perjantai 28. joulukuuta 2012

Mauri Paasilinna: Sotamorsian

Gummerus, 2004, kovakantinen,
sivumäärä 384

Aurinko läkätti vielä illalla, kun Eila polki Viirinkankaalle. Veikko odotti samassa paikassa missä ennenkin. He hymyilivät, halasivat, vaihtoivat tervehdykset ja suukot, panivat pyöränsä koivua vasten ja lähtivät kävelemään käsikkäin pellonlaidan polkua joen rantaan, missä kullerot kukkivat ja västäräkki keikutteli pyrstöään kivellä, josta se nuorenparin lähestyessä lehahti puuhun, lehtensä vasta avanneelle koivulle.Tuuli pelmahteli pusikoissa ja linnut liversivät. Eila olisi kertonut saksalaissotilaista muttei halunnut särkeä tunnelmaa, jota eteen avautuva Kemijoki entisestään kohotti.
(s. 11)

Keväällä 1941 Rovaniemellä pienen kauppalan elämänmeno mullistuu täysin, kun saksalaiset sotilaat saapuvat paikkakunnalle. Kellosepänliikkeessä työskentelevä nuori ylioppilas Eila Leppänen haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta talvisodassa sotineen sulhasensa Veikon kanssa. Jatkosodan syttyessä Veikko joutuu taas rintamalle ja kielitaitoinen Eila päätyy saksalaisten esikuntaan tulkiksi. Siellä hän kohtaa komean kapteeni Hans Schreiberin, joka hyvällä käytöksellään tekee vaikutuksen alaiseensa. Uskaltaapa kapteeni vielä toivoa, että heidän välillään olisi enemmän kuin pelkkää työtoveruutta. Eila etsii itseään ristiriitaisten tunteiden vallassa ja kypsyy samalla ihmisenä.

Kirjan päähenkilö Eila on kirjoittanut ylioppilaaksi ja on niin sanotusti paremmasta perheestä: äiti on kansakoulun opettajatar ja isä työskentelee lääninhallinnossa. Eilan isä kohdistaa tyttöön tiukkoja odotuksia, joihin sisältyy muun muassa jatkokoulutusta ja hyväpalkkainen, korkea-arvoinen aviomies. Tytön äiti vaikuttaa aluksi olevan täysin isän määräysvallan alla, mutta loppua kohden hänestä paljastuu enemmän luonnetta ja itsenäisyyttä. Välillä mainitaan myös Eilan isosisko Hellevi, joka on sairaanhoitajana ja on saanut päättää elämästään huomattavasti vapaammin kuin pikkusiskonsa. Eilan sulhanen Veikko on talvisodan veteraani, joka joutuu lähtemään rintamalle jatkosodan syttyessä. Veikon perhetausta eroaa selvästi Eilan taustasta. Tämä on nimittäin kotoisin isosta maatalosta, vaikkei se mikään kartano olekaan, ja on vielä kaiken lisäksi jättänyt oppikoulun kesken. Eilan isä tekeekin selväksi, ettei Veikko ole mikään toivottu sulhanen.

Muita enemmän esiin nousevia henkilöitä on esimerkiksi kapteeni Hans Schreiber, Eilan esimies tytön toimiessa tulkkina saksalaisten esikunnassa. Charmikas ja komea kapteeni herättää Eilan kotona enemmän ihastusta kuin Veikko ja Eilan isä on varsin hyvillään, kun tytär tapasi hienon kapteenin. Kapteeni tuottaa kuitenkin loppujen lopuksi Eilalle suuren pettymyksen ja hänestä tulee tavallaan tarinan konna, vaikka hänen tekoaan selitelläänkin kuin se muuttaisi kaiken oikeutetummaksi. Oman äänensä kuuluviin saa myös Kristiina -niminen maalaistyttö, joka työskentelee Eilan kanssa samassa kellosepänliikkeessä. Ensin tytöt ovat keskenään ainakin jonkinlaisia ystäviä, mutta lopulta kateus rikkoo heidän välinsä.

Miljöönä on pääasiassa pieni ja rauhaisa kauppala Rovaniemellä, joka kokee melkoisen mullistuksen saksalaisten saapuessa sinne. Veikosta kertovissa luvuissa tapahtumia riittää runsaasti jossain päin Pohjois-Suomen korpimetsiä. Sen jälkeen, kun Veikko tulee valituksi sissijoukkoon, päästään tapahtumissa myös Venäjän, silloisen Neuvostoliiton puolelle. Ainakin lumista korpea ja taistelemista riittää monen sivun verran.

Kiinnitin kirjassa melkoisesti huomiota siinä käytettyyn kieleen. Mielestäni se oli jollain tavalla, noh voisiko sanoa karkeaa ja ehkä en sitten vain ole tottunut sellaiseen kieleen, mutta se häiritsi lukiessa välillä hyvinkin pahasti. Karkealla kielellä en tarkoita kiroilua, vaikka sitäkin esiintyy jonkin verran. Tarkoitan enemmänkin kirjoitustyyliä sitä, ettei asioita aina kuvailla miltei ollenkaan ja välillä lauseet tuntuivat oudon töksähteleviltä.

Löysin Sotamorsiamen täysin sattumalta, kun kiertelin kirjastonhyllyjen välissä. Takakansi vaikutti melko lupaavalta, joten päätin lainata kirjan luettavakseni. Kirjailija ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta arvelin hänen olevan sukua Arto Paasilinnalle, mikä varmistui myöhemmin todeksi, kun tarkistin asian netistä. Täytyy tunnustaa, ettei tämä kirja oikein kolahtanut. Itse asiassa yllättävän monikin kohta vaikutti lähes puuduttavalta. Kaikkein eniten häiritsi, kun lukiessa tuli sellainen tunne, ettei kirjailija oikein osannut kirjoittaa naisesta. Kaikki tarinassa esiintyvät naiset olivat jotenkin teennäisen oloisia tai muuten vain he saivat miettimään, kuinka vaikeaa todella mahtaa olla kirjoittaa vastakkaisesta sukupuolesta? Uskon, että naisen on helpompi kirjoittaa naisesta, saahan siinä enemmän otetta hahmon maailmasta ja ajatuksista ja sama pätee varmasti myös toisinpäin. Olen kuitenkin lukenut mieskirjailijoiden teoksia, joiden naishahmot ovat olleet uskottavia eli kyse ei voi olla siitä, että vastakkaisesta sukupuolesta olisi täysin mahdotonta kirjoittaa.

Sotakirjallisuudesta kun on kyse, niin kirjaan mahtui Veikosta kertovissa osuuksissa paljon sotajuttujen kuvailua, joita lukiessa tylsistyin täysin. Varmasti kaikkeen on lähteet tarkistettu ja niin edelleen pitävät paikkansa, mutta en ihan odottanut monen sivun kuvausta sissiretkestä Venäjän puolelle. Luulin kirjan keskittyvän enemmän kauppalan arkeen ja Eilaan. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani googletin kirjan ja huomasin, että tämähän onkin Rovaniemi -nimisen sarjan ensimmäinen osa. Kirjan takakannessa (tai muuallakaan) ei ole tästä mitään mainintaa, joten heti kirjan luettuani olo oli ristiriitainen, kun en tiennyt kirjan saavan jatkoa. Esimerkiksi Veikon kohtalo jäi hieman avoimeksi, mutta tulevissa osissa ilmenee sitten jotain uutta.

