämää. Todellisuudessa nainen vaikeni nuoruuden vaiheistaan, jotka vaikuttivat häneen pysyvästi, eikä kukaan tiennyt mitä kaikkea hän oli kohdannut.

Annan jäähyväiset herätti monenlaisia tunteita. Alussa olin jokseenkin pitkästynyt, koska novelleissa esiintyvät henkilöt eivät olleet entuudestaan tuttuja ja kaipasin Blythen perhettä. Mitä pidemmälle lukemisessa etenin, sitä enemmän uppouduin mukaan. Oli suorastaan kutkuttavaa lukea kyläläisten mielipiteitä tohtorista ja hänen perheestään. Loputtoman ihailevat kommentit ymmärrän hyvin, olihan tuohon aikaan lääkäri tärkeä osa kyläyhteisöä. Runoissa nautin erityisesti siitä, että ne paljastivat Annan sisintä, todellisia tuntemuksia. Runoista ja niitä seuranneista kommenteista voi huomata, kuinka elämä muuttui sodan jälkeen. Viimeisen sivun jälkeen olo oli haikea. Annan tarina päättyi tähän.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Anna Sewell: Black Beauty

Julkaistu alun perin 1877
Wordsworth Editions, 1993, pehmeäkantinen, sivumäärä 201


"Yes", she said, "he is really quite a beauty, and he has such a sweet, good-tempered face and such a fine, intelligent eye – what do you say to calling him Black Beauty?"
"Black Beauty – why, yes, I think that is a very good name. If you like, it shall be so"; and that is how I got my name.

(s. 37)

Mietin 1800-luvun kirjat -lukuhaasteeseen sopivia kirjoja ja muistin, että minullahan on kirjahyllyssä tämä Black Beauty, joten valitsin kirjan luettavaksi haastetta varten. Olen aiemmin aloittanut kirjan lukemisen, mutta en ole päässyt kokonaan loppuun asti. Nyt tuli sitten luettua kirja aivan viimeiselle sivulle asti. Samalla voinkin laskea suorittaneeni lukuhaasteen, sillä lähdin tavoittelemaan neljää luettua 1800-luvulla ilmestynyttä teosta.

Black Beauty syntyy englantilaisella maatilalla, jossa se viettää ensimmäiset vuotensa niin emänsä kuin muiden varsojen kanssa. Hyvän käytöksensä ja näyttävän ulkonäkönsä takia Black Beauty myydään uudelle omistajalle, herrasmiehelle nimeltä Squire Gordon. Gordonin tallissa Black Beauty tutustuu lupsakkaan Merrylegs-poniin, jolla perheen lapset ratsastavat sekä kipakkaan ja aggressiiviseen Gingeriin, jota on ennen kohdeltu huonosti. Gordonin tilalle Black Beautyn elämä sujuu mukavasti päivästä toiseen, kunnes pakon edessä hevoset myydään. Tästä lähtien Black Beauty kiertää uudelta omistajalta toiselle ja päätyy lopulta vaunuhevoseksi. Kaikki olisi hyvin, jos vain ihmiset muistaisivat kohdella hevosiaan paremmin.

Kirjan päähenkilönä on Black Beauty -niminen hevonen, joka kertoo kokemuksistaan minä-muodossa. Hevosta kuvataan hyväkäytöksiseksi ja ulkonäöltään hienoksi. Black Beautyn rotua ei mainita (muistaakseni) missään vaiheessa, mutta ensimmäisessä luvussa sen emä sanoo varsalleen tämän olevan "well bred" eli hyvää sukulinjaa. Lisäki Black Beautyn isoisä on voittanut laukkaratsastuskilpailuissa ja isäkin on varsin menestyksekäs. Tästä voisi päätellä, että Black Beauty ei ole aivan mitä tahansa rotua. Itse veikkasin lukemisen aikana sen olevan englantilainen täysiverinen tai ainakin jotain vähän "hienompaa" rotua.

Muiden hahmojen joukko on kirjava. Suuri rooli on kaikilla hevosilla, jotka Black Beauty tunsi. Hevonen muistelee myös ihmisiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Jotkut heistä olivat oikein hyviä hevosten kanssa, mutta osa ei välittänyt hevosten hyvinvoinnista ollenkaan. Sivuhahmoista itselleni kaikista läheisimmiksi tulivat Gordonin tilalla asustelleet Merrylegs ja Ginger. Gingerista kuullaan vielä myöhemminkin, sillä Black Beauty tapaa tamman pariin kertaan ollessaan vaunuhevosena. Myös vanha Captain-hevonen herätti mielenkiintoa. Se nimittäin kertoo Black Beautylle surullisen tarinansa siitä, kuinka se osallistui isäntänsä kanssa Krimin sotaan. Harvoin sitä tulee ajatelleeksi, että ihan yhtälailla hevoset ovat joutuneet kokemaan sodankauhuja, kuten ihmiset.

Kirjan kaikki luvut ovat hyvin lyhyitä. Pisimmät kestävät suunnilleen kymmenen sivua tai vähän alle sen ja lyhimmät pari sivua. Vieras kartanossa -kirjassa, jonka luin hiljattain, luvut kestivät melkeinpä 50 sivua tai ylikin, joten oli oikein mukavaa lukea vaihteeksi näin lyhyitä lukuja. Nyt saattoi helposti lukea pari lukua ja tehdä välillä jotain muuta ja sitten taas jatkaa kirjan parissa. Ei tullut harmistusta siitä, että luku jäi kesken, kun luvut olivat tosiaan niin lyhyitä, että ne saattoi vähän kiireessäkin lukea loppuun asti.

Black Beauty on lastenkirja, joten sen kieli on helppoa. En ole koulukirjoja lukuun ottamatta lukenut kirjoja englanniksi, mutta tämän kanssa ei tarvinnut jännittää sitä, ettei ymmärtäisi. Voi olla, että aikaisemmin jätin kirjan kesken juuri vieraan kielen takia, mikä harmittaa nyt vähän. Olisin vain lukenut loppuun asti. Kirja kertoo hevosista, joten siinä on hevosalan sanastoa. Ainoastaan nämä erikoissanat tuottivat lukiessa sellaisia hetkiä, etten ihan tiennyt, mistä puhuttiin. Esimerkiksi Ginger kertoi Black Beautylle varusteesta nimeltä bearing rein ja siitä, kuinka hirveältä se tuntui päällä. Pienen selvittelyn jälkeen sain tietää, että sillä tarkoitetaan jotain osaa hevosen valjaissa.

Kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jotkut kohdat olivat todella surullisia, joten ehkä oli sittenkin vain hyvä, etten tätä nuorempana lukenut. Kirjailija Anna Sewell kirjoitti kirjan, jotta ihmiset havahtuisivat hevosten huonoihin oloihin ja erityisesti vaunuhevosten kohteluun viktoriaanisen ajan Englannissa. Näin nykypäivän lukijana totean, että aihe kosketti yhä. Kirja antoi ainakin miettimisen aihetta, millaista oli ennen hevosten kohtelu.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Tove Jansson: Småtrollen och den stora översvämningen

Julkaistu alun perin 1945
Schildts, 2009, kovakantinen, sivumäärä 54


Plötsligt tog mumintrollet sin mamma hårt i armen.
"Titta" sa han, och var så rädd att svansen stod rätt ut.
Ur skuggorna bakom en trädstam stirrade två ögon mot dem. Mamman blev först rädd, hon med, men sen sa hon lugnande:
"Det är nog ett mycket litet djur. Vänta, så ska jag lysa på det. Allting ser värre ut i mörkret, förstår du."

(s. 10-11)

Muumit ja suuri tuhotulva -kirjan ruotsinkielinen versio on ostokseni, joka on joutunut jo jonkin aikaa odottamaan lukemista. Hankin kirjan, koska kaipasin luettavaa toisella kotimaisella kielellä ja samalla halusin kirjan olevan helposti ymmärrettävä. Muumien parissa aika vierähti jälleen mukavasti, täytyy sanoa, että kirja oli ohitse liian nopeasti.

Muumipeikko ja Muumimamma etsivät kadonnutta Muumipappaa. Matkan aikana he kokevat seikkailuja ja saavat uusia ystäviä. Aivan kirjan alussa synkässä metsässä he tapaavat aran Nipsun, joka kuitenkin lähtee muumien mukaan. Pian heidän joukkoonsa liittyy myös sinihiuksinen Tulppaana -niminen tyttö, joka asui ennen tulppaanissa. Matkan varrella poiketaan erään vanhan herran puutarhaan, joka ei olekaan mikään aivan tavallinen puutarha, vaan se on tehty makeisista. Makeispuutarhasta kärsittyjen mahanpurujen jälkeen etsintä jatkuu hattivattien kanssa samalla veneellä myrskysäässä. Lopulta Muumipappa löytyy ja samoin myös Muumitalo, joka on ajelehtinut kauniiseen laaksoon.

Lukukokemuksena kirja oli mielenkiintoinen. Tämä on kaikkien aikojen ensimmäinen Muumi-kirja, joten oli kiinnostavaa saada selville, mistä kaikki alkoi Muumien kohdalla. Kirja on selvästi lastenkirja, mutta varttuneempikin lukija saa tästä iloa. Tarina noudattaa perinteistä sadunkaavaa. Ensin lähdetään matkaan ja kohdataan niin liittolaisia kuin myös vastoinkäymisiä ja lopulta etsittävä asia eli tässä tapauksessa Muumipappa löytyy ja asiat kääntyvät entistä parempaan suuntaan. Tässä on myös lastenkirjalle ominaisia opetuksia, kuten että ei kannata ahnehtia liikaa herkkuja, koska sitten tulee kipeäksi.

Kirja on kuvitettu Tove Janssonin piirtämillä mustavalkopiirroksilla. Piirroksissa esiintyvät hahmot eroavat selvästi siitä, miltä hahmot myöhemmin näyttävät, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Esimerkiksi Nipsu on selvästi pienempi kuin tv-sarjan Nipsu, eivätkä Muumit ole niin pyöreitä kuin mitä he myöhemmin ovat. Luin syyskuussa Vaarallisen juhannuksen ja mielestäni hahmot eroavat ulkonäöiltään jo sen kirjan kuvitusten kanssa. Farlig Midsommar ilmestyi 1954, joten hieman yli kymmenessä vuodessa Muumien ulkonäkö oli jo ehtinyt kokea muutoksia.

