sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Joanne Harris: Sinisilmä

Alkuperäisteos: blueeyedboy (2010)
Otava 2010, kovakantinen, sivumäärä 463

Hyvä on, vitsi alkaa riittää, ajattelee blueeyedboy. Tämä ei ole enää hauskaa. Jenny tietää hänestä liikaa, ja se alkaa ahdistaa häntä. Hän nousee ylös, vaikka se sattuu hirveästi. Huone keikahtaa taas kerran. Hän pitelee kiinni pöydänreunasta, jottei kaatuisi.
(s. 460)


Nelikymppinen sairaala-apulaisena työskentelevä B. B. asuu yhä äitinsä luona pienessä kylässä Yorkshiressa. Hänen sosiaalinen elämänsä on rajoittunut nettiin sivustolle badguysrock, jota hän itse ylläpitää. Sivustolla kokoontuvat syrjäytyneet ja noh, voisi sanoa hieman häiriintyneet ihmiset, sillä esimerkiksi B. B. kirjoittelee sivustolle murhakertomuksia, joiden voisi kuvitella olevan totta. Badguysrockissa on myös Albertine, jonka tekemisiä B. B. seuraa suorastaan pakkomielteisesti. Myöhemmin selviää, että B. B. ja Albertine jakavat yhteisen menneisyyden. Menneisyys ja sen tuskalliset muistot vaivaavat B. B:tä. Hän ei ole aina ollut ainoa lapsi, sillä alun perin perheeseen kuului kolme veljestä. Jokaisella oli oma värikoodinsa: vanhimmalla musta, keskimmäisellä ruskea ja nuorimmalla sininen.

Joanne Harris on yksi lempikirjailijoistani, joten sen takia Sinisilmän lukeminen oli ensin itsestään selvää. Kun sitten lopultakin sain kirjan käsiini (kiitos kirjaston tavattoman pitkä jonotuslista!), alkoivat ajatukset lukemisesta muuttua. Tuntui vaikealta päästä mukaan kirjan maailmaan. En yleensä jätä lukemista kesken, vaan luen vaikka väkisin ja yhtään kiinnostumatta, oli teksti sitten kuinka mielenkiinnotonta tahansa. Sinisilmän kohdalla en tempautunut juoneen mukaan vielä sivun 50 jälkeen, jota pidän jonkinlaisena rajapyykkinä sille, voiko tylsän alun jälkeen seurata enää mitään mielenkiintoisempaa. Kirja rakentuu lähes kokonaan B.B:n blogiteksteistä, jotka hän on postannut badguysrockiin. Lähes kokonaan sen vuoksi, että joukkoon mahtuu myös Albertinen blogitekstejä. Ajatus on mielenkiintoinen, mutta kun B.B:n tekstit ovat hänen kirjoittamiaan murhakertomuksia, niin eipä oikein jaksa kiinnostaa sellainen koko aikaa. Lisäksi hänen teksteissään vaivasi se, että ne kertovat kirjassa oikeasti esiintyvistä henkilöistä, ja olivat hyvin aidonoloisia. Kuolivatko ne henkilöt oikeasti kirjassa vai oliko kaikki vain B.B:n tarinointia?

Mielestäni Joanne Harrisilla on hieman salamyhkäinen tapa kertoa. Hänen muiden kirjojen kohdallaan olisin aivan myyty tästä tyylistä, mutta Sinisilmässä se enemmänkin ärsytti. Lukiessa tuntui siltä, kuin kirjan maailmaan ei mitenkään voisi päästä mukaan, koska asioilla on niin monia eri käänteitä. Sinisilmä on vähän niin kuin labyrintti mielestäni. Todellisuus ja identiteeteillä leikittelyt sekoittivat kokonaisuutta, niin etten enää pysynyt perässä siinä, mikä oli totta ja mikä kuvittelua. Pisteet kirja saa kuitenkin siitä, että kerrankaan loppu ei ollut arvattavissa noin puolen välin paikkeilla. Täytyi lukea ihan loppuun asti, että sai tietää, kuka kukinkin oli loppujen lopuksi. Lukemisen jälkeenkin tuli vielä sellainen fiilis, ettei ihan ymmärtänyt kaikkea.