Lukemisen jälkeen olo oli tosiaan aika ristiriitainen. Luultavasti lainaan kirjastosta sarjan muutkin osat, ainakin ihan uteliaisuuttani. Pyrin yleensä lukemaan kirjan loppuun, vaikkei se minua hirveästi houkuttaisikaan. Tässä tapauksessa olen utelias lukemaan sarjan loppuun, vaikka sitten vain selvittääkseni, kuinka Eilan tarina tulee todella loppumaan.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Kaoru Mori: Emma

En tiedä, mikä sai minut vierailemaan kirjaston lastenosaston tuntumassa tutkimassa nuorten kirjoja pitkästä aikaa. Samalla käynnillä eksyin vielä ohimennessäni mangahyllylle, jonka koen täysin vieraaksi alueeksi. Tuo "eksyminen" johti kuitenkin erääseen löytöön, jota olen tässä pitkin syksyä aina silloin tällöin lainannut luettavakseni, nimittäin japanilaisen Kaoru Morin Emma-mangaan, joka kertoo viktoriaanisen(!) ajan Lontoosta.

Wikipediasta kurkin sen verran tietoa, että nämä seitsemän syksyn aikana lukemaani osaa ovat varsinainen Emma-sarja. Myöhemmin sarjaan ilmestyi kuitenkin vielä kolme lisäosaa, jotka kertovat Emma-sarjan sivuhenkilöistä.

Viktoriaaninen Lontoo – aika jolloin Viiltäjä-Jack piti ihmisiä kauhun vallassa, luokkatietoisuus oli huipussaan ja pienintäkin poikkeamaa ankarista käyttäytymissäännöistä paheksuttiin. Tässä miljöö romanttiselle rakkaustarinalle, josta on kotimaassaan Japanissa tullut menestys.

1. osa: William on varakkaan Jounsen kauppiasperheen vanhin poika, jonka harteita vastuu painaa. Viehättävä palvelustyttö Emma herättää hänessä ennen kokemattoman vahvoja tunteita. Emma kuitenkin tietää heti, että heidän suhteensa on mahdoton...

2. osa: Emman ympärillä kuohuu. Suhde Williamin kanssa edistyy, mutta saa sitten kolean lopun. Onko kaikki ohi?

3. osa: Emma lähtee Lontoosta ja löytää uuden työpaikan saksalaisen Möldersin perheen luota. Vakavoitunut William alkaa kantaa kauppiasperheen pojalle lankeavaa vastuuta. Luokkarajojen erottamat nuoret eivät kuitenkaan pysty unohtamaan toisiaan...

4. osa: Emma seuraa rouva Möldersin mukana Lontooseen, jossa hän ja rouva Trollope osallistuvat seurapiirijuhliin. Kuinka käy Emma-paran, kun hän yllättäen törmääkin Williamiin ja tämän kihlattuun Eleanoriin?

5. osa: Yllättävän jälleennäkemisen jälkeen Emma ja William ovat yhä varmempia tunteistaan. Möldersien talossa pannaan merkille, että Lontoon-matkan jälkeen Emma alkaa saada salaperäisiä kirjeitä.

6. osa: Emmaan rakastunut William haluaa purkaa kihlauksensa Eleanorin kanssa. Hän kerää rohkeutensa ja menee tapaamaan varakreivi Campbellia. Tämä päättää kuitenkin ryhtyä julmiin toimiin estääkseen Williamin aikeet...

7. osa: Emman äkillisen katoamisen jälkeen William jäljittää hänet Amerikkaan asti. Seuraa paluu Englantiin, jossa Emman ja Williamin tarina lipuu kauan odotettuun ja ansaittuun loppuunsa.

Minulla ei oikeastaan ollut mitään kunnon käsitystä mangasta ennen tämän sarjan lukemista, eikä oikein vieläkään. Sellainen mielikuva minulla tosin oli etukäteen, että ainakin joissain sarjoissa hahmot on piirretty "ylisöpöiksi", esimerkiksi tytöillä on aina vähän liian isot bambisilmät ja ehkä muutenkin tuollaista söpöyden korostamista. Koska historia kiinnostaa ja erityisesti vielä viktoriaaninen aikakausi sekä tietysti Lontoo, niin olihan tämä ihan viihdyttävää lukemista ja kuvat olivat hienosti piirrettyjä. Vähän kummeksuin sitä, että minkähänlaista jälkeä on luvassa, kun viktoriaaninen Lontoo laitetaan mangan miljööksi, mutta ei siitä mitään valittamista ole näin jälkikäteen. Lukusuunta vaati aluksi hiukan totuttelemista, mangaa luetaan länsimaalaisittain ajateltuna takakannesta etukanteen, mutta sain ideasta kiinni jo ennen ensimmäisen osan puoliväliä, että ei se sen pahemmin häirinnyt lukukokemusta.

torstai 29. marraskuuta 2012

Nora Roberts: Hiljaisuuden laakso

Alkuperäinen teos: Valley of Silence (2006)
Gummerus, 2008, kovakantinen, sivumäärä 344


- Ja minä olen sinulle kiitollisuudenvelassa, Moira vastasi tasaisella äänellä. - Minun on mentävä ulos, parvekkeelle. Ihmisten on saatava nähdä kuningattarensa, ja minun mielestäni myös hänen piirinsä jäsenet. Olisin hyvin kiitollinen jos voisit suoda minulle vielä muutaman minuutin ajastasi.
(s. 36)



Kuuden piiri kokoaa Geallissa joukkoja viimeiseen taisteluun vampyyrikuningatar Lilithiä vastaan. Maailmojen kohtalo on heidän käsissään. Kukin piirin jäsenistä keskittyy siihen, mihin hänen taitonsa soveltuvat tuodakseen oman panoksensa valmistautumiseen. Hoyt ja Glenna yrittävät voittaa Lilithin palveluksessa olevan Midir-velhon mustat taikavoimat omilla hyvillä voimillaan. Blair ja Larkin herättelevät geallilaisia taistelemaan kohtalonsa puolesta ja valmentavat heitä edessä olevaan taisteluun. Sillä välin Geallin vastakruunatun kuningattaren Moiran ja Hoytin vampyyriveljen Cianin välillä kipinöi, mikä lisää jännitteitä piirin välillä. Kaiken lisäksi Kuuden piirin värväämät joukot kokevat tappioita jo ennen varsinaista taistelua, kun Lilithin lemmikki, tämän vampyyriksi muuttama enkelikasvoinen pikkupoika, haluaa näyttää, millaista tuhoa hän pystyy saamaan aikaan.