Kirjassa käytetty kieli oli onneksi tarpeeksi yksinkertaista, jotta pärjäsin kouluruotsilla, jota en ole käyttänyt laisinkaan kouluaikojen jälkeen. Ryhdyin lukemaan tätä sellaisella asenteella, että jokaista yksittäistä sanaa ei ole pakko ymmärtää, mutta kokonaisuus olisi sitten parasta ymmärtää. Välillä teki mieli kaivaa sanakirja esiin yksittäisten sanojen tarkistamista varten, mutta en sitä lopulta missään vaiheessa tehnyt. Kokonaisuus oli helposti ymmärrettävissä ja pystyin nauttimaan lukemisesta myös ruotsiksi.

Tätä blogipostausta varten tarkistin, mitkä ovat kirjassa esiintyvien hahmojen nimet suomeksi. Lukemisen aikana minulle tutuiksi tulivat sellaiset nimet, kuten det lilla djuret ja Tulippa. Det lilla djuret oli huvittava hahmo, kun en tiennyt, että se on Nipsu ja mietin, että onpa tällä hahmolla paljon samanlaisia piirteitä kuin Nipsulla ja ulkonäkökin on aikalailla samanlainen. Voisiko det lilla djuret olla Nipsu? Ja kyllähän se on Nipsu.

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin ruotsiksi, ellei lasketa mukaan koulun oppikirjoja. Alku ruotsiksi lukemiseen oli ainakin pehmeä, kun aloitin helposti Muumien parissa. Kokemus kannusti lukemaan muitakin kirjoja ruotsiksi, mutta ehkä ainakin toistaiseksi voisin pitäytyä vielä Muumi-linjalla ennen kuin siirryn lukemaan muita kirjoja toisella kotimaisella. Ehdottomasti suosittelen tämän kirjan lukemista ja vieläpä lukemaan sen alkuperäisellä kielellä.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Alkuperäinen teos: The Little Stranger (2009)
Tammi, 2011, kovakantinen, sivumäärä 594


Näin Hundreds Hallin ensimmäisen kerran kymmenenvuotiaana. Oli sodanjälkeinen kesä, ja Ayresit olivat vielä varoissaan, seudun merkkihenkilöitä. Vietettiin maailmanvallanpäivää, minä seisoin kylän muiden lasten kanssa rivissä ja pidin kättä partiolaisten tervehdyksessä, kun rouva Ayres ja eversti jakoivat muistomitaleita, ja jälkeenpäin joimme vanhempiemme kanssa teetä pitkissä pöydissä luullakseni eteläisellä nurmikentällä.
(s. 7)

Sarah Watersin Vieras kartanossa on ollut lukulistallani jo melko pitkään odottamassa oikeaa aikaa, jolloin ehtisin lukea kirjan. Ja nyt tulee heti perään nolo tunnustus: en muistanut, miksi olin lisännyt kirjan lukulistalleni. Yleensä muistan heti jonkin kirjan kohdalla, miksi olen sen listalleni laittanut. Esimerkiksi olen saattanut nähdä kiinnostavan kirjan kaupassa ja takakannen tekstin, pelkän kansikuvan tai nimen perusteella mielenkiintoni on herännyt. Tällä kertaa ei ollutkaan mitään muistikuvaa. Oikeastaan tämä oli vain hyvä juttu siinä mielessä, että minulla ei ollut tästä syystä mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen.

Eletään 1940-luvun loppua sodan köyhdyttämällä Englannin maaseudulla. Tohtori Faraday saa kutsun potilaskäynnille Hundreds Hallin kartanoon, jonka omistajat olivat ennen seudun merkittävimpiä perheitä. Kartano on tohtorille entuudestaan tuttu. Hän ihaili sitä jo lapsena kartanon vielä kukoistaessa. Vierailullaan 30 vuotta myöhemmin tohtori saa huomata, kuinka rakennus on ajan kuluessa rapistunut ja menettänyt entisen loistonsa. Seinäpaperit repeilevät, rikkaruoho on valloittanut pihan, huoneet ovat kolkkoja, eikä Ayresin perheellä ole enää varallisuutta entiseen malliin. Faradaysta tulee nopeasti perheen uskottu ja kartanon vakiovieras. Oudot tapahtumat, kuten äänet, joita henkilöt kuvittelevat kuulevansa ja itsestään liikkuvat esineet lietsovat niin hämmennystä kuin pelkoa.

Ayresin perhe yrittää vielä sinnitellä sodan jälkeisessä maailmassa, jossa aateliston asema ei ole enää entisellään. Tämä ei ole mikään helppo tehtävä, sillä heidän asemansa on kuin hupeneva luonnonvara, joka katoaa lopulta. Henkilöhahmoina kukin perheenjäsen suhtautuu omalla tavallaan menetettyyn loistoon. Rouva Ayres on kiinni menneessä, sodassa vammautunut poika Roderick hoitaa tilaa parhaansa mukaan ja tytär Caroline olisi valmis asumaan myös kartanon ulkopuolella. Heidän sekaansa lisätään sitten tohtori Faraday, jolle Hundreds Hall merkitsee ennen kaikkea hänen lapsuudessaan ihailemaansa rakennusta. Hahmojen kehitys alkuasetelmasta kirjan loppua kohden oli kirjoitettu hyvin. Hahmojen muotoutuminen kirjan aikana sai myös mielipiteeni heistä vaihtelemaan useampaankin kertaan.

Kirjan ajankuva on mielestäni luotu hienosti. Ayresin perheen kautta lukijalle valkenee aateliston heikentynyt asema. Paikkakunnan asukkaat suhtautuvat nuivasti vanhaan sukuun, jolla ei enää sodanjälkeisellä ajalla ole entistä valtaansa. Luokkaerot tulivat selviksi tohtori Faradayn kautta. Hän tavallaan kohosi työväenluokasta ylemmäs ystävystyttyään Ayresien kanssa. Kuitenkaan hän ei oikeasti kuulu heidän kanssaan samaan luokkaan. Tästä tohtori sai muistutuksen eräillä kutsuilla, jossa oli ainut alempaan luokkaan kuuluva vieras ja häntä ylempänä olevat ihmettelivät hänen läsnäoloaan. Lisäksi nuoren palvelustytön asema mietitytti. Miksi juuri Faraday suhtautui nihkeästi hänen puheisiinsa, vaikka he kumpikin kuuluvat alempaan säätyyn?

Hundreds Hallissa tapahtuu outoja asioita, joille ei ole järkiperäistä selitystä. Mielenkiintoisinta tapahtumissa on se, ettei lukijalle missään vaiheessa kerrota suoraan, mitä salaperäiset äänet, liikkuvat esineet tai kattoon ilmestyneet tahratäplät todella ovat. Kummitteleeko kartanossa vai ovatko havainnot vain mielitautisten tai huomionhakuisten ihmisten sepittämiä? Lukija voi itse muodostaa oman käsityksensä kartanon kummitteluista. Vihjeitä tiettyyn ratkaisuun annetaan toki kirjan aikana, mutta kuitenkin tapahtumat ovat jokaisen itsensä tulkittavissa käsityksensä mukaan.

Tämähän oli suorastaan jännittävä kirja! Kansikuvasta ja takakansitekstistä saattoi päätellä, että jännityslinjalla mentäisiin, mutta en silti osannut varautua aivan tällaiseen sisältöön. Kummitteluista kerrottiin Faradayn välityksellä, jolloin tilanne ei tuntunut niin hurjalta kuin jos kohtaukset olisi välitetty suoraan lukijalle. Luin kirjaa lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, jolloin kylmät väreet kulkivat selkärankaa pitkin useamminkin kerran. Kirja on melkoinen tiiliskivi ja kappaleet pitkiä, mikä hieman häiritsi lukemista. Muuten tämä oli oikein kiintoisaa luettavaa.

torstai 28. marraskuuta 2013

Jane Austen: Järki ja tunteet

Alkuperäinen teos: Sense and Sensibility (1811)
WSOY, 2011, pokkari, sivumäärä 339


Tullessaan Devonshireen rouva Dashwood ja hänen tyttärensä eivät suinkaan olleet osanneet aavistaa, että heidän aikansa tulisi olemaan niin varattua kuin pian osoittautui olevan. He saivat ottaa vastaan niin monia kutsuja ja heidän luonaan kävi niin paljon vieraita, että heille jäi hyvin vähän aikaa vakavaan askarteluun. Kun Marianne oli parantunut, niin ryhdyttiin järjestämään huvitilaisuuksia, joita sir John oli suunnitellut sekä kotiinsa että muualle.
(s. 49)

1800 -luvun kirjat -lukuhaaste tarjoaa mainion tilaisuuden lukea näitä kirjahyllyssä odottavia Austenin teoksia, joita en ole lukenut sen takia, että olen kantanut kirjastosta kotiin niin paljon kirjoja, että omassa hyllyssä olevat kirjat ovat unohtuneet. Jokin aika sitten lukemani Emma aiheutti pientä Austen-kuumetta, jota podin sopivasti Järki ja tunteet -teoksen parissa. Tämän jälkeen taidan kyllä pitää pientä taukoa ennen seuraavan Austenin teoksen lukemista.

Rouva Dashwood joutuu kolmen tyttärensä kanssa jättämään perheen Norlandin tilan taakseen. Uusi koti löytyy lopulta Devonshiresta, jossa Barton Parkin isäntä ja rouva Dashwoodin sukulainen sir John Middleton tarjoaa Dashwoodin naisväelle tiluksillaan tyhjänä olevaa huvilaa asunnoksi. Rouva Dashwood asettuu tyttärineen taloksi huvilaan ja kohta heitä kutsutaan jatkuvasti erilaisiin huvituksiin Barton Parkiin. Ei kestä kauaakaan, kun keskimmäinen sisaruksista, Marianne on jo rakastunut päätä pahkaa komeaan Willoughbyyn, joka ei olekaan niin puhdas pulmunen kuin voisi luulla. Vanhimman sisaren, Elinorin mielitietty on puolestaan Edward Ferrars, jolla on omat salaisuutensa. Näiden herrojen lisäksi taustalla huomiota odottaa eversti Brandon, joka haikailisi myös Mariannea vaimokseen.

Kirjan päähenkilöinä ovat Dashwoodin sisarussarjan kaksi vanhinta sisarta Elinor ja Marianne. Elinor edustaa järkeä. Hän ilmaisee itseään pidättyväisesti kaikkien käyttäytymissääntöjen mukaan. Lisäksi hänen toimintansa perustuvat järkeilyyn, mitä on viisasta tehdä ja mitä ei. Marianne on täysi vastakohta sisarelleen. Hän on henkilö, joka kokee kaiken suurin tuntein. Etiketin vastaisesti Marianne ei myöskään epäröi näyttää tunteitaan, joten paikalle tarvitaan välillä isosiskoa hillitsemään liiaksi tunteidensa valtaan joutunutta sisartaan. Elinorin ja Mariannen vastakohtaisuus korostui kirjan aikana, mutta vastakohdat täydentävät toisiaan, joten sisaruksista oli mielenkiintoista lukea.

