keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Kajsa Ingemarsson: Vettä vain


Stella piti tauon. Tarvitsiko asuntoa kuvailla taas kerran? Franciska oli saanut asunnon jo kolme kirjaa sitten, ja sisustusta oli kuvailtu yksityiskohtaisesti kaikissa kirjoissa sen jälkeen. Oliko toistoa liikaa? Hän mietti hetken. Rita aina muistutti hänelle, ettei lukijoiden käyttäytymistä voinut ennustaa. ”Eivät he välttämättä lue kirjojasi siinä järjestyksessä kuin sinä olet ajatellut.” Ehkä kuvaus saisi jäädä ainakin toistaiseksi. Tämänhetkisen kirjoitustahdin huomioiden hän tarvitsi kaiken mahdollisen materiaalin. Stella laski kädet takaisin näppäimistölle, mutta jatkoi kirjoittamista vasta pitkän tovin kuluttua.
(s. 30)

Stella Friberg on menestyvä kirjailija ja hän tuntuu saaneen kaiken, mistä nainen voi haaveilla: hänellä on menestyksekäs ura, unelmien miesystävä, kallis auto ja hieno asunto. Stella ryhtyy kirjoittamaan päätösosaa suosituksi tulleelle dekkarisarjalleen. Sarja kertoo nuoresta yksityisetsivästä, Franciska Falkesta, joka ratkoo tapauksia menneisyyden Tukholmassa. Kirjoittamista häiritsee kuitenkin kylpyhuoneessa tapahtunut vesivahinko, jonka seurauksena Stellan elämä suistuu yhtäkkiä pois raiteiltaan. Remontin keskellä Stella ei pysty keskittymään kirjoittamiseen, eikä kirja tunnu millään valmistuvan määräaikaan mennessä. Täydellisestä miesystävästä, tv-pomo Fredrikistä paljastuu puoli, jota Stella ei voinut kuvitellakaan. Kun soppaan lisätään vielä fani, joka uskoo olevansa Stellan kirjojen päähenkilö ja yksityiskohtia hänen elämästään kärkkyvä media, niin Stellan hermoja ja kestävyyttä koetellaan totisesti.

Kajsa Ingemarssonia on tituleerattu Ruotsin viihdekuningattareksi ja sen alan hän hallitsee. Itse pidän kovasti Ingemarssonin tyylistä, joten myös Vettä vain sai hyvälle mielelle. Kirja on ennen kaikkea viihdettä, eikä siinä ole vakavamielistä tarinaa. Päähenkilö Stellan elämää julkkiksena kuvataan hauskasti ja ymmärtäväisesti. Ei hänelläkään ole helppoa kaiken sotkun keskellä, joka yhtäkkiä eteen tulee, vaikka hän onkin palvottu julkkis. Menestyneenä kirjailijana Stella on luonnollisesti saavuttanut varallisuutta keskiverto kadun tallaajaa enemmän. Stellan saavuttama varallisuusero verrattuna tavallisiin ihmisiin ilmenee hänen hienolla, hyvällä paikalla olevalle ja kalliilla asunnollaan sekä sillä, että hänellä on varaa ostaa itselleen esimerkiksi kalliita merkkivaatteita ja tavaroita.

Vaikka Ingemarssonin tuotanto onkin sellaista, että luen sitä mielelläni, niin Vettä vain ei kuitenkaan mielestäni ole sitä kaikkein parasta Ingemarssonia. Kirja menee hyvin kevyenä lukemisena, jonka parissa voi esimerkiksi rentoutua raskaan viikon jälkeen. Tykkäsin ehdottomasti siitä, että Stellan kirjoittaessa kirjaansa myös lukija pääsee seuraamaan sitä, ettei Franciska Falken tarinaa vain mainita Stellan ohimenevinä ajatuksina. Kirja siis oikeastaan sisältää toisen kirjan, joka kertoo Stellan keksimästä hahmosta, Franciskasta. Franciska-pätkiä on kuitenkin vain siellä täällä, pääosa on Stellalla ja Stellan elämällä.