Tässä viimeisessä osassa päähenkilöinä ovat hyvien puolella taisteleva vampyyri Cian ja Geallin prinsessa Moira, joita olen odottanut päähenkilöiksi heti ensimmäisestä osasta lähtien. Ehkäpä nyt täytyykin varoa, mitä kirjoittaa tähän, jotta ei mene täysin hehkuttamisen puolelle... Fantasiassa kiinnostaa juuri se, että on näitä yliluonnollisia hahmoja, joilla on poikkeuksellisia kykyjä, kuten taikavoimat tai vampyyrin tapauksessa ikuinen elämä tuntuu kiinnostavalta siinä mielessä, että mitä kaikkea sen aikana voisikaan tehdä. Ensimmäisessä kirjassa Cianin kohdalla huomioni kohdistui hahmon ristiriitaisuuteen, tämähän osoitti jatkuvasti, ettei ollut halukas auttamaan veljeään ja taisi jopa todeta, etteivät he enää ole veljeksiä. Kuitenkin siellä taustalla oli havaittavissa jotain muutakin, mikä on sitten sarjan aikana kehittynyt siihen, että Cian on yhä mukana taistelemassa Lilithiä vastaan. Ja kun vampyyri kuvataan yhtä charmikkaaksi, niin eihän se mikään ihme ole, jos hahmo vetää puoleensa.
       Sarjan alussa Moira ei oikeastaan pääse esiin kunnolla. Hänet kuvataan lähinnä hiljaisena seinäruusu lukutoukkana. Suurin kehitys hahmossa tapahtuu vasta tässä viimeisessä osassa. Hänen on kohdattava tulevaisuutensa kansansa parissa. Prinsessasta kasvaa kuningatar, jonka on pakko johtaa alamaisensa sotaan hirvittävää vihollista vastaan. Samaan aikaan hän kokee ensirakkautensa ja onhan vielä sekin mahdollisuus, ettei hän selviäisi hengissä edessä olevasta taistelusta. Ei ihan mikään helppo kohtalo, mutta mielestäni Moiran hahmo on tässä hyvin onnistunut. Vaikka muut piirin jäsenet ovat edelleen vahvasti mukana juonessa, niin Hiljaisuuden laakso on siitä huolimatta kaikkein vahvimmin Cianin ja Moiran tarina.

Hahmot olivat onnistuneita, mutta kirjan tapahtumiin jouduin pettymään. Heti sarjan avausosasta lähtien tulevaa taistelua Lilithiä vastaan alettiin nostaa esiin. Toisessa osassa jatkettiin samalla linjalla ja niin myös tässä viimeisessa osassa. Sitten kun se kauan maalailtu kauhujen tanner, suuri viimeinen eeppinen taistelu maailmojen kohtalosta ilkeää vampyyrikuningatarta vastaan on vihdoin luvassa, se onkin melkein ohitse ennen kuin ehtii edes alkaa. Taistelulle luotiin valtavasti paineita edellisissä kirjoissa: itse jumalatar kutsui Hoytin kokoamaan piiriä vihollista vastaan, sitten kävi ilmi, ettei piirillä ole enää taikavoimista etulyöntiasemaa, koska myös Lilithillä on voimakas velho joukoissaan ja niin edelleen. Lukiessaan sitä rupesi odottamaan taistelulta todella paljon, että se olisi oikein jokin taistelujen taistelu. Sanoisinko että lopputulos oli oikeasti tylsä ja myös arvattavissa ennalta.

Sarjan viimeinen osa on yhtä viihdyttävä kuin kaksi edeltäjäänsä. Cianin ja Moiran välien kehitys oli hykerryttävää luettavaa, joten ei tämä ainakaan romantiikannälkäiseksi jätä. Kiinnitin tällä kertaa myös enemmän huomiota huumoriin, joka sai kyllä hymyilemään. Jos tässä omat ajatuksensa tiivistäisi, niin erityisesti pidin tämänkertaisesta pääparista, mutta suureen taisteluun petyin, sillä se ei täyttänyt sille luotuja odotuksia. Ihan hahmojen ansiosta tämä osa jäi suosikiksini sarjasta. Nyt kun koko sarja on luettuna, niin voin suositella lukemaan sen. Sarja on sopivan viihdyttävä ja romantiikkaa on runsaasti tarjolla, jos siitä sattuu pitämään. Pyrin aina lainaamaan kirjan ensin kirjastosta ja jos pidän siitä, niin harkitsen ostamista vasta sen jälkeen. Kyllähän tämän sarjan voisi itselleen ostaa, jos osat sattuvat tulemaan kirpputoreilla tai antikvariaateissa vastaan. Kirjakaupoissa näitä kun ei kuulemma enää ole myytävänä.

Hänen lähtönsä herättäisi vastalauseita - ja se oli suututtavaa. Mutta he tuskin voisivat kahlehtia häntä mihinkään vankityrmään ja pakottaa häntä aloilleen. Muutkin lähtisivät noin viikon kuluttua, joten hän vain ratsastaisi edeltä. Hän voisi lähteä liikkeelle joukkojen mukana aamulla, jos aurinko pysyisi piilossa. Tai sitten hän vain jäisi odottamaan auringonlaskua.
(s. 147)

Kuuden piiri-sarja:
Morriganin risti (Morrigan's Cross) 2007
Jumalten tanssi (Dance of the Gods) 2008
Hiljaisuuden laakso (Valley of silence) 2008

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Nora Roberts: Jumalten tanssi

Alkuperäinen teos: Dance of the Gods (2006)
Gummerus, 2008, kovakantinen, sivumäärä 329


- Linna on ollut paikoillaan yli tuhatkaksisataa vuotta, Larkin kertoi hänelle. - Se rakennettiin jumalien määräyksestä tälle paikalle, jyrkänteelle, joka tunnetaan nimellä Rioga. Kuninkaallinen. Kaikki, jotka ovat hallinneet Geallia sen jälkeen, ovat tehneet sen tältä paikalta.
(s. 194)



Kuuden piiri valmistautuu sotaan vampyyrikuningatar Lilithiä vastaan. Lilith on asettunut vampyyriarmeijoineen nykypäivän Irlantiin. Liittolaisenaan kuningattarella on ikivanha velho Midir, joka on valmis tekemään kaikkensa miellyttääkseen Lilithiä. Hoytin ja Glennan voimien avulla piirin jäsenet yrittävät pelastaa vampyyrien nappaamia vankeja. Myös Larkinin kyvystä muuttaa muotoaan on hyötyä, kun he yrittävät saada selville Lilithin sotasuunnitelmia. Seuraava haaste kuuden piirille on siirtyä nykyajasta Gealliin, tarujen maahan, jossa viimeinen taistelu ihmiskunnan kohtalosta käydään. Blair toivoo, että he ehtisivät ennen Lilithin joukkoja matkaan, mutta aikaa ei ole hukattavaksi ja samaan aikaan Blairin ja Larkinin tunteet heräävät ratkaisevalla hetkellä.

Tällä kertaa pääosassa ovat Blair ja Larkin. Nuori nainen vampyyrinmetsästäjänä (tuo mieleen Buffy vampyyrintappajan) ja Geallin satumaailmasta kotoisin oleva muodonmuuttaja kuulostavat lupaavilta ja mielenkiintoisilta hahmoilta. Hyvää on myös se, että kummaltakin hahmolta löytyy luonnetta. Esimerkiksi Blair on oman itsensä herra (tai ehkä pitäisi sanoa rouva), joka osaa pitää huolen itsestään ja jonka nenille ei niin vain hypitä. Larkin sitten puolestaan on melkoisen rento. Itse asiassa aluksi sain hahmosta sen käsityksen, että hän kuuluisi siihen ihmistyyppiin, joka ei osaa suhtautua mihinkään vakavasti, mutta tämä käsitys meni aika nopeasti ohitse tätä toista osaa lukiessa. Itse olen kuitenkin enemmän kiinnostuneempi sarjan yliluonnollisemmista hahmoista, tarkoittaen ensimmäisen osan Glenna & Hoyt -paria noitavoimineen sekä vampyyri-Ciania, joka saa oman vuoronsa olla päähenkilönä sitten viimeisessä osassa. Senpä takia Blair ja Larkin jäivät kuuden porukasta kaikkein eteisemmiksi minulle.

