sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Kirjamessuilla

Kävin eilen Helsingin kirjamessuilla. Se oli kolmas kertani kyseisillä messuilla. Täytyy sanoa, että vuosi vuodelta messuilla tuntuu olevan yhä enemmän ihmisiä paikalla. Se on tietysti kiva asia, että löytyy henkilöitä, joita kirjat ja lukeminen kiinnostaa, mutta välillä tiheässä väkijoukossa eteneminen tuntui melkein mahdottomuudelta ja ties montako kertaa joku takana tuleva ajatteli, että voi vain tönäistä itsensä ohitseni. No, tätä oli lähinnä ruoka ja viini -messujen puolella, kirjamessuilla oli rauhallisempi tunnelma siltä osin.

Olin etukäteen laatinut muutaman kirjan sisältävän listan, joita yritin etsiä antikvariaattien tiskeiltä, mutta eipä keltään löytynyt esimerkiksi Joanne Harrisin Suolaista hiekkaa -teosta. Hävettää hieman tunnustaa, että olin tullut nimenomaan katselemaan eri myyntipöytiä, ja kirjailijoiden haastattelut ja muut sellaiset keskustelut menivät aika pahasti sivu suun. Aloitin kyllä messuni kuuntelemalla intialaisen Desai Kishwarin haastattelua hänen kirjastaan Pimeyden lapset. Kirjailija kertoi surullisen kuvauksen kirjastaan, joka muuten sisältää todellisiin tapahtumiin perustuvia kohtia. Tässä haastattelussa, joka oli tosi koskettava ja ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen, häiritsi hieman se, että haastattelija kyseli melkoisen paljon intialaisesta yhteiskunnasta. Tosin se, että yhteiskunta siellä on sellainen kuin on, liittyy vahvasti itse kirjaan, mutta välillä puhe tuntui unohtuvan itse aiheesta eli kirjasta joihinkin muihin aiheisiin.

Messuista jäi kaiken kaikkiaan varsin hyvä fiilis. Ensi vuonna taas uudestaan. :)

lauantai 16. lokakuuta 2010

Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille


Nyt.
Peking yö kello 12.
Lontoo ilta kello 5.
Mutta minä ei kumpikin aikavyöhyke. Minä lentokonen sisässä. Minä 25 000 km maapallon päällä ja yrittää muistella kouluenglanti.

(s. 11)


Nuori kiinalaisnainen Zhuang Xiao Qiao lähtee vuodeksi Lontooseen opiskelemaan englantia, koska hänen vanhempansa haluavat, että hän oppii kielen. Mukanaan Z:lla on laukussaan vain sanakirja ja muistivihko. Neiti Z tutustuu itselleen vieraaseen kulttuuriin ja kieleen sanakirjan avulla. Muistivihkoonsa hän kirjoittaa ihmettelyä aiheuttaneet sanat ja asiat, joita tuntuu riittävän. Kirja kertoo kahden erilaisen kulttuurin törmäyksestä, eikä Z säästy väärinkäsityksiltä vieraan kielen kanssa.

Lukija pääsee seuraamaan Z:n kehittymistä kielenopiskelussa. Alussa teksti on kehnoa. Aikamuodot ovat väärin, kielioppi on pielessä, eikä Z tiedä kaikkia tarvittavia sanoja, sillä niitä löydy hänen suppeasta kiina-englanti-sanakirjastaan. Z oppii kuitenkin vähitellen parempaa englantia ja sen mukana myös teksti muuttuu tasokkaammaksi. Alkuperäinen teos on kirjoitettu englanniksi, jolloin on voinut nähdä kielen muuttuvan kehnosta aina vain paremmaksi ja sujuvammaksi. Suomennetussa versiossa alku on kirjoitettu hoonoksi soomeksi.

Kirjassa kaksi kulttuuria törmää toisiinsa. Z:lle länsimainen elämänmeno on tuttua lähinnä vain amerikkalaisista televisiosarjoista, jotka ovat kotona päin dubattu kiinaksi. Ainoa länsimaalainen ihminen, jonka hän on nähnyt, on Pekingissä Britannian suurlähetystössä työskentelevä työntekijä. Ei siis ole ihme, että vieraan kielen kanssa, vieraassa kulttuurissa tulee väärinkäsityksiä. Z tapaa elokuvissa ollessaan miehen, joka kutsuu hänet kotiinsa kylään, mutta Z ymmärtää kutsun väärin ja muuttaa miehen luokse asumaan. Muutosta miehen luokse alkaa tapahtumien ketju ja Z tutustuu tarkemmin miehen elämään sekä länsimaisiin elämäntapoihin.

Mielenkiintoista kirjassa oli Z:n ajatukset länsimaisista ihmisistä ja kulttuurista. Muutettuaan tapaamansa miehen luokse asumaan Z ajattelee, että he rakastavaisina ovat yhdessä kaiken aikaa, eikö ymmärrä sitä, että länsimaalaisessa arjessa yksityisyys ja oma aika sekä omat jutut ovat ihmisille tärkeitä. Mies patistaa Z:aa hankkimaan omia ystäviä, mutta Z haluaisi olla vain miehen luona. Samoin hänelle vierasta on se, jos mies lähtee omien ystäviensä luokse, eikä halua ottaa häntä mukaansa.

Luulen, että kirja jakaa vahvasti mielipiteitä, siitä joko pitää tai sitten ei. Olen lukenut kirjan kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla taisin lievästi sanottuna inhota sitä. Toisella kerralla kiinnitin enemmän huomiota juuri kerronnan kehitykseen ja kielen laadun paranemiseen. Ainakin tuntui siltä, että pääsin enemmän mukaan tarinaan. Z vaikuttaa herttaiselta nuorelta naiselta, jolle länsimaat ja niiden kulttuuri ovat erilaisia ja vieraita asioita, joita hän ei voi olla ihmettelemättä ja vertaamatta omaan, kiinalaiseen kulttuuriin.

Kielikoulussa rouva Margaret kysyy minulta:
”Haluaisitko teetä?”
”En”, minä vastaan.
Hän katsoo minua, kasvot äkkiä jähmeänä. Sitten hän kysyy taas:
”Haluaisitko mieluummin kahvia?”
”En. Ei halua.”
”Oletko varma, ettet halua mitään?”
”En. Ei halua mikään märkä”, vastaan äänekkäästi ja täsmällisesti.
Rouva Margaret näyttää oikein pahoillaan.
Mutta miksi hän kysyy uudestaan ja uudestaan? Minähän jo vastasin yksi kerta.
”Oi voi.” Rouva Margaret huokaa raskaasti. Sitten hän seisoo ylös ja alkaa tekemään omat teet. Hän juo sitä oikein janoisesti, kuin vihainen kameli aavikossa. Minä epävarma. Pitääkö minun keittää rouva Margaretille tee ennen kuin hän ehtii pyytää? Mutta mistä tietää että häntä janottaa, jos ei sano suoraan? Kaikki nämä käytöstavat niin vaikeat. Meillä ei ole Kiinassa kohteliaisuus samassa mielessä.

(s. 45-46)