maanantai 26. syyskuuta 2011

Linda Howard: Henkensä kaupalla

Alkuperäinen nimi To Die For
WSOY, 2009, kovakantinen, sivumäärä 359

Minun olisi pitänyt tietää, että hän ilmaantuisi paikalle. Hän oli sentään poliisikomisario, ja meidän kaupunkimme kaltaisessa melko pienessä kaupungissa – asukkaita kuusikymmentätuhatta ja risat – murhat eivät olleet jokapäiväisiä tapauksia. Luultavasti suurin osa työvuorossa olevista poliiseista oli paikalla, samoin kuin melko moni työvuoronsa ulkopuolelta. (s. 38)

Henkensä kaupalla on taas niitä kirjoja, jotka olen sattumalta huomannut kirjastossa etsiessäni jotain aivan toista teosta ja päättänyt sen kummempia miettimättä lainata luettavaksi. Halusin vaihteluksi kevyempää luettavaa, sellaista hyväntuulista ja hymyilyttävää, jonka seurassa voisi rentoutua enempää ajattelematta. Tässä mielessä kirja täytti odotukseni.

Blair Mallory on periamerikkalainen blondi, entinen cheerleader ja nykyään menestyvä kuntosaliyrittäjä. Eräänä iltana lähtiessään töistä kotiin Blair näkee kuntosalinsa parkkipaikalla murhan. Hän onnistuu pakenemaan paikalta ja soittamaan poliisit. Virkavallan saapuessa Blair kuvittelee kaiken olevan ohi, mutta huomaa pian olevansa väärässä. Tapauksen tutkintaa johtaa komisario Wyatt Bloodsworth, jota Blair oli tapaillut muutaman kerran pari vuotta aikaisemmin. Kaiken huipuksi Blair ei ollut kuullut komisariosta, silloisesta ylikonstaapelista, mitään heidän kolmansien treffiensä jälkeen – ennen kuin mies nyt ilmaantui hänen kuntosalilleen murhatutkinnan vuoksi.

En muista lukeneeni vähään aikaan kirjaa, jonka päähenkilö olisi ärsyttänyt yhtä paljon kuin Blair. Hänen hahmonsa oli tehty minun makuuni liian täydelliseksi. Vaaleat hiukset, cheerleadertausta, bisnesvainua, niin kaunis, että saa melkein koko poliisilaitoksen vilkuilemaan peräänsä, hyvännäköinen komisariokin vielä haikailemassa mennyttä – eikö tällä hahmolla ole laisinkaan heikkouksia? Blairin ja Wyattin ajautuessa kissa hiiri -leikkiinsä ei lukijalle jää kovinkaan epäselväksi, kuinka heidän lopulta käy. Ja kyllä, Blairilla oli myös yksi heikkous: hän ei osaa sanoa ”ei” Wyattin viettely-yrityksille.

Ennalta arvattavasta juonesta ja täydelliseksi tehdystä päähenkilöstä huolimatta kirja toimi hyvin piristyksenä pitkän päivän jälkeen, jolloin halusin vain levätä ja olla ajattelematta mitään. Hauskat sanailut sekä Blairin ja Wyattin välinen kissa hiiri -leikki huvittivat, mitään sen suurempaa ei tästä kirjasta jäänytkään lukemisen jälkeen mieleen.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Aino Kallas: Valitut teokset

Otava, 2008, kovakantinen, sivumäärä 442

Huomasin kirjastossa Valitut teokset. Ennestään olin kuullut Sudenmorsiamesta, mutta muuten en tuntenut Aino Kallaksen tuotantoa. Mielenkiintohan siinä heti heräsi kirjaa kohtaan ja päätin ottaa sen luettavaksi, vaikka kotona olikin jo valmiiksi pino lukemista odottavia kirjoja. Valitut teokset sisältää Aino Kallaksen tunnetuimmat romaanit Katinka Raben, Barbara von Tisenhusenin, Reigin papin, Sudenmorsiamen sekä osan Kallaksen novellituotannosta. Tapahtumat sijoittuvat kaikissa tarinoissa menneen ajan Viroon. Innoitusta Kallas on saanut vanhoista myyttisistä virolaisista aiheista.