Tällä kertaa kirjan kosijaehdokkaat jäivät muiden sivuhahmojen varjoihin ja samalla tavalla nuorin Dashwoodien sisaruksista jäi melkeinpä unohduksiin. Esimerkiksi John Dashwood (tyttöjen velipuoli) vaimoineen sai osakseen terävää ja suorasukaista kuvausta pihistä luonteestaan. Näiden kahden itsekeskeisyys ja omaneduntavoittelu sekä valitus köyhyydestä (joka oli seurausta yltäkylläisestä elämästä) sai välillä todella kiukustumaan. Toinen huvittava pariskunta on sir Johnin anopin rouva Jenningsin toinen tytär miehineen. Vaimo sanoo jotakin, mutta mies ei kuule ja vaimon mielestä on täysin normaalia, joskin huvittavaa, että välillä mies ei kuule lainkaan, mitä hän sanoo. Tai entäpä ihastuttavan teräkielinen, mutta ei oikein mistään kotoisin oleva neiti Lucy Steele, joka parhaimpansa mukaan yrittää pistellä Elinoria kateuden piikein? Teoksen henkilögalleria pursusi suorasanaisia ja tarkkoja hahmokuvauksia, jotka saivat hykertelemään.

Kahdessa aiemmin lukemassani Austenin teoksessa Ylpeydessä ja ennakkoluulossa sekä Emmassa on miljöönä ollut perienglantilainen maaseutu, jossa varakas väki asustelee hienoissa kartanoissaan. Järki ja tunteet -kirjan hienoin rakennus taitaa olla sir Johnin Barton Park, mutta eipä sekään mikään täysin hulppea palatsi ole. Maaseudun lisäksi tässä kirjassa päästään Lontooseen asti ja siellä vietetään jopa melkoisen pitkä aika. Elinor ja Marianne saavat nimittäin kutsun saapua Lontooseen rouva Jenningsin vieraina. Miljöön vaihtuminen välillä kaupunkikuvaukseen oli virkistävää vaihtelua, mutta loppujen lopuksi kuvaus keskittyi lähikatuun ja kaupunkiasuntoon.

Austenin teosten kieli on kutkuttavaa. Kaikki puhuvat hienostuneesti kierrellen ja kaarrellen ja käyttävät korulauseita, joista voisi päätellä, että kaikki hahmot ovat tulevat hyvin toimeen keskenään ja ovat hyvin kohteliaita toisilleen. Kuitenkin korulauseiden ja näennäisten kohteliaisuuksien taakse piiloutuu katkeria huomautuksia, joiden on tarkoitus satuttaa kuulijaansa. Välillä tällainen tyyli tuntuu pitkästyttävältä ja jopa vaikealta lukea, mutta kuitenkin vanhanaikainen kieli ja tapa keskustella on isossa osassa ainakin omalla kohdallani, kun pohdin, mikä Austenin teoksissa minua viehättää.

Lukemisen jälkeen mielipide oli aikalailla samanlainen kuin mitä Emman postaukseen kirjoitin. Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle ykkönen Austenin teoksista ja tulee luultavasti aina olemaankin, joten ei tämä sen tasolla aivan yltänyt. Muuten pidin oikein paljon lukemastani.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Torey Hayden: Auringonkukkametsä

Alkuperäinen teos: The Sunflower Forest (1984)
Seven/Otava, 2010, pokkari, sivumäärä 400


Äitini tunteet auringonkukkia kohtaan olivat aivan erilaiset kuin minun. Hänelle ne olivat melkein mystisellä tavalla tärkeitä. Niitä oli kasvanut luonnonvaraisina heidän mökkinsä puutarhassa, kun he olivat sodan jälkeen asuneet Walesissa. Kun äiti puhui niistä, pystyin vaistoamaan, että auringonkukkien olemassaolo niin merkillisessä paikassa oli ollut hänelle miltei uskonnollinen kokemus. Ne olivat olleet ikään kuin merkki hänen toipumisestaan; ne nähdessään hän oli tiennyt selvinneenä helvetistä.
(s. 84-85)

Lukemalla Auringonkukkametsän sain tehtyä kaksi asiaa kerralla; sain yhden luetun kirjan lisää Lukuiloa kukkien keskellä -haasteeseen ja samalla tutustuin Torey Haydesin tuotantoon, jota olen mietiskellyt luettavaksi jo pidemmän aikaa. Käsitykseni Haydesista on ollut sellainen, että hänen kaikki kirjansa kertoisivat lapsista, jotka ovat joutuneet kaltoin kohdelluiksi ja kirjoissa kerrotaan lapsen tarina, mitä hän on joutunut kokemaan. Auringonkukkametsän alkulehdellä mainitaan, että kirjan hahmot ja tapahtumat ovat mielikuvituksen tuotetta, mutta ne perustuvat oikeisiin ihmisiin ja tapahtumiin. Ilmeisesti tämä kirja ei ole siitä kaikkein tositarinallisemmasta päästä Haydesin tuotannossa.

Kirja kertoo 17-vuotiaasta Lesleystä ja hänen perheestään. He asuvat amerikkalaisessa pikkukaupungissa ja vaikuttavat ulospäin varsin tavallisen oloiselta perheeltä, johon kuuluu äiti, isä ja kaksi tytärtä. Kun Lesley sitten löytää poikaystävän, hän ei uskalla tuoda tätä kotiinsa. Perheen Unkarista kotoisin oleva ja toisen maailmansodan kokenut äiti on nimittäin käytökseltään ailahtelevainen, eikä Lesley halua äidin pilaavan kaikkea. Sota-aikana koetut kamaluudet vaivaavat äitiä yhä, vaikka sodasta on aikaa vuosia. Lopulta menneisyyden painajaiset saavat äidistä vallan ja hänen päähänpistoistaan tulee koko perheen arkea, joilloin heidän on estettävä äitiä toteuttamasta kaikkia ideoitaan.

Kirja on siinä mielessä mielenkiintoinen, että Lesley on tavallaan kirjan päähenkilö, mutta kuitenkin enemmän tässä on pääosassa hänen äitinsä Mara ja äidin tarina. Lesley tuntuu enemmän välittäjältä, joka kuvaa lukijalle perheen arkea ja sitä, mitä perhe on joutunut käymään läpi äidin menneisyyden takia. Hahmona Lesley vaikutti hyvin kypsältä ikäisekseen. Hänen on ollut suorastaan pakko ottaa vastuuta esimerkiksi pikkusiskostaan tai ruoanlaittamisesta, silloin kun perheen äiti ei ole pystynyt sitä tekemään. Lukiessa tuli jopa sääli hahmoa, kun hän ei ole saanut sellaista huoletonta ja tavallista nuoruutta, vaan on joutunut tavallista suurempaan vastuuseen teini-iässä. Lesleyn tunnollisuus toisaalta tuntui ihailtavalta, hän on pystynyt hoitamaan kotiolosuhteita ja samalla vielä koulun hyvin.

Lukemisen aikana minua vaivasi se, ettei kirjasta saanut selkeää kuvaa siitä, mihin ajanjaksoon tai vuosikymmenelle tapahtumat sijoittuvat. Jatkuvasti korostettiin sitä, että sodasta on jo kulunut aikaa ja Lesley oli tyytyväinen, kun ei itse ollut joutunut kokemaan sodan kauheuksia. Tietyistä tapahtumista olisi voinut saada sen käsityksen, että kirjassa elettäisiin aikaa, joka olisi lähempänä sotaa, mutta korostukset sodan kaukaisuudesta viittasivat siihen, ettei kirja voi sijoittua noin aikaiselle vuosikymmenelle. Lopulta jossakin sivulauseessa muistaakseni kävi ilmi, että kirja sijoittuisi 80-luvulle. Jotenkin tämä ärsytti aivan suunnattomasti, olisin kaivannut selkeämpää ilmausta ajasta, johon tapahtumat sijoittuvat.

Lesleyn äidin, Maran kokemukset toisen maailmansodan aikana olivat hurjaa luettavaa, vaikka tiesinkin lukevani fiktiota. Sitten tuli mieleen alkulehden maininta, että kirjan tapahtumat perustuvat oikeasti tapahtuneisiin asioihin. Täytyy sanoa, että voisin ihan hyvin kuvitella, että Natsi-Saksassa meininki olisi oikeasti ollut samanlaista kuin mitä Mara joutui kokemaan. Vaikka menneisyyden kokemukset olivat järkyttäviä, niin kuitenkin ne olivat samalla tarinaa eteenpäin kuljettava elementti ja yksi kirjan vahvoista puolista. Mielenkiinto pysyi yllä sen avulla, että ensin kerrottiin äidin kärsivän ongelmista ja sen jälkeen paljastuu, mistä nämä ongelmat ovat peräisin ja mihin ne johtavat.

Asioiden toistaminen toimii välillä hyvänä tehokeinona kerronnassa, mutta valitettavasti Auringonkukkametsässä mentiin liiallisuuteen toistojen kanssa. Jatkuvasti oli puhetta siitä, että äidillä on ongelmia ja asiaa vatvottiin uudestaan, uudestaan, uudestaan ja vielä kerran uudestaan. Johan sitä rupesi ärsyttämään lukiessa. Eikö mistään muusta osattu kertoa kuin äidin ongelmista?! Saman asian vatvominen kerrasta toiseen teki kirjan lopulta aika tylsäksi.

Auringonkukkametsä ei oikein kolahtanut. En millään päässyt kunnolla tempautumaan kirjan tarinaan. Koin lukemisen välillä jopa pakoksi, koska eräpäivä kirjastossa lähestyy, niin on pakko saada luettua tämä loppuun. Uteliaisuuteni Torey Haydesin tuotantoa kohtaan on siitä huolimatta vielä sen verran suuri, että voisin lukea häneltä myös toisen kirjan. Yhden mielenkiintoisen kysymyksen tämä kirja herätti. Perheen äiti, Mara ei luottanut lääkäreihin ja sen takia perheen isä ei vienyt häntä hoitoon, vaikka sille ilmeni hyviä syitä. Onko oikein jättää henkilö ilman ammattiapua, vaikka hän ei itse halua hoitoon, mutta tarvitsisi kuitenkin apua ongelmaansa?

perjantai 15. marraskuuta 2013

L. M. Montgomery: Kotikunnaan Rilla

Alkuperäinen teos: Rilla of Ingleside (1921)
WSOY, 1963, kovakantinen, sivumäärä 243


– Ennen kuin sota on ohi, hän sanoi – tai ehkä joku toinen puhui hänen suullaan –, jokainen mies, nainen ja lapsi täällä Kanadassa kokee sen omalla kohdallaan. Sinäkin, Mary; se kouraisee sinua sisintäsi myöten. Itket vielä verikyyneliä sen vuoksi. Huilunsoittaja on tullut, ja hän soittaa kunnes maailman jokaisessa kolkassa on kuultu hänen kammottava kutsunsa, jota kukaan ei voi vastustaa. Kestää vuosia ennen kuin kuolemantanssi on ohi, kuuletko, Mary vuosia! Ja sinä aikana miljoonat sydämet murtuvat surusta.
      – Ajatella! pääsi Marylta – niin hän sanoi aina kun ei muuta keksinyt. Hän ei oikeastaan käsittänyt, mitä Walter tarkoitti, mutta ikävää se varmaan oli.