Viimeinen ja samalla koko ihmiskunnan kohtalon ratkaiseva taistelu on alkanut ja Kuuden piiri valmistautuu siirtymään Moiran ja Larkinin kotiseudulle Gealliin, jossa tuo taistelu on määrä käydä. Kivikehä Jumalten tanssin kautta seurue pääsee lopulta Gealliin, joka on nykyaikaan tottuneille Glennalle ja Blairille kuin toinen maailma. Taistelua on käsitelty ja nostettu esiin sen verran paljon, etten oikein tiedä, mitä siltä pitäisi odottaa. No, ainakin seurue valmistautuu tässä osassa taisteluun entistä tarmokkaammin ja saa jo kokea, mitä on luvassa. Tykkäsin erityisesti siitä, että nykyajasta siirryttiin vielä mystisempään paikkaan, jota osa piirin jäsenistä piti taruna. Se luo taistelulle aika korkeat odotukset, kun ratkaistaakseen maailman kohtalon täytyykin käydä itse taistelu keskiaikaisessa tarumaailmassa. Hahmojen historiaa saadaan myös lisää selville, tietysti päähenkilöparin eli Blairin ja Larkinin, mutta myös Moiran, joka on itse asiassa tuleva Geallin hallitsija.

Jumalten tanssi jatkaa samaa linjaa kuin avausosa. Oli muutamia tylsähköjä kohtia, mutta yleisesti tämä on viihdyttävyydessä samalla tasolla kuin ensimmäinenkin osa. Vaikka Blair ja Larkin eivät suosikkihahmojani olekaan, niin oli mielenkiintoista seurata heidän väliensä kehitystä. Romantiikkaa tässä ei ole unohdettu, vaikkakaan pääparin luonteet eivät ihan sovellu niin siirappiseen menoon kuin ensimmäisessä osassa paikoitellen oli.

Ei hän toivonut kuolemaa. Ei todellakaan. Mutta hänessä oli pieni salainen kolkka, joka oli väsynyt, hirvittävän väsynyt olemaan yksin, olemaan se mikä hän oli, ja siihen että se mikä hän oli saneli sen, että hän joutuisi olemaan yksin.
(s. 69)

Kuuden piiri-sarja:
Morriganin risti (Morrigan's Cross) 2007
Jumalten tanssi (Dance of the Gods) 2008
Hiljaisuuden laakso (Valley of silence) 2008

lauantai 1. syyskuuta 2012

Nora Roberts: Morriganin risti

Alkuperäinen teos: Morrigan's Cross (2006)
Gummerus, 2007, kovakantinen, sivumäärä 364


Hänen sisimmässään velloi myrsky, yhtä musta ja häijy kuin rajuilma, joka parhaillaan raivasi tiensä meren yli. Se pieksi hänen veressään ja ulkoilmassa, se taisteli hänen sisässään ja hänen ulkopuolellaan hänen seisoessaan sateen liukastamalla kalliolla.
(s. 9)



Ennen Morriganin ristin lukemista en ollut lukenut Nora Robertsin kirjoja laisinkaan. Mielikuvani kirjailijan tuotannosta kallistui romantiikan ja niin sanotun hömpän suuntaan. Tämäkin kirja tuli muuten vastaan kirjastonhyllystä, kun etsiskelin jotain luettavaa. Takakannen maalailema kuvaus upposi kuin veitsi voihin: noituutta, vampyyreja ja sitä romantiikkaa. Morriganin risti on Kuuden piiri -trilogian avausosa.

Velho Hoyt matkustaa 1100-luvun Irlannista nykyajan New Yorkiin saatuaan tehtävän jumalatar Morriganilta. Paha vampyyrikuningatar Lilith kokoaa joukkojaan alistaakseen ihmiset orjuuteen. Hoytin tehtävänä on koota armeija Lilithiä vastaan ja estää tämän suunnitelmat. Nykyajassa Hoyt kohtaa oman veljensä Cianin, joka on muutettu vampyyriksi sekä wicca-noita Glennan. He ovat Kuuden piirin kolme ensimmäistä jäsentä. Myöhemmin joukkoon liittyvät myös vampyyrinmetsästäjä Blair ja mielikuvitusmaailma Geallista saapuneet prinsessa Moira ja tämän serkku Larkin. Edessä oleva tehtävä ei totisesti tule olemaan helppo, ryhmän jäsenten kesken riittää erimielisyyksiä, eikä Hoytin ja Glennan välillä leimahtanut intohimo ole kaikkien mieleen.

En yllättynyt siitä, että kirjassa piirin jäsenten kesken muodostuu pariskuntia. Tämän ensimmäisen osan päärina ja samalla suurimpina huomionkohteina ovat Hoyt ja Glenna, joita yhdistää taikuus. Selvästi vastakohdat vetävät puoleensa, Hoyt on nimittäin erakkomainen manaaja, joka joutuu totuttelemaan ajatukseen työskentelemisestä toisen taikavoimia omaavan henkilön kanssa. Glennalla riittää sanavalmiutta ja älyä tilanteessa kuin tilanteessa ja onpa hän myös varsinainen kaunotar sen lisäksi. Vaikka taikuus ja noidat kiinnostavatkin minua fantasiakirjallisuudessa, niin tällä kertaa kaksi toisiinsa rakastuvaa loitsijaa jäivät hieman varjoon verrattuna joukon ainoaan hyvään vampyyriin. Cian on avausosan perusteella karkea ja huomattavan varakas, mutta on ilmiselvää, että jatkossa hahmosta ilmenee uusia puolia. Serkukset Moira ja Larkin jäivät vielä taustalle, heidän aikansa koittaa sitten jatko-osissa. Samoin käy myös Blairille, joka ei oikeastaan ehdi muuta kuin saapua piirin jatkoksi, ennen kuin kirja on lopussa. Takakannesta voisi päätellä, että Blair on tässä suuremmassa roolissa, mutta niin ei ole.

Oli helpottavaa huomata, että New Yorkista siirryttiin melkein heti muihin maisemiin. Irlannin tunnelmallinen vanhanaikainen mökki, joka alunperin oli Hoytin ja Cianin kotitalo, sopii paremmin eeppiseen taisteluun vampyyreja vastaan valmistautumiseen kuin kiireinen Iso Omena. Juoni ei keskity pelkästään edessä olevaan taisteluun vaan myös hahmojen historiaa valotetaan lukijalle. Tosin vain niiden hahmojen, joilla on suurempi rooli. Parhaiten mieleen jäi veljesten tarina siitä, kuinka Hoyt menetti Cianin viholliselle, kun tämä muutettiin vampyyriksi. Entistä mielenkiintoisemman heidän tilanteestaan tekee se seikka, että juuri Lilith, maailman hallitsemista tavoitteleva vampyyrikuningatar, toimi Cianin luojana. Onneksi lainasin samaan aikaan sarjan toisen osan, joten pääsen nopeasti lukemaan, kuinka veljesten väleihen vaikuttaa se, että he ovat sotimassa toiselle ikuisen elämän tarjonnutta henkilöä vastaan.

Käsitykseni kirjailijan hömppätuotannosta ei ainakaan vielä muuttunut tämän osan myötä. En laskisi kirjaa aivan harlekiinien hömppätasolle, mutta toisaalta ei tämä sitä "laadukkaampaa" kirjallisuutta ihan edusta. Mutta jos kirja on mukaansa tempaava ja pitää lukijan otteessaan, niin miksikäs se ei omalla tavallaan voisi olla laadukas ja hyvä kirja. Morriganin ristiä pidän edellisten lisäksi viihdyttävänä ja helppona luettavana. Sopii erityisesti romantiikan nälkään, mutta en sanoisi, että kirja on liian imelä. Jokaisella on tietysti omat rajansa, missä vaiheessa kuvailu muuttuu liian siirappiseksi.

