tiistai 10. tammikuuta 2012

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen

WSOY, 2009 (ensipainos 1944), kovakantinen, sivumäärä 282

”Viuhka!”, kuiskaa Ulla ja ojentaa kättään. Mutta Aleksanteri ravistaa kiusoittelevasti päätään ja hymyilee, koettaa kädellään, että viuhka on paikoillaan rintanappien välissä, ja astuu pois Ullan viuhka voitonmerkkinä povellaan. Naiset, ylhäiset ja alhaiset, tuijottavat sitä silmät pyöristyneinä.
(s. 133)

Ihmemaan kirjalliset seikkailut päivittyvät viimein uuden vuoden puolelle. Loppusyksy meni opiskelujen ja töiden parissa, vaikka sama meno jatkuukin, niin yritän silti ottaa itseäni niskasta kiinni ja myös raapustaa tänne blogiin lukemistani kirjoista. Vuoden ensimmäisen kirjan kunnian itselleen saa kotimainen klassikko, Mika Waltarin Tanssi yli hautojen. Waltari tuli kunnolla tutuksi viimeistään lukion äidinkielen tunneilla, jolloin päätin lukea edes jotakin hänen tuotannostaan. Tanssi yli hautojen tuntui kaikkein kiinnostavimmalta, joten se oli helppo valita luettavaksi. Tyypilliseen tapaani en saanut päätöstäni aikaiseksi, ennen kuin viime vuoden lopulla, kun kirja tuli vastaan kirjastonhyllyllä, josta poimin sen mukaani.

Pääosassa on keisari Aleksanterin ja kauniin, nuoren suomalaisen aatelistytön, Ulla Möllersvärdin rakkaustarina. Aleksanteri on saapunut valloittamaansa maahan Porvoon valtiopäiville, jossa Suomi saa autonomisen aseman. Keisari haluaisi voittaa suomalaiset omalle puolelleen, hurmata heidät hymyllään ja osoittaa olevansa hyvä hallitsija kaikille, myös köyhälle suomalaiselle talonpojalle. Ulla ei pidä valloittajana saapuvasta keisarista, itse asiassa tyttö inhoaa venäläisiä ja siinä samalla sotaa, joka vei hänen veljensä kauas kotoa. Valtiopäivien kunniaksi järjestetyissä tanssiaisissa komea keisari pyytää maalaisaateliin kuuluvaa Ullaa tanssiin kanssaan. Sali kuiskailee keisarin kohteliaisuuden menneen liian pitkälle. Samaan aikaan venäläisen katrillin tahdissa keisaria tuskastuttaa, hänen käsivarsillaan oleva neito väistää majesteetin katsetta ja torjuu häntä, vaikka Aleksanteri luulee suoneensa tälle suurimman armon. Tanssiaisten jälkeen keisari saapuu Mäntsälään, Ullan kotikartanoon vieraaksi. Aluksi Ulla ei muiden tavoin iloitse keisarin vierailusta, mutta vähitellen keisari lumoaa myös hänet.

Waltarin käyttämä vanhahtava kieli sopii teokseen paremmin kuin hyvin. Rakkaustarina saa kauniin ja herkän sävyn vanhahtavan tyylin myötä. Enimmäkseen pidin käytetystä tyylistä, mutta kyllä se rupesi välillä myös ärsyttämään. Esimerkiksi pitkät keisarin taustaa valottavat muistelemiset tuntuivat liian pitkiltä. Myönnän häveten, että parissa sellaisessa kohdassa lukeminen muuttui lähinnä tekstin nopeaksi silmäilemiseksi, jotta pääsisi eteenpäin tylsästä kohdasta.