Stella käänsi kirjan ja näki takakannessa oman kuvansa. Hän istui huolettomasti taaksepäin nojaten yllään stylisti-Carmenin New Yorkista löytämä vintage-leninki. Se oli kuusikymmentäluvun alkupuolelta, kangas oli mustapilkkuista valkoista puuvillakreppiä ja vyötäröllä oli vyö samalta aikakaudelta. Mekon päällä hänellä oli lyhyt vaaleanpunainen lampaanvillainen neuletakki. Hiukset laskeutuivat hartioille suurina kiharoina, ja vasta tehdyt raidat hohtivat kultaisina. Iho oli sileä, ja huulilla karehti hymy. Kuva oli naisellinen, tietenkin, ja siinä oli juuri sopivasti glamouria.
(s. 510)

maanantai 22. marraskuuta 2010

Donna Leon: Seitsemän syntiä


Varakas vanha rouva löydetään kotoaan raa’asti murhattuna. Signora Battestinin romanialainen kotiapulainen on kadonnut ja poliisi epäilee häntä syylliseksi signoran murhaan. Kotiapulainen saadaan kiinni, mutta hän pelästyy ja pakenee suoraan junan alle kohti kuolemaa. Hänen hallustaan löytyvät väärennetyt paperit sekä huomattavan suuri summa rahaa. Juttu vaikuttaa ratkaistulta. Sitten vanhan rouvan naapuri todistaa, ettei kotiapulainen voinut olla osallisena murhaan, eikä hänen hallustaan löytyneet rahat olleet varastettuja. Lomaltaan palannut komisario Guido Brunetti ryhtyy tutkimaan murhaa, jota ehdittiin pitää jo ratkaistuna. Brunetti joutuu huomaamaan tutkimusten edetessä, ettei tapaus ole niin yksinkertainen, kuin miltä se vaikuttaa.

En yleensä lue dekkareita ja tämän teoksen huomasin ihan sattumalta, kun viimeksi kävin kirjastossa. Kirjailijan muista teoksista olen kuullut vain positiivista sanottavaa. Kun nimikin kuulosti niin kiehtovalta (juonella varmasti tekemistä jotain kuolemansyntien kanssa), niin nappasin teoksen mukaani. Se osoittautui kuitenkin pieneksi pettymykseksi. Odotin että juoneen liittyisi enemmän ne koulun uskonnontunneilta tutut seitsemän kuolemansyntiä, jotka olisivat varmasti tuoneet teokseen mukaan lisää jännitystä. Olisi ihan hauska tietää, mitä suomenkielistä nimeä valittaessa on ajateltu, sillä mielestäni alkuperäinen Doctored Evidence antaa huomattavasti paremman kuvan, että mitä oikein on luvassa. Donna Leonin kirjoitustyylistä tykkäsin sen verran paljon, että annan kirjailijalle uuden mahdollisuuden ja luen joskus jonkun hänen muista teoksistaan, vaikka tämä olikin hiukan pitkästyttävä minun makuuni.