(s. 39-40)

Anna-kirjojen lukuprojektini lähestyy loppuaan. Vietin Kotikunnaan Rillan seurassa tunteikkaita lukuhetkiä ja suorastaan ahmin kirjan parin viikon aikana. Kirjan tapahtumat eivät jatku suoraan siitä, mihin edellisessä jäätiin. Sateenkaarinotkon ajoista on kulunut noin kahdeksan vuotta ja Blythen perheen lapset ovat kasvaneet niiden aikana nuoriksi aikuisiksi. Perheen kuopus Rillakin on tässä osassa jo 15-vuotias. Kirjan suomennos on lyhennetty versio alkuperäisestä teoksesta. Olisi mielenkiintoista lukea tämä joskus englanniksi, niin voisin verrata alkukielisen kirjan ja suomennoksen eroja.

Kirjan alussa eletään vuotta 1914 aivan ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Blythen perheen nuorin lapsi Rilla on huoleton hupakko, jonka ajatuksissa on ainoastaan hänen ensimmäiset tanssiaisensa ja montako tanssittajaa hän saisi niissä. Hartaasti odotettu tanssiaisilta päättyy järkyttävään uutiseen, jonka mukaan Englanti on julistanut sodan Saksalle. Nuori ja hieman pinnallinen Rilla ei heti käsitä uutisen vakavuutta, mutta pian hänkin saa huomata, miten kaikki muuttuu sodan takia. Veljet ja tutut pojat lähtevät yksi toisensa jälkeen rintamalle, sillä Kanadan poikien täytyy antaa oma panoksensa emämaan hyväksi. Sotavuosien aikana Rilla itse muuttuu pinnallisesta tytöstä vastuuntuntoiseksi nuoreksi naiseksi, joka ottaa tehtäväkseen huolehtia niin sotaorvoksi jääneestä vauvasta kuin myös Punaisen Ristin tytöille tarkoitetusta toiminnasta.

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, on tämän osan päähenkilönä perheen kuopus Rilla, jonka kehitystä kirjassa seurataan sotavuosien ajan. Koen mielenkiintoiseksi seikaksi sen, että Rilla on hahmona aivan äitinsä vastakohta. Hänellä ei ole Annan haaveilevaa ja kauneutta rakastavaa luonnetta tai edes Annan taipumusta joutua kaikenlaisiin hassunkurisiin kommelluksiin. Pikemminkin Rilla kuvataan pinnalliseksi tytöksi, jolla ei ole lainkaan kunnianhimoa. Esimerkiksi hänen sisarensa tietävät jo, mitä haluavat elämältään, mutta Rillan ajatukset täyttyvät vielä hauskanpidosta ja juhlimisesta. Parasta antia kirjassa onkin nimenomaan kasvutarina ja Rillan kehitys.

Aikaisempiin osiin verrattuna Kotikunnaan Rilla on selvästi tummasävyisempi. Sotateema tuo kirjaan mukaan uuden synkemmän ulottuvuuden, jollaista ei ole aiemmissa osissa kuvattu. Samalla aika kiirii jatkuvasti eteenpäin kohti modernimpaa yhteiskuntaa ja naisen aseman muutosta. Miesten lähtiessä sotaan naisten oli astuttava heidän rooliinsa ja tehtävä töitä, jotka ennen sotaa kuuluivat miesten tehtäviin. Naisten merkitys on kirjassa yhtenä tärkeänä aiheena. Kotikunnaalla vahvat naiset Rilla, Anna ja taloudenhoitajatar Susan ahertavat ja tekevät oman osansa sotaponnistusten eteen. On kudottava lämpimiä sukkia, järjestettävä Punaisen Ristin toimintaa ja kerättävä varoja. Jotkut pääsevät lähtemään sairaanhoitajiksi Eurooppaan asti, kuten pastori Meredithin tytär Faith. Naiset myös seuraavat sotaa koskevia uutisia lehdistä ja keskustelevat politiikasta.

Kirjasta välittyy hyvin ajalle ominaista maailmankuvaa ja ajattelutapoja. Jos jouduttiin sotaan, niin kaikkien oli tehtävä jotain oman maan tai Kanadan tapauksessa emämaan hyväksi. Yleinen mielipide oli sitä mieltä, että kaikkien osallistumaan kykenevien nuorten miesten on lähdettävä rintamalle. Silloin niitä, jotka eivät ole lähdössä, katsottiin halveksien nenänvartta pitkin ja pidettiin pelkureina. Tämän joutuu kokemaan myös perheen toisiksi vanhin poika Walter Blythe, joka saa kirjekuoressa valkoisen höyhenen merkiksi pelkuruudesta.

Kotikunnaan Rilla herättää tunteita, enkä voi olla lukematta kirjaa ilman silmäkulmien kostumista. Montgomery ei kuvaile sotaa ja sen tuomia kauheuksia maalaillen niistä liian melodramaattisia kohtauksia. Kirjailijalla on selvästi ollut ymmärrystä, minkä verran voi kertoa ja mikä menee jo liian pitkälle liioittelun puolelle. Maanantai-koiran syvä uskollisuus ja vaisto kohtalosta on kuvattu todella liikuttavalla tavalla. Rillan ystävättären neiti Oliverin enneunet tuovat mieleen Sateenkaarinotkosta kuvauksen, jossa kerrotaan huilunsoittajasta. Tietysti Walterin kuolema ja se, ettei hän koskaan saanut tietää Una Meredithin tunteista itseään kohtaan, saa lukijan surulliseksi.

Kaikesta surusta huolimatta kirjaan mahtuu onneksi myös iloa pienistä, arkisista asioista sekä toiveikkuutta, että tulevaisuus on hyvä, se on parempi kuin tämänhetkinen maailma. Kirjan lukeminen sai mietteliääksi ja herätti monenlaisia tunteita laidasta laitaan. Ehdottomasti tämä kirja on yksi Anna-sarjan suosikkiosistani ja samalla yksi parhaista kirjoista, joita olen lukenut.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

maanantai 11. marraskuuta 2013

J. S. Meresmaa: Mifongin aika

Karisto, 2013, kovakantinen, sivumäärä 494


Haljenneen maan uumenista kohoava huuto oli vain väreitä ilmassa, painepatsas ilmassa leijuvia kiteitä vasten. Voimakas lämpöpurkaus, jota jäinen manner ei ollut ennen kohdannut, kuumensi kivet. Lumi ja jää kohosivat kosteana pilvenä ilmaan ja paljastivat mustan maan laajalta alueelta.
Tuuli nousi, kaapaisi maasta sorapyörteen.
Haldor Sininen oli herännyt.

(s. 7)

Mifonki-sarjan ensimmäisen osan, Mifongin perinnön huomasin aivan sattumalta kirjastossa. Kirja oli mieleistä luettavaa ja jätti jälkeensä lukemisen nälän, näistä hahmoista ja kirjan maailmasta haluan lukea lisää. Mifongin aika on niin ikään kirjastosta. En yksinkertaisesti malttanut jättää kirjaa hyllyyn, kun huomasin, että se oli palautunut lainasta. Luin kirjan suorastaan ahmimalla, eikä tarvinnut taaskaan pettyä. Mielenkiinto pysyi hereillä koko kirjan ajan.

Tämän toisen osan alussa on kulunut neljä vuotta niistä tapahtumista, joihin ensimmäinen osa päättyi. Ardis ja hänen tyttärensä Fewrynn elävät Länsimantereella syrjäisessä kylässä, jossa kukaan ei tunne heidän taustaansa. Elämä on asettunut rauhalliseen uomaansa ja uusi mies, luottettava seppä Connail, on mukana äidin ja tyttären arjessa. Samaan aikaan Ciaran-poika varttuu Merontesissa äitinsä entisen kotiopettajattaren Elingmarin hoivissa ja isoisänsä kuningas Amargon silmäteränä. Jäljelle jääneet Rondestanit päättävät selvittää isoveljensä Arranin murhaajan. Vihjeet johtavat heidät kaikista maailman kolkista juuri Merontesiin.
      Tapahtuu asia, jota kukaan ei osannut odottaa. Tuulen mifonki Haldor Sininen on herännyt unten mailta. Tämä mifonki ei ole rauhanomainen, kuten Dargrún Punainen, vaan sen sijaan Haldor kylvää kauhua ja tuhoa minne meneekin. Väärällä jalalla herännyt mifonki on saatava rauhoitettua ja vieläpä mahdollisimman pian.

Ensimmäisessä osassa tutuksi tulleista hahmoista pidin tällä kertaa eniten Linn Rondestanista, jonka omapäisyydelle saa hakea vertaistaan. Merirosvotar sai tällä kertaa enemmän aikaa tarinasta, nyt tarinaa seurataan myös Linnin kertomana. Samalla hänen hahmoonsa, kuten myös muihin hahmoihin, saatiin lisää syvyyttä. Aiemmin kehumani Ardis oli tällä kerralla jäänyt makuuni hieman vaisuksi, mutta toivon hahmon siitä nousevan ja saavan seuraavassa osassa enemmän räväkkyyttä. Ardisin lapset Fewrynn ja Ciaran eivät vielä olleet kovin suuressa roolissa, mutta eiköhän heitä varten ole jatkossa jotain suunnitteilla.

Mifongin ajassa tutustutaan muutamaan uuteen hahmoon, jotka herättivät ajatuksia hahmojen tarkoitusperistä. Linnin ja Harbenin seuraan lyöttäytynyt katupoika Mohari oli hauska uusi tuttavuus. Poika on asunut kaduilla, mutta silti hänessä jokin viittaa siihen, että hahmolta voi odottaa vielä jotain yllätystä. Rondestanien esi-isä sai sen sijaan miettimään, kenen puolella hän todellisuudessa on. Mukaan mahtui jopa kokonainen uusi yhteisö, joka herätti kiinnostuksen, nimittäin pantterikansa. Heidän rituaalinsa vaikuttivat kiinnostavilta ja haluaisin lukea ehdottomasti lisää heistä.