Kirjan avaavana teoksena on Katinka Rabe aiheenaan lapsuus ja sen loppuminen. Katinka Rabe -niminen päähenkilö on nuori tyttölapsi, joka viettää kesänsä Hovissa, Fataburien ja Rabejen sukujen aateliskartanossa itäisellä Suomenlahdella. Katinkan elämä Mummulin ja Grosspapan isännöimässä Hovissa on huoletonta lapsuuden leikkien lomassa, kunnes hän kohtaa ensimmäisen kerran elämän vakavan puolen kuoleman muodossa. Mielenkiintoista tässä tarinassa on sen pohjautuminen todellisiin tapahtumiin, sillä Aino Kallas käsittelee siinä omia lapsuusajan muistojaan kesistä, jotka hän vietti perheen vanhassa Kiiskilän sukukartanossa.

Niin nukkui Katinka Rabe Hovissa lapsuutensa viimeisen yön. Mutta jossakin, kaikkeuden salaisessa sylissä kypsyivät hänen kohtalonsa, ja kaikki, joihin hän vuorostaan kerran oli aihetta antava, autuuttavat, riemulliset, hukuttavat ja hävittävät. Ja hänen unensa olivat kuten oikean Raben lapsen, – kultaa, purppuraa ja norsunluuta.
(s. 118, Katinka Rabe)

Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Sudenmorsian muodostavat yhdessä Surmaava Eros-trilogian, jonka aiheena on luvaton rakkaus. Barbara von Tisenhusenissa nimihenkilö on nuori neito, joka rakastuu kirjuriin ja aikoo karata tämän kanssa, koska heidän liittonsa ei tulisi hyväksytyksi. Reigin papissa puolestaan hiidenmaalaisen, kaikkensa menettäneen pappi Paavali Lempeliuksen rouva rakastuu seurakunnan uuteen Diaconukseen eli apulaispappiin. Kielletty rakkaus on koskettava aihe, mutta näitä kahta suuremman vaikutuksen teki Sudenmorsian. Siinä metsävahti Priidikin vaimo Aalo muuttuu ihmissudeksi kuultuaan Diabolus sylvarum’in eli metsändaimonin kutsun, jota hän seuraa. Öisin sudet juoksevat tappamassa kylän karjaa ja päivisin ovat ihmisiä. Priidik saa selville, että Aalo on muuttunut ihmissudeksi ja ajaa hänet pois kotoa, koska ei voi kestää sitä, että vaimo on riivattu. Aalo jättää kotinsa, pienen vauvansa ja aloittaa elämänsä metsässä välillä suden, välillä ihmisen hahmossa.

Niin Aalo yhtäkkiä nämä sanat selkiästi korvissansa kuuli:
”Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?”

(s. 249, Sudenmorsian)

Lukiessani Valittuja teoksia koin sen vanhanaikaisen kirjoitustyylin viehättäväksi. Paikoitellen joitakin kohtia oli vaikea ymmärtää juuri vanhanaikaisuuden vuoksi, mutta se ei hirveästi haitannut. Mitä pidemmälle kirjassa pääsin sitä luentavammaksi lukeminen muuttui. Takakannen mukaan erityisesti Surmaava Eros-trilogiassa Kallaksen käyttämä arkaainen tyyli kohosi loistoonsa. Trilogian aiheisiin vanhanaikainen tyyli kyllä sopii erityisen hyvin, mutta ei se ollut yhtään huonompaa muussa sisällössä käytettynä.

Kannattaa lukea, jos ei kaikkea, niin ainakin Sudenmorsian.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Historiallista romantiikkaa Italiasta

Siirryn tässä postauksessa taas television puolelle, ja tarkoituskin on sama, kuin viimeksi. Nimittäin hehkuttaa kahta italialaista sarjaa, joista kummastakin esitetään avausjaksot tällä viikolla.


Ihana Elisa alkoi tänä aamuna uusinnoilla. Missasin sarjan sen ensimmäisellä esittämiskerralla, mutta tällä kertaa en aio jäädä paitsi siitä. YLE kakkosen mukaan sarja uusitaan kokonaan ja Ihanan Elisan päätyttyä heti putkeen uusitaan vielä itsenäisen jatko-osan Ihanan Elisan tyttären jaksot. Sarja kertoo palvelustytön ja aatelisperheen pojan rakkaudesta. YLE kakkosen mukaan luvassa on pukuloistoa, aatelisten juonitteluja ja vaarallisia salaliittoja.