Vianello ei ollut vielä tullut. Ja lähtiessään konstaapelien huoneesta Brunetti törmäsi ylietsivä Scarpaan. Paljonpuhuvan paussin jälkeen, tukittuaan tehokkaasti oviaukon, Scarpa perääntyi ja sanoi: ”Voisinkohan saada vaihtaa sanasen komisarion kanssa?”
”Totta kai”, Brunetti sanoi.
”Vaikkapa minun huoneessani”, Scarpa ehdotti.
”Valitettavasti minun on palattava omaan huoneeseeni”, Brunetti sanoi suostumatta sallimaan kollegalleen kotikenttäetua.
”Tämä voi olla tärkeää. Koskee Battestinin murhaa.”
Brunetti otti naamalleen tutkimattoman ilmeen ja sanoi: ”Niinkö? Mitä siitä?”
”Rouva Gismondia”, Scarpa sanoi ja kieltäytyi puhumasta enempää.
Vaikka signora Gismondin nimen mainitseminen kutkuttikin Brunettin uteliaisuutta, hän ei sanonut mitään. Pitkän ajan kuluttua tekniikka puri ja Scarpa jatkoi: ”Olen tutkinut puheluita jotka hän soitti meille, ja kahdesta niistä hän uhkailee häntä.”
”Kuka uhkailee ketä?” kysyi Brunetti.
”Signora Gismondi uhkailee signora Battestinia.”
“Poliisille soittamassaan puhelussa? Eikö se olisi hiukan liian uskaliasta?”
Hän katsoi miten Scarpa hillitsi itsensä, näki miten hänen suupielensä kiristyivät ja hän nousi päkiöilleen. Hän mietti, miltä tuntuisi olla alakynnessä Scarpan suhteen, eikä pitänyt ajatuksesta.
”Jos ehtisitte kuunnella nauhat, saattaisitte ymmärtää mitä tarkoitan”, Scarpa sanoi.

(s. 147-148)

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Kirjamessuilla

Kävin eilen Helsingin kirjamessuilla. Se oli kolmas kertani kyseisillä messuilla. Täytyy sanoa, että vuosi vuodelta messuilla tuntuu olevan yhä enemmän ihmisiä paikalla. Se on tietysti kiva asia, että löytyy henkilöitä, joita kirjat ja lukeminen kiinnostaa, mutta välillä tiheässä väkijoukossa eteneminen tuntui melkein mahdottomuudelta ja ties montako kertaa joku takana tuleva ajatteli, että voi vain tönäistä itsensä ohitseni. No, tätä oli lähinnä ruoka ja viini -messujen puolella, kirjamessuilla oli rauhallisempi tunnelma siltä osin.

Olin etukäteen laatinut muutaman kirjan sisältävän listan, joita yritin etsiä antikvariaattien tiskeiltä, mutta eipä keltään löytynyt esimerkiksi Joanne Harrisin Suolaista hiekkaa -teosta. Hävettää hieman tunnustaa, että olin tullut nimenomaan katselemaan eri myyntipöytiä, ja kirjailijoiden haastattelut ja muut sellaiset keskustelut menivät aika pahasti sivu suun. Aloitin kyllä messuni kuuntelemalla intialaisen Desai Kishwarin haastattelua hänen kirjastaan Pimeyden lapset. Kirjailija kertoi surullisen kuvauksen kirjastaan, joka muuten sisältää todellisiin tapahtumiin perustuvia kohtia. Tässä haastattelussa, joka oli tosi koskettava ja ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen, häiritsi hieman se, että haastattelija kyseli melkoisen paljon intialaisesta yhteiskunnasta. Tosin se, että yhteiskunta siellä on sellainen kuin on, liittyy vahvasti itse kirjaan, mutta välillä puhe tuntui unohtuvan itse aiheesta eli kirjasta joihinkin muihin aiheisiin.

Messuista jäi kaiken kaikkiaan varsin hyvä fiilis. Ensi vuonna taas uudestaan. :)

lauantai 16. lokakuuta 2010

Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille


Nyt.
Peking yö kello 12.
Lontoo ilta kello 5.
Mutta minä ei kumpikin aikavyöhyke. Minä lentokonen sisässä. Minä 25 000 km maapallon päällä ja yrittää muistella kouluenglanti.

(s. 11)


Nuori kiinalaisnainen Zhuang Xiao Qiao lähtee vuodeksi Lontooseen opiskelemaan englantia, koska hänen vanhempansa haluavat, että hän oppii kielen. Mukanaan Z:lla on laukussaan vain sanakirja ja muistivihko. Neiti Z tutustuu itselleen vieraaseen kulttuuriin ja kieleen sanakirjan avulla. Muistivihkoonsa hän kirjoittaa ihmettelyä aiheuttaneet sanat ja asiat, joita tuntuu riittävän. Kirja kertoo kahden erilaisen kulttuurin törmäyksestä, eikä Z säästy väärinkäsityksiltä vieraan kielen kanssa.