Kirjassa seikkaillaan ympäri maailmaa niin mifonkien kuin henkilökohtaisten asioiden takia. Tällä kertaa kirja alkoi kuitenkin varsin rauhallisesti, mutta tempo muuttui nopeammaksi, mitä pidemmälle tarinassa päästiin. Mifongeista saatiin kaivattua lisätietoa. Ensimmäisen osan kohdalla mietin, ovatko mifongit lohikäärmeitä ja olin aika varma, että kyllä ovat. Vihjeet viittaavat edelleen samaan suuntaan mielestäni, mutta ehkäpä nämä myyttiset hahmot ovatkin täysin kirjailijan omasta mielikuvituksesta otettuja ja itse vain miellän ne helposti lohikäärmeiksi.

Ardisin ja Danten suhteen seuraavaa askelta jään mielenkiinnolla odottamaan, sillä vielä tässä osassa heistä ei tullut paria. Ardisin nykyiseen mieheen Connailiin liittyy vihjailua, että hän olisi mahdollisesti kiinnostunut jostakin toisesta hahmosta. Mietin vain, hämäännyinkö muutaman rivin takia täysin väärään suuntaan, mutta ehkä asia selviää seuraavassa osassa. Sen ilmestymiseen on pitkä aika, mutta enköhän selviä odotuksesta. Tulee muuten kutkuttavan nostalginen olo, tässähän on melkein sama tilanne, kun lapsena ja teini-iässä odotin aina uuden Potter-kirjan ilmestymistä.

Mifonki-sarja
Mifongin perintö 2012
Mifongin aika 2013

torstai 31. lokakuuta 2013

Jane Austen: Emma

Alkuperäinen teos: Emma (1816)
WSOY, 1996, kovakantinen, sivumäärä 462


Tämä tapahtuma lupasi hänen ystävälleen kaikkea mahdollista onnea. Herra Weston oli luonteeltaan nuhteeton mies, melko varakas, sopivan ikäinen ja käytökseltään miellyttävä, ja miten altista ystävyyttä tuntien hän aina oli toivonut ja koettanut edistää tätä liittoa, niin surullista hommaa kuin se hänelle itselleen olikin. Neiti Taylorin poissaolo tulisi tuntumaan päivän jokaisena hetkenä.
(s. 6)

Jane Austenin tuotannosta Ylpeys ja ennakkoluulo oli entuudestaan minulle kaikista tutuin teos. Sen olen lukenut, mutta Austenin muut kirjat tiedän vain nimeltä. Emma on odottanut jo kauan kirjahyllyssäni, että ehtisin lukea sen joskus. Innostuin alkuvuodesta 1800-luvun kirjat -lukuhaasteesta. En ollut lukenut vielä yhtäkään haasteeseen sopivaa kirjaa, joten Emma sai kunnian olla ensimmäinen kyseistä haastetta varten lukemani kirja.

Emma Woodhouse on nuori, rikas ja hieman hemmoteltu aatelisneito, joka asuu isänsä kanssa Hartfieldin kartanossa. Järjestettyään entisen kotiopettajattarensa neiti Taylorin naimisiin, Emma pitää itseään oivana avioliittojen järjestäjänä ja hänen huvikseen tulee muiden ihmisten saattaminen yhteen. Emma itse on päättänyt olla menemättä koskaan naimisiin, jotta hän voisi hoitaa isäänsä. Ystävystyttyään itseään alempisäätyisen Harriet Smithin kanssa Emma päättää koulia Harrietista kelpo naisen ja järjestää hänet hyviin naimisiin. Sulhasehdokkaaksi sopisi herra Elton, mutta Emman ärsytykseksi samaan aikaan Harrietia kosiskelee eräs maanviljelijä. Ei-toivotusta kosijasta päästään pian eroon, mutta niinpä vain toivottu kosija aiheuttaa pettymyksen.

Emman punoessa avioliittojuoniaan herra ja rouva Weston odottavat miehen poikaa käymään. Frank Churchillistä on kuullut varmasti koko seutu, joten nuorukaisen tuloa odotetaan innokkaasti. Kaikki merkit näyttäisivät viittaavan siihen, että Frankille ja Emmalle olisi suunniteltu yhteistä tulevaisuutta. Aluksi Emma suhtautuu ajatukseen myönteisesti, mutta lopulta hän päätyy järjestelemään jälleen avioliittoa Harrietille. Frank Churchillin kanssa samoihin aikoihin seudulle palaa neiti Jane Fairfax, jota Emma ei voi sietää silmissään. Avioliittojuonet menevät pahasti solmuun, mutta lopussa hääkellot soivat useammalle parille.

Päähenkilö Emma ei ole yhtä täydellinen hahmo, kuin mitä muistan Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennetin olevan. Melkeinpä päinvastoin, Emmalla on paljon virheitä, jotka tekevät hänestä inhimillisemmän ja sitä kautta lukijalle helpomman samaistumiskohteen. Toisaalta taas Emman luonne on sellainen, että joko lukija pitää hahmosta tai sitten ei. Hemmoteltu ja itsestään liikoja kuvitteleva Emma ei helposti myönnä virheitään ja katsoo samalla nenänvarttaan pitkin itseään alempiarvoisia. Kirjan aikana hahmossa tapahtuu kuitenkin henkistä kypsymistä ja kasvua, jonka ansiosta hän ei ole täysin ärsyttävä hahmo. Kirjan edetessä Emma oppii virheistään, mikä myös saa hahmon näyttämään inhimillisemmältä.

Kirjassa riittää paljon mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Emman luulosairas isä herra Woodhouse ei juuri kotoaan poistu, kuin ihmeenkaupalla hänet saadaan välillä houkuteltua kyläilemään tuttavien luona. Alati kaikesta mahdollisesta kiitollisella neiti Batesilla on selvästi puheripuli, hän vain puhuu ja puhuu taukoamatta. Emman vauvasta asti tuntenut herra Knightley edustaa hahmogalleriassa täydellistä herrasmiestä, joka ei myöskään pelkää huomauttaa Emmalle tämän ajattelemattomuuksista. Herra Knightleyn vastakohta käytöstavoiltaan on hänen jurottava veljensä John, joka on muuten naimisissa Emman Isabella-sisaren kanssa. Jane Fairfax jäi muista hahmoista poiketen etäiseksi, toisaalta hahmo kuvataan jatkuvasti sillä tavalla, että hänestä paljastettiin vain tietyt piirteet. Se on pakko todeta, että hahmot sietävät toisiaan ja toistensa virheitä kerrassaan ihailtavalla tavalla.

Lukemisen aikana ajatukset pyörivät perienglantilaisessa pikku kylän tunnelmassa, jossa suunnilleen kaikki tuntevat toisensa. Koska teoksen hahmot ovat yhteiskunnan ylemmiltä tahoilta, mahtui teokseen paljon kartanoita, kauniita puutarhoja ja huvituksia, kuten retkiä, tanssiaisia tai kyläilyjä tuttavien luona. Samalla luokkaerot tulivat selvästi esille. Muut hahmot voivat ajella tyytyväisinä vaunuissaan, mutta neiti Bates ja Jane Fairfax pääsevät ystävällisyydenosoituksena vaunukyytiin, heillä kun ei ole omasta takaa vaunuja ja äitinsä kanssa asuva neiti Bates on köyhä. Emma otti Harrietin suojelukseensa ja koska Harrietia ihaillut maanviljelijä oli Emmaa paljon alempana, piti Emma häntä myös Harrietille liian alhaisena. Emman ystävänä Harrietin asema tietysti nousisi.

Kirjassa käytetty kieli on ihanan vanhahtavaa tyyliä, jonka ansiosta lukemisen aikana oli helppo uppoutua kuvittelemaan aikakauden maailmaa. Korulauseet, kaunistelevat ilmaukset ja hieman kiertelevä ja kaarteleva tapa puhua asioista tuntui viehättävältä, vaikkakin paikoitellen myös pitkästyttävältä.

Emma ei lukukokemuksena täysin Ylpeyden ja ennakkoluulon tasolle yllä, sillä minulle Ylpeys ja ennakkoluulo on se jokin, mihin Jane Austenin yhdistän. Kuitenkin tässä oli paljon hyvää. Emman avioliittojuonien seuraaminen oli viihdyttävää, eikä kirja sortunut edes ennalta-arvattavuuteen. Tai ainakaan itse en olisi osannut arvata jo puolivälissä asti kirjaa, että ketkä lopulta saavat toisensa.

Emmasta tuli muistaakseni viime vuoden puolella tai tämän vuoden alussa BBC:n tekemä tv-sarja, jonka Yle näytti. Yle Areenasta voi katsoa kaikki neljä jaksoa, jotka poistuvat joulukuun alussa. Vielä on siis aikaa nähdä tämä sarja. Sarjan sivut Areenassa.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Philippa Gregory: Punainen kuningatar

Alkuperäinen teos: The Red Queen (2010)
Bazar, 2012, kovakantinen, sivumäärä 404


Kuuluu kolahdus ja päähäni sattuu, ja yhtäkkiä istun typertyneenä makuuhuoneeni lattialla käsi kipeällä korvalla ja katselen ympärilleni mitään näkemättä. Seuranaiseni avaa oven, ja kun hän näkee kaatuneen rukouspöydän ja huumaantuneen ilmeeni, hän sanoo kiukkuisesti: "Lady Margaret, menkää nukkumaan. Teidän olisi pitänyt olla vuoteessa jo aikaa sitten. Neitsyt Maria ei arvosta tottelemattomien tyttöjen rukouksia. Liioittelua ei lasketa ansioksi. Äitinne haluaa, että nousette aamulla varhain. Ette te voi koko yötä valvoa rukoilemassa. Silkkaa hullutusta se sellainen on."
(s. 10-11)

Sain luettua viime vuotisen joululahjani Punaisen kuningattaren vasta näin lokakuussa. Melkeinhän tässä ehti jo vuosi vierähtää, mutta lukemisen viivästyminen ei johtunut siitä, ettei kirja olisi ollut mielenkiintoinen. Lukulista vain sattui olemaan niin täynnä, etten löytänyt tälle aiemmin sopivaa ajankohtaa. Ruusujen sota -sarjan ensimmäinen osa Valkoinen kuningatar oli kovasti mieluinen kirja minulle ja ennakkotunnelmat tämän toisen osan suhteen olivat sen mukaisesti korkealla.