Unet vainosivat häntä vampyyrin luolan käytävissä, joissa kidutettujen tuskanhuudot viilsivät veitsen tavoin hänen mieltään ja sydäntään. Minne ikinä hän kääntyikään labyrintissä, hän oli aina syöksymäisillään mustaan aukkoon, joka odotti kuin kita hotkaistakseen hänet huutojen ajaessa häntä takaa. Ja vielä huutoja pahempaa oli nauru.
(s. 157)

PS. Lainaamani kappale on ilmeisesti kohdannut kovakouraista käsittelyä, sillä alareunaan on lätkäisty musta teippi. Näyttää vähän hölmöltä tuossa ottamassani kuvassa, mutta ei sille mitään voi.

Kuuden piiri-sarja:
Morriganin risti (Morrigan's Cross) 2007
Jumalten tanssi (Dance of the Gods) 2008
Hiljaisuuden laakso (Valley of silence) 2008

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Anthony Capella: Napolilainen naimakauppa

Alkuteos: The Wedding Officer, 2006
Tammi 2008, kovakantinen, sivumäärä 396

Oikeastaan kesti puoli tuntia ennen kuin lounas oli pöydässä. Livia vaati kaikkia istumaan ennen kuin aloitti tarjoilun. "Ihmiset saavat odottaa pastaa, ei toisinpäin", hän sanoi tiukasti. Hän huolehti myös, että pöydässä oli kannullinen vettä, pullo öljyä, suolaa ja maljakko tuoreine nuppuineen. Jamesiin teki jälleen vaikutuksen Livian ilmeinen kyky tanssittaa kaikkia pillinsä mukaan. Hetken koittaessa kaikki talon brittiupseerit istuivat odottamassa, mitä Livia toisi pöytään. (s. 164)

Yleensä näitä blogin kirjaesittelyjä tehdessä yritän kertoa kirjasta hieman omin sanoin sen sijaan, että kirjoittaisin suoraan kaiken, mitä takakannessa lukee. Tällä kertaa teen poikkeuksen kirjoittamalla suoraan takakannen tekstin. Tämä kirja tuli vastaan kirjaston hyllystä, kuten monet muutkin lukemani kirjat. Ryhdyin lukemaan takakantta ja ihastuin täysin sen luomaan mielikuvaan kirjan sisällöstä.

Eletään vuotta 1944 miehitetyssä Napolissa. Virkaintoinen nuori brittiupseeri James Gould saapuu liittoutuneiden tukikohtaan toimittamaan "avioliittoupseerin" virkaa, toisin sanoen estämään brittisotilaiden avioliittoaikeet huonomaineisten italialaiskaunottarien kanssa. Tehokkaana ja suoraselkäisenä miehenä hän tekee lopun lahjuksista, mustan pörssin kaupasta ja kaikenlaisesta muusta korruptiosta. Tästä suivaantuneina napolilaiset juonittelevat hänelle kokiksi kauniin nuoren naisen, Livian, jonka tarkoitus on saada Jamesin pää kääntymään kohti elämän nautintoja ja tehdä hänet lempeämmäksi muita ihmisiä kohtaan. Sillä kuten Napolissa sanotaan, panza cuntenti, cori clementi - täysi vatsa, armollinen sydän.
          Livian loihtimat melanzana alla parmigiana, fettuccine al limone ja muut taivaalliset herkut saavat armeijan tölkkimuonaan tottuneen miehen pään sekaisin. Ennen kuin James huomaakaan, hän on rakastunut päätä pahkaa viehättävään kokkiinsa. Myös Livian tunteet lämpenevät, ja hetken aikaa tulevaisuus näyttää valoisalta, kunnes kaupunkia vartioiva Vesuvius osoittaa heräämisen merkkejä...

Päähenkilöistä ei voinut olla pitämättä. Temperamenttinen ja sanavalmis Livia osasi pitää puolensa, vaikka historiallisen romantiikan pääosassa oleva naishahmo voisi yhtä hyvin olla jatkuvasti pelastavaa ritaria kaipaava neito. James puolestaan tuntui aluksi turhan kainolta ja hillityltä britiltä, mutta kirjan edetessä hän osoitti omaavansa vahvempaa luonnetta. Kummallakin on sellaisia piirteitä, joita pidetään heidän kansakunnillensa ominaisina. Livia on spontaani eteläeurooppalainen ja James korrekti engelsmanni. Huvittavimmalla tavalla tämä tuli esiin kohdassa, jossa James pyysi Liviaa laatimaan reseptin tämän valmistaessa ruokaa. Livian resepti on Jamesin mielestä luettelo aineksista, eikä hän ymmärrä lyhennettä q. b. - Quanto basta eli tarpeeksi. Muut hahmot olivat myös loistavia aina Livian ensirakkaudesta Enzosta pakolliseen roistoon Albertoon. Lukiessa tuntui siltä, että kaikilla hahmoilla on oma tarkoituksensa kirjan tarinassa, eikä minkään hahmon kohdalla tuntunut siltä, että tämä olisi voitu tai kannattanut jättää pois.

Hahmojen lisäksi osansa huomiosta saa miljöö, pieni Fiscinon maalaiskylä ja vilkas miehitetty Napoli sekä tietysti taustalla uinuva Vesuvius. Kuvailun perusteella pystyi melkein mielessään näkemään kapeat kadut ja niillä tavaroitaan kaupittelevat ihmiset. Olen jossain toisessa kirjaesittelyssä todennut pitäväni asioiden runsaasta kuvailusta ja sitähän oli oikein ilahduttavasti. Tämän lisäksi kuvailut Livian valmistamista ruokalajeista tekivät vähän nälkäiseksi lukemisen aikana. Oikeastaan Livian jatkuva ruoanlaitto sai jo entisestään melkoisen kiinnostuksen kipinäni italialaista keittiötä kohtaan kasvamaan. En todellakaan aina tiennyt, minkälaisesta ruoasta mahtaa olla kyse, jos mainittiin vain italialainen nimi, mutta se ei haitannut. Ehkäpä seuraava kirja, joka lähtee mukaani kirjastoreissulla on italialaisia reseptejä sisältävä keittokirja.

Kiinnostavan lisämausteen tuo se, että kirjan tapahtumat pohjautuvat tositapahtumiin. Kiitokset -osiossa kerrotaan lähteenä käytetystä päiväkirjasta, joka kuului brittien turvallisuuspalvelun aliupseerina vuoden 1944 Napolissa toimineelle Norman Lewisille. Vesuviuskin purkautui oikeasti samana vuonna. Mielenkiintoni heräsi, kun takakansi lupasi Italiaa ja historiaa, eikä kirjaa lukiessa tarvinnut pettyä. Tarina piti koko ajan otteessaan. En olisi malttanut keskeyttää lukemista. Tuntui siltä, että tämän voisi lukea kerralla kokonaan - jos vain olisikin aikaa viihtyä niin pitkään ilman keskeytyksiä kirjan parissa. Lisäksi Anthony Capellan kirjoitustyyli on mukaansa tempaava. Uppouduin kirjan maailmaan jo ensimmäisen sivun aikana. Epilogin tullessa vuoroon tuntui uskomattomalta, että kirja olisi jo kohta ohitse. En voi muuta kuin suositella.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Linda Howard: Liian kaunis kuolemaan

Alkuperäinen nimi: Drop Dead Gorgeous
WSOY, 2010, kovakantinen, sivumäärä 318


Minun nimeni on Blair Mallory, ja yritän päästä naimisiin, mutta kohtalottaret ovat kaikkea muuta kuin suopeita... Inhoan kohtalottaria, inhoatteko te? Keitä ne tyhmät eukot sitten lienevätkään.
(s. 5)


Pidin Henkensä kaupalla -kirjan päähenkilöä Blairia aivan liian täydelliseksi tehtynä hahmona ja samalla vielä ärsyttävänäkin. Kun sitten näin tämän kirjan kirjaston hyllyssä ja selvisi, että tämä on jatko-osa Blairin tarinaan, en voinut olla lainaamatta tätä. Sen verran utelias olin saamaan selville, kuinka neiti täydellisen kuntosaliohjaajan ja hänen komentelevan komisarionsa suhde jatkuisi.