Lukija pääsee seuraamaan Z:n kehittymistä kielenopiskelussa. Alussa teksti on kehnoa. Aikamuodot ovat väärin, kielioppi on pielessä, eikä Z tiedä kaikkia tarvittavia sanoja, sillä niitä löydy hänen suppeasta kiina-englanti-sanakirjastaan. Z oppii kuitenkin vähitellen parempaa englantia ja sen mukana myös teksti muuttuu tasokkaammaksi. Alkuperäinen teos on kirjoitettu englanniksi, jolloin on voinut nähdä kielen muuttuvan kehnosta aina vain paremmaksi ja sujuvammaksi. Suomennetussa versiossa alku on kirjoitettu hoonoksi soomeksi.

Kirjassa kaksi kulttuuria törmää toisiinsa. Z:lle länsimainen elämänmeno on tuttua lähinnä vain amerikkalaisista televisiosarjoista, jotka ovat kotona päin dubattu kiinaksi. Ainoa länsimaalainen ihminen, jonka hän on nähnyt, on Pekingissä Britannian suurlähetystössä työskentelevä työntekijä. Ei siis ole ihme, että vieraan kielen kanssa, vieraassa kulttuurissa tulee väärinkäsityksiä. Z tapaa elokuvissa ollessaan miehen, joka kutsuu hänet kotiinsa kylään, mutta Z ymmärtää kutsun väärin ja muuttaa miehen luokse asumaan. Muutosta miehen luokse alkaa tapahtumien ketju ja Z tutustuu tarkemmin miehen elämään sekä länsimaisiin elämäntapoihin.

Mielenkiintoista kirjassa oli Z:n ajatukset länsimaisista ihmisistä ja kulttuurista. Muutettuaan tapaamansa miehen luokse asumaan Z ajattelee, että he rakastavaisina ovat yhdessä kaiken aikaa, eikö ymmärrä sitä, että länsimaalaisessa arjessa yksityisyys ja oma aika sekä omat jutut ovat ihmisille tärkeitä. Mies patistaa Z:aa hankkimaan omia ystäviä, mutta Z haluaisi olla vain miehen luona. Samoin hänelle vierasta on se, jos mies lähtee omien ystäviensä luokse, eikä halua ottaa häntä mukaansa.

Luulen, että kirja jakaa vahvasti mielipiteitä, siitä joko pitää tai sitten ei. Olen lukenut kirjan kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla taisin lievästi sanottuna inhota sitä. Toisella kerralla kiinnitin enemmän huomiota juuri kerronnan kehitykseen ja kielen laadun paranemiseen. Ainakin tuntui siltä, että pääsin enemmän mukaan tarinaan. Z vaikuttaa herttaiselta nuorelta naiselta, jolle länsimaat ja niiden kulttuuri ovat erilaisia ja vieraita asioita, joita hän ei voi olla ihmettelemättä ja vertaamatta omaan, kiinalaiseen kulttuuriin.

Kielikoulussa rouva Margaret kysyy minulta:
”Haluaisitko teetä?”
”En”, minä vastaan.
Hän katsoo minua, kasvot äkkiä jähmeänä. Sitten hän kysyy taas:
”Haluaisitko mieluummin kahvia?”
”En. Ei halua.”
”Oletko varma, ettet halua mitään?”
”En. Ei halua mikään märkä”, vastaan äänekkäästi ja täsmällisesti.
Rouva Margaret näyttää oikein pahoillaan.
Mutta miksi hän kysyy uudestaan ja uudestaan? Minähän jo vastasin yksi kerta.
”Oi voi.” Rouva Margaret huokaa raskaasti. Sitten hän seisoo ylös ja alkaa tekemään omat teet. Hän juo sitä oikein janoisesti, kuin vihainen kameli aavikossa. Minä epävarma. Pitääkö minun keittää rouva Margaretille tee ennen kuin hän ehtii pyytää? Mutta mistä tietää että häntä janottaa, jos ei sano suoraan? Kaikki nämä käytöstavat niin vaikeat. Meillä ei ole Kiinassa kohteliaisuus samassa mielessä.