Lancasterin sukuhaaran perijätär Margaret Beaufort naitetaan vasta 12-vuotiaana itseään huomattavasti vanhemmalle Edmund Tudorille. Avioliitosta syntyy poika Henrik Tudor, josta tulee Lancasterien ehdokas uudeksi kruununperijäksi. Ennen lapsen syntymää Margaret jää leskeksi, jolloin hänet naitetaan uudelle aviomiehelle, joka on vielä ensimmäistäkin miestä vanhempi. Jeanne d'Arcia ihaileva ja rukoilusta voimansa saava hurskas Margaret saa päähänsä, että koska hän ei voi itse naisena olla mitään suurta, hän voi olla merkittävä poikansa kautta. Margaretin päämääräksi muodostuu Henrikin nostaminen valtaistuimelle hallitsemaan Englantia, jolloin hänestä itsestään tulisi kuninkaan äiti.

Vuodet vierivät, Margaret on joutunut eroon pojastaan, jota kasvattaa Margaretin lanko Jasper Tudor. Välimatkasta huolimatta Henrikin etu ja oikeus kruunuun pysyvät alati Margaretin ajatuksissa etusijalla. Margaretin oma elämä kokee muutoksia jälleen uuden avioliiton myötä. Tosin tällä kertaa hänellä on mies, jonka ansiosta hän pääsee lähemmäs kruunua kuin koskaan aiemmin. Vastoinkäymiset eivät lannista päättäväistä Margaretia, jolla on vain yksi tarkoitus elämälleen – nostaa Henrik-poika hallitsijaksi.

Margaret Beaufort kuvataan kirjassa syvästi uskonnolliseksi naiseksi, joka haluaisi olla kuten esikuvansa Jeanne d'Arc. Luostariin menosta ja abbedissaksi ryhtymisestä haaveileva nuori Margaret joutuu kuitenkin pettymään katkerasti, kun hänelle selviää, että lancasterilaisen kuninkaan lähisukulaisena hänen tehtävänsä on olla vaimo ja poikalasten äiti. Lapsesta asti Margaret on pitänyt itseään Jumalan valittuna, jolle Pyhä Neitsyt antaa näkyjä. Vanhempana Margaret pitää uskonnollista vakaumustaan oikeutena tavoitteilleen nostaa Henrik-poika valtaistuimelle. Vuosien varrella hänestä tulee kostonhimoinen nainen, jonka elämään ei muuta mahdu kuin vallanhimoa ja juonittelua oman edun hyväksi.

Punaisessa kuningattaressa käytetään samaa kertojaratkaisua kuin Valkoisessa kuningattaressa. Tapahtumat kerrotaan Margaretin näkökulmasta ja hän on kaikkitietävä kertoja, sillä hänen näkökulmastaan kuvataan myös tapahtumia, joihin hän ei ole osallistunut. Kuitenkin kirjassa on sarjan ensimmäisen osan tavoin kohta, jossa kertojaäänen saa muutaman sivun ajaksi toinen hahmo. Punaisessa kuningattaressa Margaretin toinen aviomies Henry Stafford sotii Lancasterin puolella Yorkin joukkoja vastaan, jolloin sodan kuvauksesta kuullaan hänen kauttaan. Lopun suuressa taistelussa on puolestaan kaikkitietävä kertoja. Mitä tähän pitäisi todeta? Sotakuvaus tuntui realistisemmalta, kun siitä kuullaan sellaisen hahmon äänellä, joka osallistui taisteluun. Toisaalta taas vaihdos vain muutaman sivun ajaksi herätti hieman närkästystä.

Valkoinen kuningatar kertoi tapahtumista Yorkin-suvun puolella ja kuningatar Elizabethin näkökulmasta. Punaisessa kuningattaressa vaihdetaan näkökulmaa niin, että nyt tapahtumat kuvataan vastapuolen eli Lancasterin huoneen silmin ja päähenkilönä on jälleen suvulle tärkeä jäsen, Margaret. Oli mielenkiintoista kurkistaa myös toisen puolen motiiveihin ja päätöksiin, jotka ajavat lancasterilaisia eteenpäin. Tosin ensimmäistä osaa lukiessa olin ehtinyt jo kiintyä Yorkin puolen henkilöihin, joten aluksi minun oli vaikea samaistua Margaretiin ja Lancasterin huoneeseen. Aluksi pidin heitä ainoastaan Yorkien vihollisina, mutta vähitellen tempauduin mukaan tarinaan toisesta näkökulmasta.

Ensimmäisen osan tavoin Punaisessa kuningattaressa pompitaan ajassa eteenpäin, mutta mielestäni aikahypyt tapahtuvat tällä kertaa hallitummin. Ensimmäisessä osassa aikahypyt tulivat tekstissä vastaan melkeinpä sivulauseessa, että yhtäkkiä Elizabeth oli saanut jälleen yhden lapsen. Tässä osassa suurin kerralla tapahtuva hyppy eteenpäin on kymmenen vuotta, mutta asia ilmenee uuden luvun alussa heti ensimmäiseksi ja sitä seuraa kuvaus kuluneista vuosista ja sitten mennään taas nykyajassa. Tämä tuntui lukijalle ystävällisemmältä ratkaisulta. Nyt pystyi selkeästi hahmottamaan, että on kulunut kymmenen vuotta, eikä aikahyppy tule yhtäkkiä seuraavassa lauseessa yllätyksenä.

Sitä en ihan ymmärrä, miksi esimeriksi kustantamon suvuilla yhdeksi lajiksi on merkitty romantiikka, koska mielestäni tässä ei ollut romantiikkaa laisinkaan. Margaret itse ei pitänyt aviovaimon velvollisuuksistaan, vaan omistautui rukoilemiselle. Ainoita edes hiukan romanttisia kohtia olivat luultavasti ne kohdat, joissa vihjailtiin Margaretin ja Jasper Tudorin välillä olevan jotain muutakin kuin yhteinen päämäärä nostaa Henrik hallitsijaksi. Tässäpä oivallinen osoitus siitä, että aina ei tarvita romantiikkaa mukaan. Kirja voi olla hyvä myös ilman sitä.

Kuten jo aiemmin totesin, Punainen kuningatar oli mielenkiintoista luettavaa. Olin itse ensimmäisen osan takia liikaa Yorkien puolella, joten siitä syystä tosiaan tarinaan mukaan pääseminen tuntui ensin haastavalta. Loppujen lopuksi kuitenkin nautin siitä, että sain kuulla tarinasta myös Ruusujen sodan toisen puolen näkökulmasta. Kirja oli helppolukuinen sekä viihdyttävä.

Ruusujen sota -sarja
Valkoinen kuningatar (The White Queen 2009)
Punainen kuningatar (The Red Queen 2010)
The Lady of the Rivers 2011
The Kingmaker's Daughter 2012
The White Princess 2013
The Last Rose (TBA)

maanantai 28. lokakuuta 2013

Kirjamessuilla


Paljon selailtu ja plärätty messulehti


Vierailin kirjamessuilla lauantaina, mutta tämä blogiin raportointi jäi vasta tälle päivälle. Parin vuoden tauon jälkeen kirjamessut olivat taas mukava ja ehdottomasti käymisen arvoinen kokemus. Valitettavasti vain kamera jäi aamukiireissä kotiin, mutta eihän hyvään messukokemukseen välttämättä kameraa tarvita. Etukäteen olin suunnitellut seuraavani niin monen saksalaisen kirjailijan haastattelua, kuin vain olisi mahdollista. Paikan päällä suunnitelmat hieman muuttuivat. Messuilla oli yksinkertaisesti liikaa katseltavaa ja koettavaa, eikä kaikkea ehtinyt nähdä.

Varmaankin minulle mieleenpainuvimmasta kirjailijahaastattelusta vastasivat Wladimir Kaminer ja Roman Schatz. En tunne Kaminerin tuotantoa, mutta itse haastattelutilanne oli mukavan rentoa seurattavaa ja sekä haastateltava että haastattelija vaikuttivat siltä, että he todella viihtyivät siellä yleisön edessä keskustelemassa. Molempien herrojen puheet saivat yleisössä aikaan naurunpurskahduksia, joten varsin huvittavia ja osuvia kommentteja heiltä kuultiin. Esimerkiksi seuraava tieto sai hilpeyttä aikaan: Kaminer asuu Berliinissä Muuripuiston vieressä. Puistossa ei ole enää muuria, eikä kerrassaan mitään muutakaan (paitsi että puisto on suosittu paikka koiran ulkoiluttamiseen), mutta siitä huolimatta se mainitaan jokaisessa Berliinistä kertovassa matkaoppaassa kiinnostavana kohteena.

Pyörähdin myös ruoka- ja viinimessujan puolella. En oikein tiennyt, kuinka kauan Kaminerin haastattelu kestää, joten ehdin jo hiukan ajatella, etten ehtisi ajoissa seuraamaan näytöskeittiötä. Paikan päällä kävi ilmi, että olin oikein hyvissä ajoin paikalla ennen Olga Temosen ohjelmaa "Emäntänä Olga. Kasvisruokaa läheltä koko perheelle". Kyseessä oli Olga Temosen uuden kirjan esittely ja samalla Olga kokkasi yhden kirjansa resepteistä. Kuten Olga messuilla sanoi, kutsutaan niitä paremman nimityksen puutteessa kesäkurpitsapihveiksi. Kesäkurpitsasiivujen päälle tuli fetajuustoa ja kaikkea muuta en edes enää muista, mutta mukava yllätys oli, että yleisö sai maistaa Olgan haastattelun jälkeen näitä "pihvejä". Olga sai muuten tilaisuuden juontajalta (hänen nimeään ei tilaisuudessa mainittu, enkä löytänyt sitä messulehdestä) erikoismaininnan siitä, että Olga oli ensimmäinen vieras, joka pystyi samaan aikaan sekä puhumaan että valmistamaan ruokaa.
      Näytöskeittiön jälkeen kiertelin ruokamessualueella, jossa oli onneksi ainakin vielä siinä vaiheessa vähemmän väkeä liikkeellä kuin kirjamessujen puolella. Maistelin hyviä maistiaisia. En ole mikään juuston ystävä, mutta messuilla maistoin jotain sveitsiläistä juustoa, joka ei ollut yhtään hullumpaa. Hieman teki mieli ostaa jotain herkkuja, mutta pysyin sitten päätöksessäni, että ostokset teen kirjamessujen puolella.