Yleensä historiallisissa romaaneissa, joissa kerrotaan yhteiskunnan korkea-arvoisimmista, ei käsitellä tavallista kansaa juuri ollenkaan. Tässä kirjassa ilahdutti se, että Waltari kirjoittaa myös köyhistä talonpojista. Heillä on osansa seuratessaan keisarin saapumista Porvooseen. Yksi kirjan sivuhahmoista on Viipurista tullut sihteeri Antti Karppanen, joka palvoo Ullaa. Talonpoikien edustajat on myös kutsuttu valtiopäiville ja sen jälkeen illan tanssiaisiin, jossa keisari ihmettelee, mikseivät he tanssi muiden mukana. Komea, nuori keisari on jotakin, mitä suomalaiset talonpojat eivät ole aiemmin kokeneet. Aleksanteri, taidokas näyttelijä, lumoaa rahvaan ylempiarvoisten ohella.

Suosittelemisen arvoinen kirja! Vaikka vanhahtava kieli aluksi kavahduttaisi, niin kannattaa silti lukea, ilman sitä vanhahtavaa kieltä tämä ei luultavasti olisi niin hyvä lukukokemus. Itseäni häiritsi Aleksanterin näyttelijäpuolen sekalaisuus – pohdinnat siitä, kuka hän todella on, ja onko hän oikeasti hyvä ihminen. Taustalla on keisarin aiemmin tekemä ratkaisu, joka on ruvennut vainoamaan häntä ja muuttunut hänen omaksi painajaisekseen. Valitettavasti vain nämä pohdinnat ja ahdinko saivat mukaan eläytyvän lukijan myös ahdistuneeksi. Kannesta sen verran, että se on mielestäni nätti ja houkuttelee lukemaan kirjan.

2 kommenttia:

  1. Olin vain 10-vuotias, ahmimisikäinen kakara lukiessani Tanssii yli hautojen ensimmäisen kerran. En nyt muista että vanhahtava kieli hirveästi kavahdutti minua, vaikken silloin rakastanutkaan vanhahtavaa tyyliä. Nyt olen niin hullaantunut ja ottanut sen omaksi jutukseni, että kirjoitan itsekin vanhahtavasti historiallisosaston tekstejä. Pidän siitäkin kun Aleksanterin hyvyys/pahuus jää lukijan päätettäväksi. Pohdiskelenhan mielelläni.

    Olen kieltämättä häijy, kun pidän lukea tsaarin ahdistuksesta ja pelosta. :D Se oli ehkä kirjan paras juttu.

    Sinun kirjaesittelyitäsi lukee mielellään, koska viitsit paneutua kunnolla asiaasi. Kansimielipiteesi ei kylläkään ollut kotonaan tuossa viimeisessä kappaleessa. Yksi asia = kappale ainakin jotain ei-kaunokirjallista kirjoitettaessa.

    Lupaan käydä ahkerammin tutkimassa päivityksiäsi, Cilla. Kaunista kevättä. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentistasi, Barocco! Olen pahoillani, että huomasin viestisi vasta tänään. Blogimaailma oli taas hieman unohduksissa muun elämän hektisyyden vuoksi.

      Pidän vanhahtavasta kielestä, mutta minulta menee aina jonkin aikaa totuttautumiseen, jotta pääsen kunnolla uppoutumaan kirjan maailmaan. Pitäisi lukea vielä enemmän sillä tyylillä kirjoitettuja kirjoja, niin kieli tuntuisi luontevammalta. Historiallisiin teksteihin vanhahtava kieli on omiaan, tuntuisi oikeastaan kummalliselta lukea historiallista tekstiä, jossa olisi käytetty nykykieltä.

      Aluksi ajattelin, että innostun kommentoimaan kantta vielä enemmänkin, mutta en lopulta enää muuta keksinyt. Yksinään mielipide näytti kovin irralliselta, joten laitoin sen viimeisen kappaleen joukkoon, vaikkei se siihen sovikaan.

      Kiitän kehuista ja toivotan mukavaa kevättä sinulle. Vai pitäisiköhän tähän aikaan toivottaa jo mukavaa kohta alkavaa kesää? :)

      Poista