Keskiviikkona alkaa uusi 12-osainen italialaissarja Haukka ja kyyhkynen. 1500-luvun Italiassa maallinen ja kirkollinen hallinto taistelivat vallasta. Aatelissuvut liittoutuivat toisiaan vastaan, ja vihollisten takia oma selusta tuli turvata hyvin. Päähenkilöinä ovat luostarissa varttunut Elena ja sotilaspäällikkö Giulio, joiden maailmat ovat kaukana toisistaan mutta kohtalo johdattaa heidät yhteen.

Italiaa, historiaa, juonitteluja ja romantiikkaa pukuloisteen keskellä = ihanaa.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Leila Tuure: Puolan prinsessa


Sunkirja, 2008, kovakantinen, sivumäärä 299

Sigismund Augustin selän varjosta astui esiin kalpea, mutta erinomaisen kaunismuotoinen ja herkkäpiirteinen Katariina. Juhanan katse kohtasi Katariinan tummat silmät. Rakkaus lävisti hänet, hurmasi hänet.
(s. 58)

Tapahtumat sijoittuvat renessanssin aikaan 1500-luvulla. Suomen herttua Juhana Vaasa matkustaa Puolaan kosiomatkalle. Hänen tavoitteenaan on solmia avioliitto prinsessa Katariina Jagellonican kanssa. Asia ei kuitenkaan ole niin selvä ja yksinkertainen kuin Juhana oli ajatellut. Katariinan veli, Puolaa hallitseva Sigismund August, ei aio luovuttaa sisartaan kenelle tahansa. Juhana onnistuu lopulta aikeissaan, nuoripari juhlii häitään ja suuntaa sen jälkeen kohti kaukaista ja kylmää Suomea. Turussa heidän avioliittonsa ensimmäinen vuosi päättyy katastrofiin.

Kirjassa Katariina oli oikea kaunotar, jonka arvon Sigismud August ymmärsi. Naittamalla siskonsa varakkaalle miehelle Sigismund August saattoi turvata paitsi valtionsa varallisuuden myös liittolaisen saannin Venäjän Iivana Julmaa sekä Ruotsin Erik Vaasaa vastaan. Katariina vietti useamman vuoden veljensä hovissa – sinä aikana muun muassa Iivana Julma kosi häntä useampaan kertaan, tuloksetta – ennen kuin hänet naitettiin Juhanalle. Mielestäni Katariinan kohtalo oli hieman surullinen. Hän oli vain kauppatavaraa, jolla veli yritti pelastaa valtakuntaansa. Tällainen tosin oli naisen asema tuohon aikaan. Lisäksi aviomies Juhana oli häntä monta vuotta nuorempi, melkein poika vielä, ja luonteeltaan aikalailla vastakohta pidättyväiselle ja hyvin uskonnolliselle Katariinalle.

Itse Juhana-herttua puolestaan, ainakin tämän kirjan kuvauksen mukaan, oli itsekeskeinen ja piti kovasti sekä naisista että juhlimisesta. Häntä kuvailtiin poikamaisesti kauniin siloposkiseksi. Juhanan luonteessa oli kovasti paranneltavaa. Hänen holtiton käytöksensä suututti hänen lähimpiä neuvonantajiaan, jotka loikkasivat herttuan Turusta tämän Erik-veljen puolelle Ruotsiin. Herttua sortui myös helposti liialliseen tuhlailuun halutessaan esitellä Katariinaa Suomen aatelistolle juhlissa, joita hän järjesti Katariinan mielestä turhan usein. Tässä oli Katariinalla kestämistä.

Vilnan palatsin loisteliaisuus ja Turun linnan mitäänsanomattomuus jäivät hieman taka-alalle kerronnassa, jossa keskityttiin riitaisten veljesten eli Erikin ja Juhanan välisiin suhteisiin. Olisin kaivannut mukaan enemmän kuvailua. Henkilöistä erityisesti Katariina oli mielenkiintoinen, Juhana lähinnä ärsytti kukkoilevan käytöksensä vuoksi. Muitakin henkilöitä vilisi mukana, mutta vaikka heidät mainittiin useampaan kertaan, kuten esimerkiksi puolalaiset hovineidot, niin he jäivät silti taustaksi, päähenkilöt olivat selkeästi ne, joihin keskityttiin. Kirjan tapahtumat olivat vasta alkua Katariinan ja Juhanan tarinassa. Juhanasta tuli lopulta Ruotsin kuningas ja Katariinasta kuningatar, mutta tässä teoksessa ei mennä vielä niin pitkälle.