Blair ja Wyatt suunnittelevat häitään, mikä ei olekaan ihan helppoa. Eriäviä mielipiteitä kehkeytyy aina itse hääpäivästä pitopalveluun ja juhlapaikkaan. Tulevassa yhteiselossa riittää myös neuvoteltavaa: Wyattin talo pitäisi sisustaa uudestaan, koska se on Blairin mielestä liian miehinen. Lisäksi kitkaa aiheuttaa heidän keskenäinen valtataistelunsa siitä, kumpi onkaan niskan päällä suhteessa, Wyatt kun fiksuna miehenä on vähitellen oppinut hillitsemään Blairin draamailuja. Asiat saavat vakavamman sävyn, kun Blair on jäädä yliajetuksi ostoskeskuksen parkkipaikalla. Pian on selvää, että joku yrittää taas murhata Blairin! Tällä kertaa hän joutuu selvittämään murhaajan itse, sillä aina niin valpas Wyatt ei yllättäen ota asiaa vakavasti.

Kirja on hyvin samanlainen kuin edeltävä osansa. Blair ja Wyatt käyvät yhä valtataisteluaan täydellisessä arjessaan ja ongelmia on luvassa jonkun mielipuolen vuoksi. Eipä siis mitään yllätyksellistä sisältöä. Mielestäni Henkensä kaupalla -kirjassa pääparin välinen sanailu oli jotenkin huvittavampaa. Tästä jäi sellainen käsitys, että mentiin täysin samalla kaavalla kuin aiemmassa kirjassa ja sen takia lukeminen oli paikoitellen jo vähän puuduttavaa. Luin kirjan viihteennälkää täyttämään ja sellaiseksi se myös sopi hyvin, lomakirjaksi, jonka parissa voi viettää pari laiskaa päivää, jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Jos vielä kolmas osa ilmestyy, niin todennäköisesti päädyn lainaamaan sen kirjastosta, vaikka en mikään Blairin ylinystävä olekaan.

torstai 3. toukokuuta 2012

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Alkuperäinen teos: The Picture of Dorian Gray (1891)
Otava 2009, kovakantinen,
sivumäärä 363

Dorian ei vastannut, vaan siirtyi välinpitämättömästi kuvansa eteen ja kääntyi siihen päin. Kun hän näki sen, hän kavahti taemmas ja hänen poskilleen tulvahti hetkeksi mielihyvän puna. Hänen silmiinsä syttyi ilo aivan kuin hän olisi nyt ensimmäisen kerran tunnistanut itsensä. Hän seisoi hievahtamatta ja ihmeissään, tajusi hämärästi, että Hallward puhui hänelle, mutta ei saanut selvää sanojen sisällöstä. Hän tajusi oman kauneutensa kuin ilmestyksenä. Hän ei ollut ennen huomannut sitä.
(s. 45-46)

Tarina lähtee liikkeelle, kun nuoresta ja komeasta Dorian Graysta maalataan muotokuva. Nähtyään valmiin muotokuvan Dorian häikäistyy omasta ulkonäöstään ja esittää kohtalonsa sinetöivän toiveen: hän ei haluaisi vanheta ja menettää nuoruudeen kauneuttaan. Toive toteutuu, jolloin Dorianin sijasta vanheneekin hänestä maalattu muotokuva. Ikuisen nuoruuden turvin Dorian ryhtyy etsimään nautintoja sekä tutustuu elämän moraalittomaan puoleen. Skandaalinkäryt, petokset, ilotalot saati oopiumi eivät kuluta Dorianin kasvoja, mutta vuosien myötä kertyneet rikokset näkyvät muotokuvan kasvoilla ja saavat sen muuttumaan niin iljettäväksi, että Dorian säilyttää sitä lukitun oven takana.

Kirjan muita tärkeitä hahmoja ovat taidemaalari Basil Hallward ja lordi Henry Wotton. Juuri Hallward maalasi muotokuvan, joka sai Dorianin tekemään hätkähdyttävän toivomuksensa. Lisäksi Hallward pitää Doriania muusanaan, jota ilman ei voi maalata. Lordi Wotton puolestaan on Hallwardin tuttava, johon Dorian tutustuu taiteilijan ateljeessa. Lordin johdatuksessa Dorian tutustuu elämän paheellisiin puoliin ja sen tarjoamiin nautintoihin. Muista tarinan mukana vilahtavista hahmoista eniten huomiota sai nuori ja lupaava näyttelijätär Sibyl Vane, jonka kanssa Dorianilla on lyhyt romanssi.

Miljöönä on pääasiassa yläluokkainen viktoriaanisen ajan Lontoo, jossa herrasväki seurustelee hienoissa salongeissa. Dorianin etsiessä paheellisia nautintoja kerronta käväisee toki myös laitapuolen kaduilla ja kujilla. Huonompiosaisten oloja tuona aikana valottavat kohdat, joissa kuvataan näyttelijätär Sibyl Vanen elämää. Ero Vanen perheen likaisenharmaan olohuoneen ja hienostoväen seurapiirisalonkien välillä on melkoinen. Kuvailua tässä teoksessa totisesti riittää. Yleensä nautin lukiessani esimerkiksi jonkin henkilön vaatetuksen tai asumuksen runsaasta kuvailusta, mutta tällä kertaa meinasin jo tylsistyä, kun Dorianin haalimista taideaarteista ja keräilyharvinaisuuksista riitti juttua useamman sivun verran.

Oscar Wilde oli nimenä entuudestaan tuttu, mutta en tiennyt hänen tuotannostaan oikeastaan mitään. Dorian Grayn muotokuva oli mielenkiintoinen ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen lukukokemus, eikä yhtään niin kauhua kuin luulin sen ensiksi olevan. Teos jäi näytelmiä kirjoittaneen Wilden ainoaksi romaaniksi ja herätti ilmestyttyään paheksuntaa juuri moraalittomien nautintojen kuvauksen ja homoseksuaalisten viittauksien vuoksi. 1800-luvun maailmankuva oli huomattavasti tiukempi sen suhteen, mistä sopi kirjoittaa ja mistä ei, joten en ihmettele yhtään, että teos herätti paheksuntaa; Dorianin viettämää turmeltunutta elämäntapaa ei sievistellä. Homoseksuaalisista viittauksista sain tietää vasta kirjan luettuani, kun innostuin etsimään netistä siitä tehtyjä arvosteluja. Viittaukset jäivät pääasiassa huomaamatta, mutta muistan joissakin kohdissa ajatelleeni, että voisiko tekstin perusteella miesten välillä olla muutakin kuin ystävyyttä.