Tullessani takaisin kirjamessujen puolelle ruokamessuilta satuin kulkemaan Louhi-lavan ohitse, jossa oli jo menossa Eoin Colferin haastattelu. Kuuntelijoita oli niin paljon paikalla, etten nähnyt kirjailijaa edes vilaukselta. Tämä olikin aika mielenkiintoinen kokemus, kun kuuli kaiken puheen, mutta ei nähnyt, kuka puhuu. Colferilta on ilmestynyt uusi kirja Salamurhaajan oppipoika, jossa miljöönä on osittain viktoriaanisen ajan Lontoo. Kirjailija saikin vastata kysymyksiin, miksi juuri viktoriaaninen aikakausi ja Lontoo? Colfer vastasi olevansa kiinnostunut aikakaudesta ja erityisesti sen vaaroista. Kuulemma yleisön joukosta suurin osa ei olisi selviytynyt aikakaudesta hengissä.
      Puheenaiheksi nousi tietysti myös Artemis Fowl -sarja. Colferin mukaan hän olisi voinut kirjoittaa vaikka 20 kirjaa Artemiksesta, mutta hän päätti lopulta, että jossain se raja on tultava vastaan, eikä sen takia jatkanut sarjaa. Kirjailijan itsensä mukaan Artemiksen suosiota voi verrata Harry Potteriin. Harry Potter on hyvä ja ihanteellinen hahmo, Artemis sen sijaan on "the bad boy" eli ei niin hyvä hahmo ja juuri sen takia hahmo on suosittu. Luin teini-iässä pari Artemis Fowl -kirjaa ja ajattelin silloin, että päähenkilö on rasittava hahmo, koska hän on tavallaan paha. Hauskasti mielipiteet vaihtelee eri ihmisten kesken. :)
      Colferin haastattelussa tuli myös hyvin esille, kuinka vähän kirjailijat saattavat olla tekemisissä elokuvaprojektien kanssa, joita heidän kirjoistaan olisi tarkoitus tehdä. Artemiksesta on ollut tulossa elokuva ties kuinka kauan. Colferin mukaan häneltä kysyttiin lupa elokuvaan ja aina välillä soitellaan, että nyt sitten elokuva on vihdoin tekeillä, mutta mitään elokuvaa ei vielä ole valmistunut, eikä hän ole lainkaan mukana sen tekemisessä.

Haastattelun jälkeen uskaltauduin Vantaan antikvariaatin myyntipöytien luokse, joiden tarjous kaikki kirjat kaksi euroa houkutteli väkeä paikalle runsain määrin. Kerran sain kunnon osuman selkääni ja horjahdin myyntipöytää vasten, mutta muuten selvisin onneksi siitä ruuhkasta ehjänä pois. Ja tein myös kivoja löytyjä: Anthony Capellan Napolilainen naimakauppa ja Kate Mossen Labyrintti sekä joulukortteja lähti mukaani.

Kotiin päästyäni olin väsynyt, mutta tungoksesta huolimatta messuilla oli mukavaa! Ensi vuonna sitten taas uudestaan. :)


Mieluisat lukemiset lähti mukaan messuilta.


Joulukortteja oli tarjouksessa, eihän sitä pystynyt mitenkään vastustamaan. Nyt ei tarvitse stressata lähempänä joulua siitä, täytyykö ehtiä tehdä kortit itse, kun on jo näin kivat kortit varastossa valmiina. Kuvaan valikoin omasta mielestäni herttaisimmat kortit.

torstai 24. lokakuuta 2013

Nora Roberts: Sininen daalia

Alkuperäinen teos: Blue Dahlia (2004)
Gummerus, 2006, kovakantinen, sivumäärä 372


Se oli totta. Tietenkin se oli totta. Tuolla kasvilla ei ollut mitään oikeutta kasvaa täällä ja nujertaa muita ympärillään ja muuttaa järjestystä.
      Hänen oli kaivettava se maasta ja löydettävä sille toinen paikka. Hänen oli järjesteltävä kaikki uudelleen juuri kun hän luuli saaneensa kaiken päätökseen. Kuvitella, Stella tuumi nuppujen kasvaessa ja purskahtaessa auki ja levittäessä syvänsiniset terälehtensä. Väri oli täysin väärä. Se oli liian uskallettu, liian tumma, liian heleä.

(s. 139)

Nora Robertsin Sininen daalia sopii nimensä puolesta loistavasti Lukuiloa kukkien keskellä -haasteen lukulistalleni. Robertsin teoksista minulle ennestään tuttuja olivat hänen Kuuden piiri -trilogiaansa kuuluvat kirjat Morriganin risti, Jumalten tanssi ja Hiljaisuuden laakso. Oli mukavaa lukea vaihteeksi Robertsilta kirja, joka sisältyy aivan todelliseen maailmaan ja nykyaikaan. Sininen daalia on hänen Puutarha-trilogiansa ensimmäinen osa.

Stella Rotchild menetti miehensä lento-onnettomuudessa ja on sen takia kahden pienen poikansa yksinhuoltajaäiti. Stella saa kaipaamansa muutoksen elämäänsä, kun hän saa työpaikan taimitarhalta. Harper Housen emäntää Rosalind Harperia kuvaillaan hieman epäsovinnaiseksi ja jopa pelottavaksi. Stella on kuitenkin varma, että työpaikka Rosalindin taimitarhalla on juuri oikea työ hänelle ja sen ansiosta he voisivat poikien kanssa siirtyä elämässä eteenpäin. Stella muuttaa poikien kanssa Harper Housen kartanoon. Pian hän saa huomata, että hänen tehtäviinsä kuuluu myös järjestyksen tuominen taimitarhan kaaokseen.
      Työ taimitarhalla ei kuitenkaan ole aivan helppoa. Stella ärsyyntyy todella komean ja karskin maisema-arkkitehti Loganin käytökseen. Mies osoittaa alusta alkaen olevansa täysin yhteistyöhaluton, mitä tulee Stellan ehdottamiin muutoksiin taimitarhan asioiden hallinnassa. Samaan aikaan kartanon oma kotikummitus aiheuttaa Stellalle kylmiä väreitä hyökkäävällä käytöksellään.

Kirja käsittelee taimitarhan arkea ja siellä työskenteleviä ihmisiä, eikä siinä keskitytä pelkästään Stellaan ja hänen poikiinsa, vaan myös muut hahmot saavat oman osansa tarinassa. Stella on touhukas hahmo, joka osaa ennen kaikkea huolehtia hyvästä järjestyksestä. Pelätty Rosalind osoittautuu mukavaksi ihmiseksi, josta Stella saa itselleen luotetun vanhemman naisen mallin. Maisema-arkkitehti Logan on aluksi ärsyttävä Stellan mielestä, mutta kyllähän sen pystyi jo hyvissä ajoin arvaamaan, millainen lopputulos näiden kahden vihanpidolla on. Kaksikon suhteen kehittyminen oli ihan mielenkiintoista seurattavaa, vaikkakin hyvin ennalta arvattavaa.

Kirjan juoni on oikeastaan aika kliseinen: tehokas yksinhuoltajaäiti saa täydellisen työ arvostetusta työpaikasta, pomo on aluksi pelottava, mutta osoittautuukin myöhemmin todella mukavaksi ja kaiken huipuksi töistä löytyy hyvännäköinen mies, joka vielä pitää naisen lapsista. Juonellisesti Sininen daalia ei tarjoa mitään yllättävää, eikä kerrontakaan ole mitään huippuluokkaa. Sen sijaan pidin kaikista puutarhaan liittyvistä tiedoista, kuten mitä kasveja kannattaa mihinkin istuttaa ja kuinka niitä hoidetaan. Joko Roberts on itse oikea viherpeukalo tai sitten hän on ainakin hankkinut hyvin tietoa puutarhan hoidosta. Tosin täytyy sanoa, että aina kun Stella innostui kertomaan kasveista, tuntui se menevän liikaa tiedon tuputtamisen puolelle...

Harper Housen oma kotikummitus laulaa tuutulauluja Stellan pojille Gavinille ja Lukelle. Lapsista haamu tuntuu pitävän oikein kovasti, mutta aikuisista ei niinkään. Harper Housen väki ryhtyy haamujahtiin selvittääkseen, kuka tämä maan päällä vaeltava rauhaton henki on. Tässä vaiheessa lukija on jo voinut päätellä haamun henkilöllisyyden, mutta kaikki kunnia hahmoille, jotka sitä selvittelevät. Aluksi en jaksanut kiinnostua kartanon kummituksesta ollenkaan, mutta loppua kohden ajatus muuttui positiivisemmaksi. Varsinkin kun tapaus jäi hahmojen selvittelytyön osalta auki, trilogian muissa osissa saa varmasti lisää tietoa haamusta.

Sininen daalia oli sopivaa luettavaa haastetta varten. En ole aivan varma, olisinko tähän muuten tarttunut. Juonellisesti ja kerronnallisesti kirja ei ollut kovin lupaava. Kuuden piiri -trilogia oli mielenkiintoisempaa luettavaa. Kotikummituksen tapaus rupesi kuitenkin kiinnostamaan sen verran, että hiukan houkuttelisi jatkaa seuraavien osien parissa, jotta saisin tietää, mihin kummituskuvioissa lopulta päädyttiin.

Puutarha -trilogia
Sininen daalia (Blue Dahlia)
Musta ruusu (Black Rose)
Punainen lilja (Red Lily)

lauantai 12. lokakuuta 2013

L. M. Montgomery: Sateenkaarinotko

Alkuperäinen teos: Rainbow Valley (1919)
WSOY, 1964, kovakantinen, sivumäärä 233


He istuutuivat kursailematta sammaleisille kiville. Pidot kestivät pitkään ja kaikilla oli hauskaa. Nan ja Di olisivat varmaan kuolleet kauhusta, jos he Faithin ja Unan tavoin olisivat tienneet, että Karlilla oli kaksi hiirenpoikasta taskussaan. Mutta kun he eivät tienneet, ei niistä ollut haittaa.
      Ihmiset tutustuvat parhaiten toisiinsa ruokapöydän ääressä. Kun viimeinen pala oli hävinnyt, pappilan ja Kotikunnaan lapset olivat vannoutuneita ystäviä ja liittolaisia. He tunsivat olevansa kuin vanhoja tuttuja. 'Joosefin ystävät' olivat löytäneet toisensa.

(s. 30)

Sateenkaarinotko on Anna -sarjan seitsemäs osa. Kirjan tapahtumat jatkuvat siitä, mihin edellisessä osassa, Annan perheessä jäätiin. Luin tämän todella nopeasti, mikä on tietysti osittain melko pienen sivumäärän ansiota. Sateenkaarinotko on herttainen kirja, jonka parissa viihdyin hyvin. Lukiessa tuntui siltä, ettei kirjaa malta millään laskea käsistään. "Jos vielän yhden luvun lukisin..." ajatus tuli varsin tutuksi, eikä lukeminen jäänyt vain yhteen lukuun.