Mielenkiintoinen lukukokemus, kotimaiselta kirjailijalta historian havinaan sijoittuva kertomus, tätä yhdistelmää en ollutkaan aiemmin kokeillut.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo


Alkuperäisteos: Pride and Prejudice (1813)
pehmeäkantinen, sivumäärä 328


On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon.
(s. 5)


Yllä olevaan lainaukseen tiivistyy mielestäni aika hyvin kirjan juoni. Tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Englantiin, jossa yhteiskunnan jakaantuneisuus eri säätyihin määrittää paljolti ihmisen asemaa. Pääosassa on Bennetin porvarisperhe, johon kuuluu viisi naimatonta tytärtä: Jane, Elizabeth, Mary, Kitty ja Lydia. Perheen hössöttävän äidin hartaimpana tavoitteena on järjestää kaikki tyttäret hyviin naimisiin. Perheen isä puolestaan vaikuttaa välinpitämättömältä ja hän seuraakin maailman menoa ja erityisesti vaimonsa hössötyksiä huvittuneen sarkastisesti. Kun naapuriin muuttaa nuori ja varakas herra Bingley, joka tuo ystävänsä herra Darcyn mukanaan, innostuu Bennetin perheen äiti suunnittelemaan avioliittoja tyttärilleen.

Ylpeys ja ennakkoluulo on varmasti se kaikkein tunnetuin Jane Austenin teoksista. Aluksi ajattelin teosta vain hyvänmielen lukukokemuksena, mutta mitä enemmän sitä luin, niin sitä enemmän rupesin miettimään myös tapahtumien vaikutuksia sen ajan yhteiskunnassa. Lasten tuli avioitua jo hyvin nuorina ja tärkeää oli päästä hyviin naimisiin, mikä ei suinkaan tarkoita välttämättä rakkautta vaan aviopuolison varakkuutta. Ylempisäätyisen avioitumista alempisäätyisen kanssa ei katsottu hyvällä. Kirjassa herra Darcyn sukulaistäti ei aio hyväksyä noin vain Darcyn ja Elizabethin välistä liittoa, josta hän on kuullut huhuja. Lady ei silti pura kiukkuaan Darcyyn, vaan Elizabethiin, jota hän syyttää vehkeilystä päästä parempiin piireihin. Nuoren naisen karkaaminen miehen matkaan oli Austenin aikaan skandaali, varsinkin jos heillä ei ollut aikomusta mennä naimisiin. Elizabethin nuorin sisar Lydia karkaa yhdessä miellyttävän ja komean upseerin Wickhamin kanssa. Tätä sotkua selvitellään sitten jonkin aikaa vaihtelevalla menestyksellä, mutta lopulta kaikki päättyy hyvin.

Elizabethin ja herra Darcyn tunteiden kehittymistä oli hauska seurata. Heidän tarinansa ei ollut ihastuneita silmäyksiä alusta loppuun asti ja hyvä niin. Olen huomannut pitäväni enemmän hitaasti kehittyvistä rakkaustarinoista, kuin niistä, joissa roihuaa jo aivan alkumetreiltä asti. Tosin välillä jälkimmäinenkin tyyli kelpaa, mutta Elizabethin ja Darcyn välille sellainen ei olisi sopinut. Heihin verrattuna Elizabethin Jane-sisaren ja herra Bingleyn väliset tapahtumat etenivätkin nopeasti. Herra Bingley kun ihastui Janeen heti ensisilmäyksellä. Ennen lukemista olin miettinyt, millaista teoksessa käytetty kieli mahtaisi olla. Olisiko se niin vanhahtavaa, että haittaisi lukemista? Tämä epäilys osoittautui aivan turhaksi. Kyllähän kielestä ja puhuttelumuodoista huomasi, ettei oltu nykyajassa, mutta ei se ollut niin vanhahtavaa tyyliä, että olisi häirinnyt, onneksi. Lukukokemuksena ja aikalaiskuvailuna teos oli mainio, tykkäsin siitä kovasti. Ylpeyttä ja ennakkoluuloa pidetään klassikkona ja mielestäni teos ansaitsee tuon aseman.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Joanne Harris: Sinisilmä