Estetiikka, moraali, missä menee rajat sille, mitä kenelläkin on lupa tehdä ovat kirjan keskeisiä ja mielenkiintoisia teemoja. Onneksi teos ei pyri opettamaan lukijaansa, mikä on oikein ja mikä väärin, luulenpa että silloin tästä olisi jäänyt hieman laimeampi maku lukemisen jälkeen. Lukemani versio Dorian Graysta kuuluu Otavan Keskiyön kirjasto -sarjaan, joka sisältää yhdeksän kauhun ja pahuuden klassikkoa nuorille ja aikuisille. Kirjan on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Tykkäsin Kapari-Jatan suomennoksesta Harry Pottereiden kohdalla ja niin myös nyt Dorianin lukiessani. Teoksen kieli on rikasta, ei mikään ihme, että tuntuu olevan niin paljon sitaatteja, jotka ovat lähtöisin Oscar Wildeltä. Parasta antia omasta mielestäni olivat kyynisen lordi Henry Wottonin sutkautukset, tässä muutama esimerkkinä:

Lordi Henry mietti hetkisen. "Muistatteko ainoatakaan isoa erehdystä varhaisilta vuosiltanne?" hän kysyi katsoen pöydän poikki herttuattareen.
"Suuren määrän, pelkään pahoin", herttuatar huudahti.
"Tehkää siis ne uudestaan", Lordi Henry sanoi vakavasti. "Nuoruuteen palatakseen on vain toistettava hölmöilynsä."

(s. 70-71)

"Mitä pötyä ihmiset puhuvatkaan onnellisista avioliitoista!" lordi Henry huudahti. "Mies voi olla onnellinen kenen tahansa naisen kanssa, kunhan ei rakasta tätä."
(s. 292)

"Kaikki tuottaa mielihyvää, kun sitä tekee liian usein", lordi Henry kiljahti nauraen.
(s. 345)

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Leila Tuure: Piiritanssi

Sunkirja, 2009, kovakantinen, sivumäärä 319

Kyllä hän muisti, miten innostunut Sandra oli ollut kuultuaan Mikaelin ensimmäisen laivan nimen. Ja nyt naapurin poika jatkaisi samaa linjaa. Se oli jo enemmän kuin kansallisromanttisen kipinän saanut Aleksandra oli saattanut toivoakaan.
(s. 209)


Ennen Puolan prinsessan lukemista Leila Tuure oli minulle täysin tuntematon kirjailija. Piiritanssi kuuluu taas niiden kirjojen joukkoon, jotka olen päätynyt lukemaan, kun olen haahuillut kirjaston hyllyjen välissä ja tarttunut umpimähkään mielenkiintoiselta vaikuttavaan kirjaan. Tällä kertaa kirjailijasta oli jo jonkinlainen käsitys. Vielä kun muistin pitäneeni lukemastani, ei ollut enää syytä laskea kirjaa takaisin hyllylle.

1840-luvun Porissa eletään nousukautta. Ulkomaankauppa käy vilkkaana laivojen suunnatessa merelle satamakaupungista. Kaupan tuoman vaurauden ympäröimissä säätyläispiireissä tanssitaan salongeissa ja suunnitellaan hyviä naimakauppoja jälkikasvun varalle. Päähenkilöinä ovat kauppamies Modenin tyttäret Aleksandra ja Kristiina, jotka eroavat luonteiltaan toisistaan kuin yö ja päivä sekä nuori laivanvarustaja Mikael Grönfors, jolle varhaista menestystä on tuonut isältä saatu perintö.

Kirja on jaettu osiin niin, että jokaiseen päähenkilöön keskitytään hahmon omissa luvuissa. Modenin nuorimman tyttären kauniin Kristiinan osassa perheen villikko aiheuttaa skandaalin tanssiaisissa liian railakkaalla käytöksellään. Tämän jälkeen ei auta muu kuin naittaa tyttö, jos tämä siitä rauhoittuisi. Puolisoksi valitaan vanha Lindenin ukko, eikä Kristiina totisesti ole tyytyväinen vanhempiensa tekemään ratkaisuun. Kristiinasta saa ensimmäisenä yksipuolisen käsityksen, että tyttö elää vain huvittelua ja hienoja ostoksia varten. Hän on nuori ja haluaa nauttia elämästään. Hänen luonnettaan ei kuvata kovin hyväksi. Kristiina on tietoinen hänelle edullisesta ulkonäöstä ja sen vaikutuksesta muihin. Kadulla vastaan tulleen rouvan puheisiin isosiskon naittamisesta Kristiina vastaa alentuvasti, mikä saa rouvan ajattelemaan tytön olevan täysin itsekäs ja kylmä. Samaan ikäpolveen Kristiinan kanssa kuuluvat säätyläisneidit tuhahtavat toisilleen tytön olevan varsinainen nirppanokka. Kirjan edetessä sympatiat asettuvat Kristiinan puolelle, mutta lopullinen mielikuva tytöstä jää silti yksipuolisesti ei mukavan puolelle.

Siinä missä Modenin nuorimmainen on railakas villikko, vanhin tytär Aleksandra on hillitty ja hyvin kasvatettu. Hän on valinnut opintien kouluttautumalla ensin kaupungin omassa tyttökoulussa ja sen jälkeen vielä Helsingissä frouvasväen koulussa. Naimakauppojen sijaan Aleksandra haluaa toimia opettajana tyttökoulussa ja ajaa tytöille koulutusta siinä missä pojatkin sitä saavat. Hänen osassaan syvennytään Louise-äidin yrityksiin saattaa tytär yhteen sopivan puolisoehdokkaan kanssa, mamma kun ei ole vielä luopunut täysin toivosta vanhimpansa kohdalla. Samanaikaisesti Aleksandra suunnittelee kirjoittavansa tytöille oman oppikirjan. Aleksandraa luonnehditaan useammassakin kohdassa vakavaksi. Kutsuilla häntä eivät turhanpäiväisyydet, kuten tanssiminen kiinnosta, mutta rouvien aloittaessa puhetta miestensä laivojen matkoista kaukomaille, kuuntelee Aleksandrakin heidän puheitaan. Aleksandran totisen ulkokuoren alla on muutakin, hänestä sai lopulta hieman moniulotteisemman mielikuvan kuin sisarestaan.

Mikael Grönfors on nuori laivanvarustaja, jonka menestyksenä avituksena on ollut isältä saatu perintö. Mikael on siinä mielessä erikoinen nuori mies, että häntä eivät kaupungin neidit kiinnosta. Hänen mielenkiintonsa on kaupankäynnissä ja laivahankkeissa. Saapa Mikael kuitenkin nopeasti huomata, että yksin olevalla nuorukaisella ei ole helppoa rouvien suunnitellessa hyviä naimakauppoja tyttärilleen. Kukapa olisikaan parempi ehdokas kuin huomattavaa omaisuutta hallitseva poikamies? Minulla oli jo melko alusta lähtien pieni aavistus siitä, kuinka tämän herran loppujen lopuksi kirjan aikana käy ja aavistus piti aika hyvin paikkansa. Mikaelin hahmosta ilmenee myöskin juonen edetessä puolia, joita hänestä ei olisi aluksi odottanut, vaikka tarinan loppu olikin odotettava.