Glen St. Maryn presbyteerinen seurakunta saa uuden pastorin, leskimiehen, jolla on neljä lasta: Jerry, Faith, Una ja Karl. Kotikunnaan ja pappilan lapset ystävystyvät pian toistensa kanssa ja heistä tulee hyviä ystäviä keskenään. Uusi pastori John Meredith on tavattoman taitava saarnaamaan, sen takia hänet valittiin tehtäväänsä. Valitettavasti vain miehen päähän ei kovin maallisia asioita mahdu, enemmän hän viihtyy teologiankirjojen ja omien haaveilujensa maailmassa. Tämän takia pappilan lapset ovat kyläläisten jatkuvien juorujen kohteena. Ilman aikuisen opastusta lapset tekevät ajattelemattomuuksissaan asioita, jotka järkyttävät kylän asukkaita. Onneksi on olemassa Sateenkaarinotko, josta muodostuu myös pappilan lapsille Kotikunnaan lasten tavoin tärkeä paikka.

Pastori Meredithillä ja hänen jälkikasvullaan on suuri rooli kirjassa. Vanhoista tutuista hahmoista pääosassa ovat Annan ja Gilbertin neljä vanhinta lasta, Jem ja Walter sekä kaksostytöt Nan ja Di. Edellistä osaa Annan perhe lukiessa koen häiritseväksi sen, että Anna jää sivurooliin ja kaiken huomion vievät hänen lapsensa. Sateenkaarinotkoa lukiessa tämä ei enää häiritse. Luultavasti juuri siksi, että edellisen osan aikana ehti tottua jo tähän muutokseen. Sateenkaarinotko onkin herttainen kuvaus Kotikunnaan ja pappilan lasten ystävyydestä, lapsia koskettavista iloista ja suruista, jotka aikuisista tuntuvat välillä kovin vähäpätöisiltä.

Pappilan lasten erilaiset tempaukset ovat tämän kirjan hauskinta antia. Lasten maailmassa monet asiat tuntuvat täysin viattomilta, mutta aikuisten mielestä ne eivät olekaan hyväksyttäviä. Tämän joutuvat huomaamaan myös pappilan lapset, jotka kyllä joka kerralla katuvat ajattelemattomuuttaan ja perustavat lopulta Hyvän käytöksen -yhdistyksen, sillä he haluavat kasvattaa itse itseään. Paheksuntaa herättäviä tekoja ovat mm. metodistien vanhalla hautausmaalla järjestetty konsertti sekä koko talon siivous, jonka takia pyhäkoulu jää väliin.

Lasten elämän pienten ja isompien kriisien lisäksi kirjassa on romanssin aineksia, sillä tietysti leskeksi jäänyt pappi tarvitsee vaimon ja lapsilleen äidin. Ehdokkaita riittää, mutta lopulta joukosta löytyy se oikea, josta myös lapset pitävät.
      Edellisessä osassa Kotikunnaan lasten elämään kuuluivat myös petolliset / ei niin mukavat ystävät. Pappilan lapset eivät luonnollisesti aiheuta pettymyksiä ystävyydessä. Tällä kerralla tästä vastaa orpotyttö Mary Vance, joka on huomattavasti mukavampi tapaus kuin edellisen osan "hetken ystävät", mutta silti liioitteluun ja pienoiseen kerskailuun taipuvainen, kaikesta kaiken tietävä tuttavuus.

Omiksi hahmosuosikeikseni nousivat pastori Meredithin nuorempi tytär Una ja Annan Walter-poika. Una on tunnollinen ja kiltti tyttö, jonka harteille jää säädyllisyydestä huolehtiminen, mutta hänestä löytyy myös rohkeutta, kun sitä tarvitaan. Unasta tulee mieleen, että hän pyörittää pappilan arkea omalla tavallaan (Una yrittää auttaa vanhaa Martha-tätiä kodinhoidossa), mutta kukaan ei vain ikinä huomaa sitä, kuinka hän ahertaa muiden puolesta. Walter on puolestaan haaveilija, jolla on kauneudentajua. Unan tavoin kukaan ei taida todella ymmärtää Walteria, poika elääkin enemmän omassa haavemaailmassaan. Koskettavin Walteriin liittyvä kohta kirjassa on hänen näkynsa huilunsoittajasta, joka saa aikaan kylmiä väreitä.

– Kerran vielä, sanoi Walter katsellen uneksivasti taivaalle, huilunsoittaja tulee tuolta yli kukkuloiden tänne Sateenkaarinotkoon iloisesti ja kauniisti soittaen. Ja minä seuraan häntä, seuraan häntä rannalle, mereen – pois teidän kaikkien luota. En minä oikeastaan halua mennä. Jem tahtoo, se on hänelle seikkailua, mutta minä en tahdo. Minun vain täytyy mennä, soitto kutsuu ja kutsuu minua, kunnes minun täytyy lähteä.
(s. 60)

Sateenkaarinotkon parissa aika hurahti kuin siivillä. Montgomery osaa taitavasti kuvata lasten maailmaa, minkä ansiosta tämän kirjan parissa viihtyy. Seuraavaksi onkin jo vuorossa Kotikunnaan Rilla, joka on sarjan viimeinen osa, ellei Annan jäähyväisiä lasketa mukaan.

Anna-sarja
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted, 2009)

perjantai 4. lokakuuta 2013

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

Karisto, 2012, kovakantinen, sivumäärä 470


"Isvergal?" Hän toisti konsonanttien sorahtaessa kielen päällä. Hän ei katsonut enää Ardisia vaan haraisi hiuksiaan. Pari suortuvaa irtosi nahkahihnan puristuksesta. Danten katse oli lasittunut. "Niin kuin Amargo Isvergal?"
      "Juuri niin." Ardis tunsi itsevarmuutensa palaavan takaisin. Hän nousi jaloilleen täkki ympärilleen kiedottuna. "Ja minä vaadin, että viet minut välittömästi kotiin."

(s. 45)

Suomalainen fantasia on ollut minulle suuri kysymysmerkki, onko sitä lainkaan olemassa? Kirjoittaako kukaan suomalainen kirjailija fantasiaa? Kun Mifongin perintö tuli vastaan kirjastonhyllystä, lainasin sen suurella mielenkiinnolla. Onnekseni en joutunut pettymään. Kirja piti otteessaan heti ensimmäisistä sivuista alkaen. Tapahtumat sijoittuvat keskiajan maailmankuvan kaltaiseen fantasimaailmaan. Tämä on sarjan avausosa, toinen osa ilmestyi tänä vuonna ja jatkoa on luvassa.

Dante Rondestani lähtee veljensä puolesta noutamaan yhtä neljästä Keisarin kirjasta. Merontesin kuningaskunnassa hän pelastaa joesta tytön, jota luulee ensin aivan tavalliseksi, mutta saman tien hänelle selviää, että hän tuli pelastaneeksi valtakunnan prinsessan. Kuninkaantytär Ardis Isvergal on luvattu vaimoksi kuningas Landis Duverneylle, joka on samanikäinen kuin hänen isänsä. Ardis ei tästä tiedosta ilahdu, mutta avioliittosopimus on jo solmittu ja tyttöä odottaa muutto kokonaan toiseen valtakuntaan tulevan aviomiehen luokse. Sattuman kautta Ardis saa henkivartijakseen juuri Danten.
      Kuningattaren roolissa Ardisilta odotetaan tietysti perillistä. Hänen aviomiehensä ei tosin ole ainoa, joka sitä jälkikasvua odottaa. Salaperäinen Keisarin piiri valmistautuu kuolleeksi luullun Agautr Capimontin ja tämän vaimon, Vernan johdolla toteuttamaan suunnitelmiaan, joihin myös Ardis kuuluu, vaikkei hänellä itsellään ole siitä mitään aavistusta.

Tykästyin kovasti kirjan hahmoihin. Ärsyynnyn helposti, jos kirjassa naiset vain odottavat valkoisella ratsulla paikalle karauttavaa pelastavaa ritariaan. Mifongin perinnössä tämä klisee onneksi vältetään. Naispäähenkilö Ardis on toki aluksi hemmoteltu prinsessa, joka on tottunut siihen, että paikalla on aina palvelija auttamassa. Kirjan aikana Ardisin hahmo kasvaa henkisesti, eikä hän jää tähän avuttomien naisten joukkoon. Päinvastoin hahmosta löytyy rohkeutta ja päättäväisyyttä. Hän ei ole kuitenkaan ärsyttävän täydellinen, vaan omine virheineen ja heikkouksineen varsin samaistuttava hahmo.

Miespäähenkilö Dantesta tuli ensimmäisenä mieleen nimen takia Jumalaisen näytelmän kirjoittaja. Hahmo vaikuttaa oikein sopivalta sankarin osaan, hieman salaperäiseltä ja juuri sen takia kiinnostavalta. Ehdottomasti lisäpisteitä Danten hahmo sai Reu-puumasta, joka on hänen uskollinen seuralaisensa. Danten kaksi veljeä ja Linn-sisko saivat myös oman osansa tarinassa. Koko Rondestanien sisaruskatras jaksoi pitää mielenkiintoa yllä lukemisen aikana.

Kirjan juoni etenee melko nopeasti eteenpäin, mutta en kokenut sitä häiritseväksi. Enemmänkin odotin jatkuvasti malttamattomana, minkälaisia käänteitä on seuraavaksi luvassa. Joidenkin kirjojen kohdalla liian nopea eteneminen ärsyttää ja aiheuttaa sen, ettei tarinaan pääse kunnolla sisälle. Tähän kirjaan tuntui sopivan seikkailut ja nopeatempo. Juoneen oleellisesti liittyvät salaperäiset mifongit herättivät heti mielenkiintoni. Itse asiassa jopa hieman nolotti, kun en vihjeistä huolimatta heti tajunnut, ovatko mifongit niitä yksiä tuttuja taruolentoja (en mainitse nimeä tässä, jotta en paljasta liikaa).

Nautin kovasti runsaasta kuvailusta, jota esiintyi kirjassa ilahduttavasti. On aivan eri asia lukea vain muutamalla sanalla luonnehditusta paikasta tai asiasta kuin sellaisista, joiden kuvailuun on keskitytty. Lukijana saa paremman kuvan siitä, millainen paikka/asia on kyseessä, jos sitä myös kuvaillaan enemmän. Pystyin hyvin elämään tarinan mukana, mikä on juonen lisäksi myös yksityiskohtaisen kuvailun ansiota. Kirjassa on paljon kauniita ja mielenkiintoisia tuokiokuvauksia, laivankannalta tarkasteltuja näköaloja ja erityisesti paikkojen kuvauksia.

Kerronta on sujuvaa ja kirjassa käytetty kieli on nopeaa ja helppoa luottavaa, mikä oli myös mieleeni. Kovasti tykästyin koko kirjaan ja olen iloinen siitä, että satuin huomaamaan tämän kirjastossa. Ei tätä voi olla suosittelematta. Innolla odotan, milloin saan seuraavan osan luettavaksi.

Mifonki-sarja
Mifongin perintö 2012
Mifongin aika 2013