Alkuperäisteos: blueeyedboy (2010)
Otava 2010, kovakantinen, sivumäärä 463

Hyvä on, vitsi alkaa riittää, ajattelee blueeyedboy. Tämä ei ole enää hauskaa. Jenny tietää hänestä liikaa, ja se alkaa ahdistaa häntä. Hän nousee ylös, vaikka se sattuu hirveästi. Huone keikahtaa taas kerran. Hän pitelee kiinni pöydänreunasta, jottei kaatuisi.
(s. 460)


Nelikymppinen sairaala-apulaisena työskentelevä B. B. asuu yhä äitinsä luona pienessä kylässä Yorkshiressa. Hänen sosiaalinen elämänsä on rajoittunut nettiin sivustolle badguysrock, jota hän itse ylläpitää. Sivustolla kokoontuvat syrjäytyneet ja noh, voisi sanoa hieman häiriintyneet ihmiset, sillä esimerkiksi B. B. kirjoittelee sivustolle murhakertomuksia, joiden voisi kuvitella olevan totta. Badguysrockissa on myös Albertine, jonka tekemisiä B. B. seuraa suorastaan pakkomielteisesti. Myöhemmin selviää, että B. B. ja Albertine jakavat yhteisen menneisyyden. Menneisyys ja sen tuskalliset muistot vaivaavat B. B:tä. Hän ei ole aina ollut ainoa lapsi, sillä alun perin perheeseen kuului kolme veljestä. Jokaisella oli oma värikoodinsa: vanhimmalla musta, keskimmäisellä ruskea ja nuorimmalla sininen.

Joanne Harris on yksi lempikirjailijoistani, joten sen takia Sinisilmän lukeminen oli ensin itsestään selvää. Kun sitten lopultakin sain kirjan käsiini (kiitos kirjaston tavattoman pitkä jonotuslista!), alkoivat ajatukset lukemisesta muuttua. Tuntui vaikealta päästä mukaan kirjan maailmaan. En yleensä jätä lukemista kesken, vaan luen vaikka väkisin ja yhtään kiinnostumatta, oli teksti sitten kuinka mielenkiinnotonta tahansa. Sinisilmän kohdalla en tempautunut juoneen mukaan vielä sivun 50 jälkeen, jota pidän jonkinlaisena rajapyykkinä sille, voiko tylsän alun jälkeen seurata enää mitään mielenkiintoisempaa. Kirja rakentuu lähes kokonaan B.B:n blogiteksteistä, jotka hän on postannut badguysrockiin. Lähes kokonaan sen vuoksi, että joukkoon mahtuu myös Albertinen blogitekstejä. Ajatus on mielenkiintoinen, mutta kun B.B:n tekstit ovat hänen kirjoittamiaan murhakertomuksia, niin eipä oikein jaksa kiinnostaa sellainen koko aikaa. Lisäksi hänen teksteissään vaivasi se, että ne kertovat kirjassa oikeasti esiintyvistä henkilöistä, ja olivat hyvin aidonoloisia. Kuolivatko ne henkilöt oikeasti kirjassa vai oliko kaikki vain B.B:n tarinointia?

Mielestäni Joanne Harrisilla on hieman salamyhkäinen tapa kertoa. Hänen muiden kirjojen kohdallaan olisin aivan myyty tästä tyylistä, mutta Sinisilmässä se enemmänkin ärsytti. Lukiessa tuntui siltä, kuin kirjan maailmaan ei mitenkään voisi päästä mukaan, koska asioilla on niin monia eri käänteitä. Sinisilmä on vähän niin kuin labyrintti mielestäni. Todellisuus ja identiteeteillä leikittelyt sekoittivat kokonaisuutta, niin etten enää pysynyt perässä siinä, mikä oli totta ja mikä kuvittelua. Pisteet kirja saa kuitenkin siitä, että kerrankaan loppu ei ollut arvattavissa noin puolen välin paikkeilla. Täytyi lukea ihan loppuun asti, että sai tietää, kuka kukinkin oli loppujen lopuksi. Lukemisen jälkeenkin tuli vielä sellainen fiilis, ettei ihan ymmärtänyt kaikkea.