(s. 45-46)

lauantai 18. syyskuuta 2010

Pikku Dorrit ja Forsytein taru

Tässä postauksessa on aivan pakko loikata television puolelle. Tällä viikolla nimittäin alkoi kaksi varsin kiehtovaa historiallista sarjaa, joihin onnistuin koukuttumaan jo ensimmäisten jaksojen aikana.



YLE TV1:n Kansainvälisessä kotikatsomossa alkoi tiistaina kahdeksanosainen sarja Pikku Dorrit (Little Dorrit). Sarja on palkittu seitsemällä Emmyllä. Pikku Dorrit perustuu englantilaisen viktoriaanisen ajan kirjailijan Charles Dickensin samannimiseen romaaniin.

Sarja kertoo elämästä Lontoon kujilla ja kartanoissa 1820-luvuilla. Pääosahahmo Amy Dorrit on syntynyt ja varttunut Marshalsean velkavankilassa, jossa hänen isänsä on viettänyt suurimman osan elämästään. Amy pääsee tekemään ompelutöitä vanhalle rouva Clennamille. Samaan aikaan rouvan ulkomailla asunut poika, Arthur Clennam palaa kotiin vuosien jälkeen. Perheen isä on kuollut ja Arthur haluaa selvittää salaisuuden, jonka isä vei kirjaimellisesti hautaan asti. Arthur kiinnostuu pian yritteliäästä Amysta ja haluaa auttaa häntä.





Perjantaina alkoi Teeman sarjapaketissa 13-osainen Forsytein taru. Se perustuu Nobel-palkitun John Galsworthyn klassikkoon. Tarina kertoo Forsytein suvun vaiheista 50 vuoden aikana. Sarja on täynnä rakkautta, valtataistelua ja petoksia sekä aikakauden yhteiskunnallisia muutoksia ja poliittista kaaosta.

Avausjaksossa eletään vuotta 1874. Aristokraattinen Forsytein suku kokoontuu juhlimaan Winifred Forsytein kihlautumista pennittömän Montague Dartien kanssa. Myös Winifredin veli Soames on löytänyt rakkauden köyhästä Irenestä, tosin Ireneä Soames ei kiinnosta laisinkaan.

Forsytein taru olikin jo ennestään tuttu, olen katsonut sitä, kun se esitettiin edellisen kerran- muistaakseni silloinkin Teemalla. Sarja on sen verran laadukas, että ehdottomasti aion katsoa sen kokonaan toiseenkin kertaan. Suosittelen kumpaakin sarjaa vilpittömästi kaikille.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Kirjoittaja esittäytyy

Olen kirjoista ja historiasta kiinnostunut ikuinen haaveilija. Suosikkeihini kuuluvat erityisesti romanttiset, menneiltä vuosisadoilta kertovat romaanit sekä fantasiakirjallisuus. Kirjallisuuden lisäksi sydäntä lähellä ovat kirjoittaminen ja eläimet. Blogi tulee täyttymään pääasiassa luetuista kirjoista, mutta omaa tilaansa saavat myös mietteet kiinnostavista tv-sarjoista ja elokuvista.

Sain kipinän kirjablogin perustamiseen yhden lukion äidinkielen kurssin jälkeen. Jokaisen kurssille osallistuvan piti perustaa blogi, jossa jaettiin kirjojen herättämiä ajatuksia. Poistin oman kurssin aikaisen blogini heti kurssin jälkeen. Vähitellen kirjabloggaaminen rupesi kuitenkin houkuttelemaan. Niinpä päätin perustaa blogin, jossa voisin jakaa mietteitäni lukemistani kirjoista ja keskustella kirjoista muiden samanhenkisten kanssa.