Miljöönä on pääasiassa Pori, joka oli tuohon aikaan yksi Suomen merkittävimmästä satamakaupungeista. Tapahtumat sijoittuvat Porissa säätyläisten hienoihin salonkeihin. Palvelijoita toki vilahtelee nimiltä juonen varrella, mutta heistä kovin monella ei ole sen suurempaa osaa kirjassa. Eniten esiin heistä nousee loppupuolella pikkupiika Johanna ryhdyttyään haaveiluistaan tekoihin, mutta piikatyttö katoaa kuvioista melkein saman tien kuin on esiteltykin. Porin ulkopuolella käväistään Mikaelin matkassa. Ensin liikeasioita hoitamassa tai siis oikeamminkin pakomatkalla tante Louisen järjestämistä kutsuista Kokemäellä, jossa mukaan henkilökaartiin liittyvät muutaman sivun ajaksi triviaalikoulun aikainen ystävä perheineen ja Mikaelin sisarpuoli talouksineen. Ulkomaille päästään hetkeksi Mikaelin lähtiessä laivansa Ilmattaren mukana hakemaan kauppalastia aina Englannista, Marseillesista ja Livernosta asti.

Kirja oli viihdyttävää luettavaa, vaikka se olikin melko ennalta arvattava. Historiallisia tosiasioita oli otettu mukaan ja sen aikaisesta maailman menosta syntyi hahmojen välillä keskustelua jonkin verran. Tästä esimerkkinä vaikkapa Mikaelin ja hänen sisarpuolensa miehen välinen jutustelu kaupankäynnistä, kuinka Ranska oli valloittanut Algerian ja näin rauhoittanut merirosvousta Välimerellä sekä millainen aika Euroopassa mahtaisi alkaa, jos saksalaiset valtiot päättäisivät liittoutua keskenään yhdeksi isoksi valtioksi. Suomen historiasta huomiota sai erityisesti Kalevala, josta poimittuja nimiä Mikael antoi laivoilleen. Aivan kirjan lopussa on pieni murresanasto, joka tuli tarpeeseen omalla kohdalla. Frisyyri, fröökynä, kranttu ja kröhä olivat ainakin tuttuja sanoja, mutta enpä ennen tiennyt sellaisten sanojen kuin fralla, kompromettoida, kreetupytty ja tampuuri merkitystä.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen

WSOY, 2009 (ensipainos 1944), kovakantinen, sivumäärä 282

”Viuhka!”, kuiskaa Ulla ja ojentaa kättään. Mutta Aleksanteri ravistaa kiusoittelevasti päätään ja hymyilee, koettaa kädellään, että viuhka on paikoillaan rintanappien välissä, ja astuu pois Ullan viuhka voitonmerkkinä povellaan. Naiset, ylhäiset ja alhaiset, tuijottavat sitä silmät pyöristyneinä.
(s. 133)

Ihmemaan kirjalliset seikkailut päivittyvät viimein uuden vuoden puolelle. Loppusyksy meni opiskelujen ja töiden parissa, vaikka sama meno jatkuukin, niin yritän silti ottaa itseäni niskasta kiinni ja myös raapustaa tänne blogiin lukemistani kirjoista. Vuoden ensimmäisen kirjan kunnian itselleen saa kotimainen klassikko, Mika Waltarin Tanssi yli hautojen. Waltari tuli kunnolla tutuksi viimeistään lukion äidinkielen tunneilla, jolloin päätin lukea edes jotakin hänen tuotannostaan. Tanssi yli hautojen tuntui kaikkein kiinnostavimmalta, joten se oli helppo valita luettavaksi. Tyypilliseen tapaani en saanut päätöstäni aikaiseksi, ennen kuin viime vuoden lopulla, kun kirja tuli vastaan kirjastonhyllyllä, josta poimin sen mukaani.

Pääosassa on keisari Aleksanterin ja kauniin, nuoren suomalaisen aatelistytön, Ulla Möllersvärdin rakkaustarina. Aleksanteri on saapunut valloittamaansa maahan Porvoon valtiopäiville, jossa Suomi saa autonomisen aseman. Keisari haluaisi voittaa suomalaiset omalle puolelleen, hurmata heidät hymyllään ja osoittaa olevansa hyvä hallitsija kaikille, myös köyhälle suomalaiselle talonpojalle. Ulla ei pidä valloittajana saapuvasta keisarista, itse asiassa tyttö inhoaa venäläisiä ja siinä samalla sotaa, joka vei hänen veljensä kauas kotoa. Valtiopäivien kunniaksi järjestetyissä tanssiaisissa komea keisari pyytää maalaisaateliin kuuluvaa Ullaa tanssiin kanssaan. Sali kuiskailee keisarin kohteliaisuuden menneen liian pitkälle. Samaan aikaan venäläisen katrillin tahdissa keisaria tuskastuttaa, hänen käsivarsillaan oleva neito väistää majesteetin katsetta ja torjuu häntä, vaikka Aleksanteri luulee suoneensa tälle suurimman armon. Tanssiaisten jälkeen keisari saapuu Mäntsälään, Ullan kotikartanoon vieraaksi. Aluksi Ulla ei muiden tavoin iloitse keisarin vierailusta, mutta vähitellen keisari lumoaa myös hänet.

Waltarin käyttämä vanhahtava kieli sopii teokseen paremmin kuin hyvin. Rakkaustarina saa kauniin ja herkän sävyn vanhahtavan tyylin myötä. Enimmäkseen pidin käytetystä tyylistä, mutta kyllä se rupesi välillä myös ärsyttämään. Esimerkiksi pitkät keisarin taustaa valottavat muistelemiset tuntuivat liian pitkiltä. Myönnän häveten, että parissa sellaisessa kohdassa lukeminen muuttui lähinnä tekstin nopeaksi silmäilemiseksi, jotta pääsisi eteenpäin tylsästä kohdasta.

Yleensä historiallisissa romaaneissa, joissa kerrotaan yhteiskunnan korkea-arvoisimmista, ei käsitellä tavallista kansaa juuri ollenkaan. Tässä kirjassa ilahdutti se, että Waltari kirjoittaa myös köyhistä talonpojista. Heillä on osansa seuratessaan keisarin saapumista Porvooseen. Yksi kirjan sivuhahmoista on Viipurista tullut sihteeri Antti Karppanen, joka palvoo Ullaa. Talonpoikien edustajat on myös kutsuttu valtiopäiville ja sen jälkeen illan tanssiaisiin, jossa keisari ihmettelee, mikseivät he tanssi muiden mukana. Komea, nuori keisari on jotakin, mitä suomalaiset talonpojat eivät ole aiemmin kokeneet. Aleksanteri, taidokas näyttelijä, lumoaa rahvaan ylempiarvoisten ohella.

Suosittelemisen arvoinen kirja! Vaikka vanhahtava kieli aluksi kavahduttaisi, niin kannattaa silti lukea, ilman sitä vanhahtavaa kieltä tämä ei luultavasti olisi niin hyvä lukukokemus. Itseäni häiritsi Aleksanterin näyttelijäpuolen sekalaisuus – pohdinnat siitä, kuka hän todella on, ja onko hän oikeasti hyvä ihminen. Taustalla on keisarin aiemmin tekemä ratkaisu, joka on ruvennut vainoamaan häntä ja muuttunut hänen omaksi painajaisekseen. Valitettavasti vain nämä pohdinnat ja ahdinko saivat mukaan eläytyvän lukijan myös ahdistuneeksi. Kannesta sen verran, että se on mielestäni nätti ja houkuttelee lukemaan kirjan.